• Toisen rikos on toisen viihdettä?

    Mainos: Storytel

    Suhteeni true crime -genreen on hankala. Onhan siinä vähän puolilikainen fiilis, kun todellisen ihmisen murhasta tehdään toiselle ihmiselle viihdettä. Onko alhaista pysähtyä onnettomuuspaikalle ottamaan valokuvia uhrista? On. No onko alhaista hakea nautintoa muiden ihmisten kokemista kauhunhetkistä? Niin…. tässä kohtaa koen hieman häpeää. En koskaan pysähtyisi onnettomuuspaikalle ottamaan valokuvia, mutta kyllä minä kaikenlaisia true crime -kirjoja ja podcasteja kuuntelen.

    true crime äänikirjat

    Mutta sitten taas. Onko väärin olla kiinnostunut jostakin asiasta, jos kiinnostuminen ei johda mihinkään haitalliseen? Jos vaikka kadonneiden ihmisten tarinoiden lukeminen kiehtoo, mitä haittaa siitä on? Jos et seiso vieressä, mistä tiedät että kaatuvasta puusta kuuluu ääni? Onhan näitä, kysymyksiä. Eikä minulla ole niihin vastauksia.

    äänikirjoja true crime

    Kolme tasokasta true crime -kirjaa

    True crime on genre, jonka alle mahtuu mahdoton määrä aivan kaikenlaista teosta. On hyvin kirjoitettuja kirjoja, tarkasti taustoitettuja podcasteja ja sitten on niitä arveluttavasti muiden elämää tonkivia teoksia ja tautuoitujen miestoletettujen kansikuvittamia elämäkertoja, joissa kerrataan ne samat jengiläisenelämäonranccaa-jutut, jotka on tullut luettua eri muodoissa jo aika moneen kertaan.

    Luin Hesarin Teema-lehdestä (toimittaja Venla Rossin kirjoittama juttu) kiinnostavan artikkelin true crime -ilmiöstä. Jutussa mainittiin tutkimuksesta (Boling & Hull 2018), jonka mukaan noin 75 prosenttia true crime -podcastien kuuntelijoista oli naisia. Bolingin haastattelututkimukseen osallistuneista yksi kommentoi true crimea näin:

    ”Me, jotka olemme kokeneet väkivaltaa ja saamme lohtua true crimesta, emme etsi ratkaisua vaan ymmärrystä. Etsimme yhteisöä, joka ei käännä selkäänsä sille, että päivittäinen väkivalta on todellista ja että se on enemminkin arkipäiväistä kuin luonnonoikku.”

    Valitsin uudehkoista true crime äänikirjoista (löytyvät myös kovakantisina) kolme, jotka omasta mielestäni kestävät vähän tiukemmankin tarkastelun. Toki sisältö viihdyttää, mutta koin, että niiden ”toisten” tirkistely jää näissä vähintään kakkossijalle. Niillä on mielestäni jokin muukin päämäärä kuin viihdyttää lukijaa rikosten maailmassa ja kerrata kirjan kohteen tekemiä rikoksia.

    Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo. WSOY. Lukija Johanna Kokko. Tänä vuonna lukemistani tietokirjoista tämä on ehdottomasti feministisin. Se avasi minulle entuudestaan tuntemattomasta ja yllättävästä näkökulmasta naisten eriarvoista kohtelua – kontekstina vankilat. Vankilamaailma kalterien molemmin puolin. Kirjassa kerrotaan Kaisa Tammen, pienituloisen yh-perheen lapsen matka lähiöstä arvostetuksi vankilanjohtajaksi ja erityisesti naisvankien asemaan perehtyneeksi asiantuntijaksi. Kirja on hieno tarina omatunnon, empatian ja sosiaalisen älykkyyden kehittymisestä. Kaikillahan nuo ominaisuudet eivät valitettavasti kehity koskaan. Tammen sosiaalinen omatunto ja tilanteiden lukemisen taito on ihailtavaa.

    Miesvaltainen vankilaympäristö ei ole ollut kovin helppo työympäristönäkään. Sovinismia on riittänyt eikä kollegoiden törkeästä seksismistäkään tarvitse esimerkkejä täikamman kanssa hakea. Puistattavia juttuja.

