• Hildur-dekkarisarjan julkkaritunnelmia

    Hildurin ilmestymisestä on nyt reilu viikko. Viestien ja palautteiden määrä on yllättänyt kaikki odotukseni (iik!!). Teidän ajatuksia kirjasta on ollut niin hieno lukea. Onneksi ne, jotka eivät ole kirjasta tykänneet, eivät ole viestejä laitelleet (hahaa), niin olen saanut löllyä tässä onnellisessa kuplassa ainakin jonkun aikaa.

    Halusin järjestää Hildurille kunnon julkkarikemut, ja mieleeni tuli vain yksi paikka Helsingissä, joka olisi kaikkia muita parempi: Islannin suurlähetystö. Helsingissä sijaitseva Islannin lähetystö palvelee Suomen lisäksi myös Baltian maita ja Ukrainaa. Olen ikuisesti kiitollinen lähetystön hurmaaville tyypeille siitä, että sain mahdollisuuden näinä muuten todella ankeina aikoina järjestää pienet pirskeet, joissa arki hetkeksi unohtui ja vieraat ja emännät ja isännät pääsivät hetkeksi heilumaan fiktion maailmassa.

    Jos olette lukeneet mun ensimmäisen Islantilainen-sarjan kirjan Islantilainen voittaa aina, muistatte ehkä teoksen lopussa olevan kohtaamisen islantilaisen kanssa, joka kertoi minulle hauskan vertauksen siitä, millainen olisi täydellinen islantilais-suomalainen ihminen. No tämä valloittava tyyppi oli tällä hetkellä Islannin suurlähetystössä Suomen, Baltian maiden ja Ukrainan lähettiläänä toimiva Elín Flygenring. Yhdestä kirjasta toisen julkkareihin. Voih, miten ihanan pieni ja turvallisen tuntuinen maailma. Isot kiitokset myös Arna Lísbet Þorgeirsdóttir suurlähetystöstä – Arna taikoi nämä juhlat!

    Hildur ilmestyi kauppoihin ja ääni- ja lukuaikapalveluihin 10. kesäkuuta. Julkkareita vietimme kuitenkin reilun viikon etunojassa, toukokuun viimeisenä päivänä, sillä olin itse 10. kesäkuuta jalat tukevasti Islannin laavakentällä, ratastamassa islanninhevosilla kesätyöhommissa.

    En ole pitkään aikaan – siis vuosiin – järjestänyt juhlia, joissa olisi näin paljon omia ystäviä ja työkavereita (aika pitkälle muuten sama asia) yhtä aikaa samassa paikassa. Arvostin valtavasti ihan jokaista, jolta liikeni aikaa tulla paikalle. Erityisen hauskaa oli se, että täältä minun kotikylästä, jonne siis fiktiivisen Hildur-kirjankin tapahtumat ainakin osittain sijoittuvat, tuli mukana iso porukka kylämme kirjakerholaisia. Isafjördurin lukion henkilökunnalla oli toukokuun lopussa opintomatka Helsinkiin, ja heistä omat ystäväni pidensivät omaa työmatkaa muutamalla päivällä päästäkseen osallistumaan näihin kemuihin. Kuinka ihanaa! Tässä osa porukasta:

    Puolisonikin oli mukana juhlissa, mikä meinasi, että monet suomalaiset ystäväni tapasivat hänet ensimmäistä kertaa livenä. Hän on olemassa, ei ole pelkkä stooreissa vilahteleva IG-husband 😀

    Pidin puheen, jossa lupasin että en ole tappanut vielä kaikkia kyläläisiä Hildur-kirjassa (olihan heistä osa mukana juhlassa) ja kiitin mielestäni ihan jokaista, mutta kuitenkin unohdin ison osan. Koska niinhän se on, että vaikka idea oli minun ja minä sen kirjoitin, tätä tuotetta on ollut mukana tekemässä niin moni muukin, että ilman monien ihmisten työpanosta tämä ei olisi valmistunut läheskään yhtä hienona.

    Kirjoitin joku aika sitten tänne blogiin jutun Hildurin alkusysäyksestä. Jos aihe kiinnostaa, klikkaa juttuun: Eräänä lauantaiaamuna Hildur koputti oveen

    Fiktion kirjoittamisesta löytyy juttu täältä: Miksi fiktion kirjoittaminen on niin samperin vaikeaa?