    Tämän kirjan kuunneltuani ymmärsin itse ensimmäistä kertaa pysähtyä miettimään naisvankeja ryhmänä: Miksi naiset tekevät rikoksia? Keitä vankilaan tuomitut naiset yleensä ovat? Miten vankilassa voidaan tunnistaa ihmiskaupan uhri? Miten nainen rikoksentekijänä eroaa miehestä? Miten vankilassa tuomionsa kärsineiden sopeutumista yhteiskuntaan pystyttäisiin paremmin tukemaan? Kaisa Tammella on tarkkoja ajatuksia ja paljon kokemusta: hän on työskennellyt vankeinhoitoalalla kolme vuosikymmentä niin vanginvartijana, psykologina ja nykyään johtavassa asemassa. 

    Vankiloissa tiivistyy yhteiskunnan ilmiöitä. Yleensä vain se miehinen puoli näkyy ja kuuluu, naisten ei. Siksikin tämä kirja on tärkeä. Tammi kertoo suurimman osan esimerkeistä nimettöminä ja ne, jotka hän mainitsee nimeltä, ovat antaneet suostumuksensa tulla nimetyksi. Tämä on yksi kuluvan vuoden feministisimpiä tietokirjoja ja oikeasti tärkeä true crime -tapaus.

    Riku Siivonen ja Bob Malmi. Ihan tavallinen kokaiinikauppias. Aula & co. Lukija Aarne Linden. Tämän true crime -teoksen konteksti on huumerikollisuudessa. Se ei ole perinteistä huumerikollisuus-vuodatusta, jossa käsitellään suuria kauppoja, jengiläisen elämää, kiinni jääneitä katukauppiaita, jakeluverkostoja ja virkavallalta piilottelua Etelä-Euroopan rantalomakohteissa. Ihan tavallinen kokaiinikauppias katsoo sisäänpäin, huumeita käyttävien elämään. Teoksessa seurataan tavanomaiseen keskiluokkaiseen perheeseen syntyneen Bob Malmin tekemiä valintoja, huumeidenkäyttöä ja huumausaineiden myyntiä sekalaiselle porukalle duunareista julkkiksiin ja kulttuurialan vaikuttajiin. Kirjassa pääsevät ääneen Bobin lisäksi myös monet muut ihmiset, joilla ei ole mitään muuta yhteistä tekijää kuin laittomien päihteiden käyttö. Osalla homma oli kirjan tekohetkellä lähtenyt lapasesta, osa kirjaan haastatelluista jatkoi satunnaista huumeidenkäyttöä edelleen kokematta sitä lauantaikaljaa suuremmaksi asiaksi.

    Vaan kuinka riippuvuus alkaa, ja miten se rakentuu? Mikä on lääkkeen ja huumeen ero? Miksi ihminen haluaa muokata omia tunteitaan? Aivan tavallinen kokaiinikauppias kertoo riippuvuuden mekanismeista, huumeiden käytöstä ja valaisee myös sen nurkan, mitä huumerikollisuutta käsittelevissä true crime -teoksista ei juuri saa lukea: ihan tavallisten ihmisten syistä käyttää huumeita.

    Aki Linnanahde (myös lukijana). Vilhunen. Otava. Minun juttuja pidempään seuranneille tämä ei tule yllätyksenä; tämän kirjan halusin kuunnella tarinan päähenkilön takia. Olen lukenut ja kuunnellut, jos nyt en ihan kaikkea niin ainakin järjettömän suuren osan, Jari Aarnioon jollain tavalla liittyvästä rikosuutisista, elämäkerroista, tietokirjoista ja podcasteista. Aarnion punoman massiivisen sotkun purkaminen lähti aikanaan liikkeelle kolmen naisen – kahden Hesarin toimittajan ja Aarnion pettämän ex-naisystävän/seuralaisen – ansiosta.

    Kun paljastui, että poliisiviranomaisen keikkakaverina on huseerannut yksi Suomen tunnetuimmista ammattirikollisista, Keijo Vilhunen, koko tapaus alkoi kuulostaa niin älyttömältä ja käsittämättömältä, että sitä ei meinannut uskoa todeksi (ennen hovioikeuskäsittelyä minäkin olin aika varma, että Aarnio on joutunut takaa-ajon kohteeksi, että eihän Suomessa tällaista poliisirikollisuutta voi olla). Aarnio on antanut paljon haastatteluja ja saattanut julkisuuteen omia näkökulmiaan erilaisten kirjojen, tv-esiintymisten ja podcastien kautta. Keijo Vilhunen on pitänyt matalampaa profiilia. Kun Vilhusen elämäkerta ilmestyi, kuuntelin sen heti.

    Mitäpä tuumasin? Olihan tämä pirun hyvin kirjoitettu. Siellä on leppoisat kuvaelmat Vilhusesta leipomassa karjalanpiirakoita ja yhtä lailla ne vähemmän leppoisat muistot väkivallanteoista ja rikosretkistä ympäri harvaan asuttua suomalaista maaseutua.

    Ammattirikollisesta tehtyjä elämäkertoja leimaa usein kirjan kohteen vaivaannuttava jalustalle nostaminen; kerrotaan yksityiskohtaisesti nyysityistä rahamääristä, väkivallan kautta ansaitusta valta-asemasta tai kosteista bileistä, joissa on paljon vähäpukeisia naisia. Vilhunen-teoksessa tällaista pullistelua on vähemmän. Täysrasvaisten ja mammonaa pursuavien juttujen rajaaminen käsittelyn ulkopuolelle on teoksen vahvuus. Vilhunen on toki koukuttavasti kirjoitettua true crimea, jossa kerrotaan kuinka Vilhusesta tuli Vilhunen, mutta se onnistuu samalla zoomaamaan myös laajempaan kuvaan ja kertomaan pätkän suomalaista rikoshistoriaa. Ja Aarnio-vyyhdistä kiinnostuneille tämä oli todella mielenkiintoista kuunneltavaa.

    true crime

    Saat maksuttoman 30 päivän mittaisen kokeilun Storyteliin tästä linkistä. Samalta sivulta löydät myös muutamia muita äänikirjasuosikkejani. Aloita nyt ja lopeta kun haluat.

    Täältä löydät lisää äänikirjasuosituksiani ja kirjavinkkejä:

    Cozy crime eli ”kiltti rikosviihde” – Mitä se on?
    Äänikirjavinkkejä pitkille automatkoille (lapsille)
    Koukuttavat, historialliset ja ihanan pitkät romaanit
    Rikollisen hyvää viihdettä (mm. kuratoimiani true crime -vinkkejä)
    Chick-lit on hauskaa ja älykästä

    Elämäkertoja, jotka ovat opettaneet minulle jotain uutta
    Dekkareita, joissa ei ole lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa

  • Kirjan kirjoittaminen – Miltä tuntuu, kun saa käsiksen valmiiksi?

    Kirjan kirjoittaminen on hillitön projekti, ainakin itselleni. Sain viikko sitten palautettua kirjan käsiksen vihoviimeisen version. Talo maailman reunalla (WSOY) ilmestyy kesäkuun ensimmäisellä viikolla ja sen voi nyt ennakkotilata Adlibriksestä reilun parinkympin hintaan (affiliatelinkki). Voi onnea! Mä voisinkin nyt hieman kertoa millaista kirjan kirjoittaminen on eli avata tällaisen kirjan valmistusmisprosessista. Että mitä kaikkea tässä on matkan varrella tapahtunut ja miten se itse kirjoitusprosessi sujui.

    talo maailman reunalla islanti satu ramo kirjan kirjoittaminen

    Olen kirjoittanut Islantiin sijoittuvasta elämästä kaksi autofiktiivistä teosta. Näissä tietokirjoissa kuvaan omaa elämääni omasta näkökulmastani Islannissa. Omien kokemusta ja näkemysten kuituihin olen neulonut mukaan faktatietoa Islannista, islantilaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista, paikallisesta elämänmenosta, uuden kielen opiskelkusta, maahanmuuttajan kotoutumisesta ja arjen asettumisesta uuteen asuinmaahan.

    Islanti-sarjan avaavan kirjan kirjoittaminen alkoi lounaskalasta

    Oikeastaan tämä kaikki alkoi sattumasta, kuten monilla asioilla on tapana. Tapasin joulukuussa 2013 silloisen WSOY:n kustantajan Leena Majanderin reykjavikilaisessa suosikkiravintolassani. Söimme lounaaksi erinomaista kalaa ja puhuimme elämästä. Se tapaaminen jäi mieleeni ja sain keskusteluistamme inspistä kehittää tulevan kirjani ideaa.