    IG-husbandini harmitteli jälkeenpäin, että hän ei saanutkaan kuvia kaikista vieraista, vaikka luuli räpsineensä otoksia ihan jokaisesta. Näistä kuvista uupuu nyt ainakin Valeäiti nelosineen, Katja Tampereelta ja Hildurin äänikirjaääni ja näyttelijä ja laulaja Sanna Majuri. Ja niin moni muukin! Tulimme skoolanneeksi sen verran useaan otteeseen, että en ihmettele vaikka joku muistikortti olisi hötäkässä tipahtanut jonnekin puvuntakin sivusaumaan. Kaivellaan niitä esiin sitten myöhemmin.

    Mutta laitan tähän nyt kunnon tykityksen kuvia tuolta illalta. Tai siis alkuillalta. Myöhemmin illalla menimme BasBasiin syömään (kiitos ystävä Iina joka autoit meitä saamaan pöydän – lovee!) ja sen jälkeen jatkoille Pataässään, jossa jokainen islantilainen halusi päästä laulamaan suomalaista karaokea. Sieltä meillä ei sitten kyllä kuvia enää olekaan ja ihan hyvä. Oli niin tärähtäneen hauskaa, ettei niistä enää mitään selvää saisi.

    Hildurin startti on ollut mielettömän hieno. Näitä upeita julkkareita järjestettiin reilu viikko ennen ilmestymistä. Päivä ennen kirjan ilmestymistä kuulin agentiltani (jes, mulla on nykyään sellainen!), että Hildur-sarja on myyty Saksaan. Siis ennen kuin edes ensimmäinen teos on ilmestynyt suomeksi. Melko hurjaa. Viikko ilmestymisen jälkeen kuulin, että Hildurista otetaan heti toinen painos.

    Islannin hyisissä vesissä surffaava rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttir vyöryy dekkarigenreen kuin hyöykaalto. Tämä kirja on luettava kerralla!

    Max Seeck

    Hildurin murhakuvioiden taustalla oleva motiivi on lopulta tyydyttävän islantilainen ja juonikuvio ovela. Kun tämä yhdistetään verrattoman mielenkiintoiseen miljööseen ja miellyttäviin ja kiinnostaviin päähenkilöihin, voi vain tyytyväisenä jäädä odottamaan jatkoa. Tapaan enemmän kuin mielelläni niin Hildurin kuin toivottavasti myös Jakobin uudelleen.

    Kirsin kirjanurkka

    Suosittelen ja vahvasti! Uskon, että Hildurista voivat nauttia kaikki dekkarien ystävät, mutta erityisesti he, jotka ovat innoissaan tutustumassa vieraisiin kulttuureihin ja he, jotka mielellään kohdistavat pienet, harmaat aivosolunsa mysteerin ratkaisuun, sillä case on nerokas!

    Kirsin Book Club

    Rämö ei ole pelkästään tyylikäs, mukaansa tempaava kertoja, vaan hän onnistuu tuomaan jotain uutta ja jopa koskettavaa kuluneelta tuntuvaan sarjamurhaajajuoneen. Kotimaisten esikoisdekkaristien rima on noussut viime vuosina korkealle, mutta Satu Rämö ylittää sen vaivatta ja nostaa rimaa vielä lisää. Näin täysin valmiita, kypsiä ja keskenään aivan erilaisia kotimaisia esikoisdekkareita on ilo lukea.

    Hildurin lopussa viritetään jatko-osaa, ja hyvä niin. Tätä herkkua on saatava lisää.

    Kansan Uutiset

    Toivottavasti tekin pidätte Hildurista. Palautetta ja ajatuksia saa antaa tänne blogiin tai vaikka Instankin kautta. Kokoan sinne Hildur Q&A:ta stoorien kohokohtiin.

    Voikaa hyvin 🙂

    Kuvat: Björgvin Hilmarsson (ja kuvat joissa Björgvin on itse, otti Dorit Salutskij)

  • Islantilaisen lampaanvillan darkweb

    Luulenpa, juuri nyt on ihan hyvä aika keskittyä hetkeksi niinkin tavalliseen asiaan kuin villalankaan. Neulomisesta ei ole ikinä haittaa ja villalanka on aina pehmeää. Tämän aiheen äärelle voi hetkeksi pysähtyä vaikka maailma ympärillä tuntuu nyrjähtäneen käsittämättömään muotoon.

    Tämä juttu sai alkunsa siitä, kun yhtenä päivänä törmäsin villalankaohjeita googlatessani Novitan sivuille. Novitan sivuilta löytyy muuten tosi kivoja vinkkejä neulomiseen ja kuviokaavioiden lukemiseen. Tykkäsin! Siellä klikkaillessani löysin verkkokaupan puolelta islantilaista villalankaa. Novita Icelandic Wool.