    Ensimmäinen kirja Islantilainen voittaa aina (WSOY, 2015) oli minulle ihan henkilökohtainen jättipotti. Teoksesta otettiin muistakseni kymmenen tai kaksitoista (en muista enää ihan tarkkaan…) painosta pokkareineen ja sitä on kuunneltu tosi kivasti myös äänikirjapalveluissa. Sen myynti sai ison buusin islantilaismiesten maajoukkueen jalkapallomenestyksestä. Yhtäkkiä ”islantilainen voittaa aina” oli kaikkien huulilla. Irtokarkkipussina laukun pohjalla kirja voitti vuoden matkakirjapalkinnon. Kirjan kirjoittaminen on useimmiten aika epätuotoista puuhaa, mutta tämä kirja myi eri formaateissa niin hyvin, että sain katettua kirjan myyntituottojen avulla noin viiden kirjoituskuukauden palkan. Tästä kirjasta tehtiin myös englanninkielinen käännös Islannin-markkinoille.

    islantilainen voittaa aina

    Islantilainen voittaa aina, sitten Islantilainen kodinonni

    Mitä sen jälkeen? mietin. Pällistelin aikani ympärilleni. Tasa-arvoinen perhevapaamalli oli Suomessa otsikoissa, ja samaan aikaan kun Suomessa pohdittiin sitä, voisiko iseille korvamerkitä pidemmät vanhempainvapaat, täällä Islannissa oli tehty niin jo parikymmentä vuotta ja hyvällä menestyksellä. Mulla itselläni oli tuon kirjan syntyprosessin aikoihin kaksi pientä lasta (enää ne eivät ole niin pieniä), joten aihe oli ikäänkuin mielessä koko ajan. Niinpä kirjan kirjoittaminen lähti ajatuksesta konkretisoitumaan. Päätin kirjoittaa islantilaisesta tavasta olla perhe ja islantilaisesta tavasta olla lapsiperhe. Islantilainen kodinonni ilmestyi vuonna 2018. Se on myynyt tasaisen kivasti pitkin matkaa. Iso kiitos muuten menekinedistämisestä Tehyn puheenjohtajalle Millariikka Rytköselle eli ”Rytköskälle”, joka on vilpittömän innoissaan nostanut Kodinonnea instassaan, lähetellyt sitä suomalaisille ministereille ja antanut sidosryhmilleen joululahjaksi. Ihan mielettömän hienoa tukea kirjailijalle, KIITOS! Seuratkaa kaikki Rytköstä Instassa, hänellä on näiden hyvien kirjavinkkien lisäksi muutenkin ihan loistavia kannanottoja ja ajatuksia.

    Kodinonni ei myynyt yhtä hyvin kuin Islantilainen voittaa aina, mutta olihan perheaiheisessa kirjassa tietysti paljon marginaalimpi aihe. Sekin ehkä vaikuttaa, että Kodinonni ei saanut kovin paljoa julkisuutta mediassa ilmestyttyään. Tosi monet lehdet kirjoittivat kirjan ilmestyttyä muutenkin aika paljon Islannista, täkäläsestä perhevapaamallista ja islantilaisesta tavasta organisoida lasten harrastukset. Eli niistä aiheista, joita myös oma kirjani käsitteli. Mediassa samaa aihetta ei tietenkään kahdesti nosteta isosti esiin, joten mulla kävi siinä vähän huono tuuri. Mutta sellaistakin sattuu välillä.

    kirjan kirjoittaminen satu rämö

    Päätämme tehdä vielä yhden Islantilainen-kirjan

    Olen saanut älyttömän paljon molemmista Islantilainen-kirjoista palautetta yksityisviesteillä ja meilillä. Kuinka paljon mua onkaan ilahduttaneet ne kaikki teidän kommentit somessa, tägägykset Instassa ja viestit, joissa on kyselty Tuleeko jatkoa. Kiitos ihan jokaiselle, joka on ottanut yhteyttä. Kirjan kirjoittaminen on hyvin yksinäistä puuhaa. Lukijoiden palaute on siksi merkannut kirjoitusprosessissa todella paljon. Tiedän että olen tässä palautteen saamisessa ”somevaikuttavana kirjailijana” etuoikeutetussa asemassa moneen muuhun kirjalijaan verrattuna. Jos palautetta tulee vain harvoin tai se tapahtuu esim. messuilla, kirjasto- ja kirjakauppakäynneillä, on tämä koronavuosi ollut todella aneeminen senkin suhteen.