    No onpa mielenkiintoista, ajattelin. Sitten pistin merkille, että islantilainen villalanka on saanut Suomalaisen Työn Liiton myöntämän Avainlippu-merkin. Nyt on jo todella mielenkiintoista. Two for one. Kahdella alkuperämaalla brändättyä yksissä kääreissä.

    Pistin messengerillä tuotelinkin muutamalle islantilaiselle ystävälleni, jotka neulovat paljon. Heiltä alkoi saman tien sadella räkänauruhymiöitä. Islantilaista villaa ”made in Finland”. Yllätyin, että kukaan ei vaikuttunut loukkaantuneen tästä. Kukaan ei alkanut puhua kulttuurisesta omimisesta tai MEIDÄN VILLALANGAN nyysimisestä. Kaikkia vaan nauratti tämä ihan hemmetin paljon. Että mikä vitsi tämä niinkun on? Hahahahahahaha. Ilon kautta, niin sanotusti. En tiedä, olisinko suhtautunut itse vähän eri tavalla, jos olisin löytänyt islantilaisesta kaupasta pussillisen karjalanpiirakoita Made in Iceland tai islantilaisesta turistikaupasta Kolilta otetun maisemakuva, jonka kehyksissä olisi teksti Aidosti Islannista. Myönnän, että kyllä minua olisi siinä tilanteessa ottanut päähän.

    No, en minä viitsinyt islantilaisten ystävieni puolesta loukkaantua. Heidän mielestään tämä tuntui vain naurettavalta. Mutta aloin kuitenkin selvitellä asiaa. Ensinnäkin aika pian selvisi, että Suomalaisen Työn Liiton Avainlippu on siis merkki, jonka voi saada, jos tuote on valmistettu tai palvelu on tuotettu Suomessa ja työllistää Suomessa. Avainlippu-merkkiä voi hakea, jos kotimaisuusehdot täyttyvät: tuote pitää olla valmistettu Suomessa ja tuotteen kotimaisuusasteen täytyy olla vähintään 50 prosenttia omakustannusarvosta. Eli islantilainen villalanka voi olla Avainlippu-tuote, jos lanka on valmistettu Suomessa ja sille kohdistetuista kustannuksista yli puolet on muodostunut Suomessa. Suomessa työvoima on tunnetusti aika kallista, joten se 50 % kotimaisuusaste täyttyy aika nopeasti. Joku voisi tuoda Kreetalta hunajaa Suomeen, kaataa hunajan purkkiin Espoossa ja lätkäistä purkkiin etiketin ja myydä sen Suomen lipulla koristeltuna. Tai joku voisi tuoda Suomeen Italiasta rucola-salaattia, joka pakattaisiin Suomessa. Sillekin voisi hakea Avainlippu-tunnusta. Muovipussi + työvoima muodostaa isomman osan kustannuksia kuin se vihreä juttu, mitä sinne pussiin laitetaan.

    Sitten sekin on aivan mahdollista, että joku pieni salaatinviljelijä Forssasta on kylvänyt, kasvattanut ja korjannut salaatin Suomessa, eli se on enemmän kotimainen kuin se italialainen rucola, vaikka sillä Suomessa kasvatetulla salaatilla ei olisi Avainlippu-merkkiä. Eli on kotimaista ja on kotimaista. Osa yrityksistä ei merkkiä kustannussyistä hae, vaikka sen saisikin. Avainlippu-merkki tietysti maksaa. Sen hinta vaihtelee yrityksen koko liikevaihdon ja kyseisen tuotteen liikevaihdon perusteella.

    Novitan Icelandic Wool on Suomessa kehrättyä, siksi se on saanut Avainlippu-tunnuksen.

    Kahdella alkuperämaalla brändättyä yksissä kääreissä.

    Nooohhh. Seuraavaksi aloin selvitellä, mistä ihmeestä se islantilainen villa oikein tulee. Asia kiinnosti, koska tiedän, että Islannissa on lankojen kovan kysynnän takia pula lampaanvillasta. Olin yhteydessä Novitan asiakaspalveluun ja kysyin asiaa. Minulle kerrottiin (ja tämä taitaa käydä ilmi myös tuotteen markkinointimatskuista), että Novita Icelandic Wool on on 70 % islantilaista villaa ja 30 % englantilaista. Jälkimmäinen osuus villasta tekee kuulemma langan pehmoisemman tuntuiseksi. Monet laittoivat minulle Instassa viestiä, kun tätä aihetta ekan kerran ihmettelin ja kertoivat, että tämä lanka on käsissä pehmeämmän tuntuista kuin islantilainen lopi-lanka. Muutamat laittoivat myös kuvia paidoista, joita olivat tästä villasta neuloneet ja osa harmitteli, että pusero oli nyppyyntynyt nopeasti käytössä.