    Maalle muuttoa suunnitelelssamme ehdotin kustantajalle, että mitä jos tehtäisiin Islantilainen-aiheesta vielä yksi kirja, niin saataisiin maaginen luku kolme täyteen. Ja mulla oli mielestäni niin kiva idea! Halusin kertoa maalle muuttamisesta, uuden yhteisön löytymisestä, arjen rauhoittumisesta, rankoista sääolosuhteista ja seikkailusta pienessä mittakaavassa mutta suurin sydämin. Korona-arjesta mutta ilman koronaa. En missään nimessä halunnut tehdä koronakirjaa. Olen tavattoman iloinen, että WSOY innostui jatkamaan yhteistyötä ja niinpä me päätimme, että tehdään tämä kirja.

    Vielä yhden Islantilainen-kirjan kirjoittaminen: Talo maailman reunalla saa alkunsa

    Allekirjoitimme kustannussopimuksen vähän reilu vuosi sitten eli alkuvuodesta 2020. Allekirjoitushetkellä olin saanut muutaman tuhannen euron suuruisen apurahan WSOY:n kirjasäätiöltä kirjaa varten, minulla oli melko valmista tekstiä kasassa noin 10 sivua, ja satunnaisista huomioista ja ajatuksista kertyneitä muistiinpanoja noin 50 liuskaa. Allekirjoittamisen jälkeen laitoin laskun ensimmäisen erän ennakosta. Sitten kirjan kirjoittaminen alkoi ihan tosissaan.

    vuosi islannin maaseudulla

    Ihan ensin tein exceliin taulukon kirjan sisällöstä. Mietin aiheet, näkökulmat, yksityiskohdat, lähteet ja kirjassa kertomieni tapahtumien järjestyksen ja yksittäisen luvun rakenteen. Samaan taulukkoon lykkäsin tavoiteajat kunkin luvun valmistumiselle. Olen prosessikirjoittaja, joka tarvitsee tällaisen konkreettisen työkalun, jonka kautta etenen kirjoittamisessa ja joka paimentaa minua pitämään aikatauluni. En tarvitse inspiraatiota, tarvitsen työkalut! Joku ammattitaitelija sanoin näin jossain Ylen haastattelussa tässä joku aika sitten. En muista kuka tai missä tarkalleen, mutta se kuulosti omalta ja jäi mieleen. Minulle kirjoittamisen inspiraatio syntyy silloin, kun koen oloni itsevarmaksi. Ja se itsevarmuus syntyy, kun saan liuskoja täyteen tekstiä. Siinä hommassa minua auttaa taulukkolaskentaohjelma.

    Ekseli valmistui loppukeväästä 2020. Sitten hain taustatietoja, mietiskelin ja suunnittelin. Ensimmäisen eksel-taulukon rivin näyttämän luvun kirjoitin valmiiksi heinäkuussa 2020 ja siitä eteenpäin ykkösen rivivälillä ja pistekoossa 12 noin 2-10 liuskaa per viikko marraskuun 30. päivään asti. Marraskuun lopussa palautin käsiksen ja sivun mittaisen itsenalyysin käsikseni tasosta ja mielestäni parannusta vaativista kohdista. Mulla on tapana laittaa ekan käsisversion mukaan sellainen pieni saate, jossa kerron näkemykseni siitä, mihin en ole tyytyväinen ja mitä ainakin pitää vielä korjata pienen tauon jälkeen. Kustannustoimittaja saa lukea saatteeni, jos haluaa, mutta mikään pakko ei siis ole. Se liuska on ennemminkin synninpäästö itselleni ja muistilista editointikierrosta varten.

    kirjan kirjoittaminen

    Kirjan kirjoittaminen on mahdotonta ilman hyvää kustannustoimittajaa

    Sovimme kustannustoimittajan kanssa, että saisin kommentoidun tekstin takaisin heti joululomien jälkeen. Kun lomat oli lomailtu, sain tammikuun puolivälissä kommentit, parannusehdotukset ja tukun teräviä ja erittäin tarpeellisia kysymyksiä.

    Mikä tämä paikka siis on? Tämä asia on jo mainittu sivulla 16. Muokkaa vähän tai viittaa siihen että tämä tiedetään jo. Voisiko tästä asiasta kertoa enemmän? (Ei voinut, koska se olisi kerrannut Islantilainen voittaa aina -kirjassa ollutta sisältöä, ja pyrin välttämään saman asian toistoa heitä ajatellen, jotka ovat lukeneet aikaisemmat kirjat. Niinpä päädyimme useimpia tyydyttävään välimuotoon: kerroin hieman taustoista, mutta en mennyt sen syvemmälle.) Äsken sä istuit selkä ikkunaan päin, tässä katsot ikkunasta ulos. Miten päin se ikkuna on tilassa? Voisitko kertoa vähän tarkemmin asiasta X, se vaikuttaa kiinnostavalta. Voisiko tässä kuvailla kalan paistamista vähän tarkemmin? Miten ihminen säilyy hengissä näissä kuvatuissa olosuhteissa, eikö happi lopu? Kerro tästä vielä lisää.

    kirjan kirjoittaminen

    Sain reilusti aikaa eli viisi viikkoa muokata käsikirjoitusta parempaan suuntaan. Kirjan kirjoittaminen on vaikeinta mun mielestä ihan alussa: ensimminen versio on tuskaisin, koska se kaikki syntyy ihan alusta. Editointi taasen on tosi mukavaa ja tuntuu jopa kevyeltä: minulla on jo jotain, jota voin muokata!

    Noin viiden viikon aikana hinkkasin, poistin, järjestelin ja lisäsin materiaalia. Vastasin kysymyksiin, tarkastin yksityiskohtia. Käsis paisui tässä hurmoksessa noin 40 liuskalla, ja se parani huomattavasti. Jätin ensimmäinen maaliskuuta kässärin toisen version kustantamon huomaan todella hyvillä mielin. Olisin ehkä pystynyt parempaankin (ainahan tätä jää miettimään), mutta en ihan helpolla. Pituus tuli vastaan, edelliset Islanti-kirjat raamittivat liikkumatilaa ja tosiaan se maksimisivumäärä kuvaliitteineen alkoi olla täynnä. Kustantaja oli tyytyväinen, kässäriä ihan kehuttiinkin. Minäkin olin tyytyväinen. Sinne meni!

    Kului muutama viikko. Kustannustoimittaja kävi korjaamani käsiksen läpi ja teki alustavaa oikolukua. Sitten kirja pääsi taittajan työpöydälle. Huhtikuun alussa meiliini kilahti oikolukijan tarkkan kampaamat pdf-tiedostot kirjasta ja kuvaliitteestä. Luin vielä itse kertaalleen kaiken tarkasti läpi, tsekkasin oikolukijan löytämät virheet ja tavasin ekstratarkkaan etenkin islantilaisten nimien kirjoitusasut ja katsoin muutenkin, että onhan kaikki ok ja enhän vain kerro mitään, mikä rikkoisi kenenkään yksityisyyttä. Kaikki oli hyvin, olin tyytyväinen. Tein muutamaan islanninkieliseen vuonoon uudet tavutusehdotukset ja lisäsin sinne tänne muutamaan sanaan oikeat islantilaiset kirjaimet. Voi hyvin olla, että siellä on vielä muutamissa paikoissa i-kirjain kun pitäisi olla í-kirjain, tai ó:n paikalla o, mutta ei siihen kukaan kuole. Yritin olla mahdollisimman tarkka, mutta aina jotain kupruja jää. Uskon kuitenkin, että lopputulos on tarpeeksi hyvä.

    talo maailman reunalla satu ramo islanti

    Talo maailman reunalla – vuosi Islannin maaseudulla ilmestyy kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Kirja on tosiaan nyt ennakkotilattavissa. 🙂 Äänikirja ilmestyy samaan aikaan kirjan kanssa eli kesäkuun alussa. Juuri parhaillaan itse asiassa kirjoitan äänikirjan lukijalle ääntämysohjeita islanninkielisiin sanoihin ja nimiin. On muuten hirvittävän hauskaa, kun yritän sanoa suomalaisin ääntein, miten äännetään esimerkiksi Skutulsfjarðarbraut islanniksi. Skyyt(h)ylsfjaRtarpRöit(h). JEBAJEE!

    Oloni oli valmiit pdf-tiedostot sisältävän sähköpostin äärellä hetken aikaa kevyt ja tyytyväinen. Painoin lähetä, ja fiilis oli edelleen loistava. Jee! Valmis! Onnistuimme! Meni muutama päivä varsin mukavissa tunnelmissa, mutta sitten alkoi harmittaa, kun ei ole mitään pitkää tekstiä työn alla. Hahahahaaa. Vaikka lupasin itselleni jossain kohtaa kirjoitusprosessia, että en enää tämän kirjoita yhtäkään kirjaa, niin kyllä minä vielä yhden teen. Mihinkä sitä itseään pakoon pääsisi, jos ei kirjoittamiseen…

    Kuvat: Björgvin Hilmarsson