    Olen omin jaloin käynyt kävelemässä Islannin suurimman kehräämön Istexin varastohalleineen ja nähnyt, kuinka hallin hyllyt kumisevat tyhjyyttään, koska kaikki lanka, mitä valmistetaan, myydään. Ihan kaikki. Sitä myydään paljon Islannissa, ja sitä myydään paljon ulkomaille. Koska Islannissa on isot kehruukoneet ja kapasiteettia tehdä villalankaa, mutta raaka-aineesta on pulaa, koska kysyntä ylittää jatkuvasti tarjonnan, niin miksi ihmeessä islantilaiset myisivät sitä villaa ulkomaille jatkojalostukseen, kun siitä saa paremmat massit valmistamalla langat itse? Langassa on paljon parempi kate kuin langan raaka-aineessa. Sitä paitsi Ístexin kehräämö on 80 prosenttisesti lammasfarmarien omistama – ei lammasfarmarien kannata myydä sitä villaa ulkomaille, ja jäädä osattomaksi arvonnoususta kun villasta tulee lankaa. Ei kukaan, joka tajuaa bisneksestä jotain, myy raaka-ainetta jollekin toiselle, jos pystyy itse jalostamalla tekemään siitä arvokkaamman. Kaikki, jotka kykenevät, janoavat arvoketjussa ylöspäin, koska siellä arvoketjun yläpäässä liikkuu enemmän rahaa.

    Kirjoitin noin vuosi sitten jutun Ístexin-vierailustani (on Islannissa siis toki muitakin kehräämöjä – ne ovat pienempiä, mutta kyllä heidänkin lankojaan näkee ainakin monissa islantilaisissa lankakaupoissa). Jutun voi lukea täältä: Islantilainen villalanka lampaalta minulle.

    Jutussa kerron tarkemmin villasta raaka-aineena ja sen kaupasta Islannissa, mutta tässä oleellisin:  ”Kaikki se villa menee käyttöön, joka lammastiloilta saadaan. Jos villa on niin huonossa kunnossa, että sitä ei voi käyttää villalankojen valmistamiseen, se myydään ulkomaille, esimerkiksi Isoon-Britanniaan, huonekaluteollisuudelle.” Ykkösluokan villaa ei myydä ulkomaille, ei ainakaan Ístexiltä eikä ainakaan tuon viime vuonna kirjoittamani jutun ja tekemieni haastattelujen perusteella.

    Kysyin siis uudestaan Novitalta, mistä se islantilainen lampaanvilla tarkalleen ottaen tulee. Kuka sitä heille Islannissa myy? Koska kyseessä on yli 20 miljoonan euron vuosiliikevaihtoa tekevä yritys, on vaikea uskoa, että he investoivat uuteen tuoteryhmään, jota saadaan tuotettua noin kymmenen kerää.

    Ehkä täällä Islannissa on joku islantilaisen lampaanvillan darkweb, jossa voi maksaa bitcoineilla. Tai ehkä Islannissa pystytään kasvattamaan lampaanvillaa jossain salaisessa laboratoriossa? No joo, leikki sikseen.

    En (tietenkään) saanut kysymykseeni tarkempaa vastausta. Kysyessäni mistä villa ostetaan, vastaus oli, että 70 % on islantilaista villaa. En jaksanut alkaa lypsää sen tarkempaa vastausta. Tämä oli se tietomäärä, jonka he ovat halukkaita kuluttajille antamaan ja siihen on tyytyminen. Tällaiset asiat ovat luultavasti bisnessalaisuuksia. Yrityksillä on omat syynsä olla kertomatta, mistä he raaka-aineensa ja piirilevynsä tarkalleen ottaen ostavat. Täysin läpinäkyvä tuotantoketju raaka-aineista kuluttajalle on arkipäivää joillekin yrityksille, mutta suurimmalle osalle ei. Ei ainakaan vielä.

    Voiko islantilaisen villan jäljittää Islannissa? Osittain. Islannissa maajussit tuovat lampaanvillat säkeissä Ístexin pesulaan. Säkkien päällä lukee maatilan nimi, mutta villat menevät tuotantoprosessissa sekaisin. Kuluttajan on mahdoton tietää, minkä tilan lampaanvillasta joku yksi tietty kiekko plötulopia on peräisin.

    Suomessa esimerkiksi Myssyfarmi (jonka kanssa olen tehnyt joskus mainosyhteistyötä, mutta se ei liity tähän juttuun) valmistaa tuotteensa suomalaisen luomulampaan villasta, ja kaikki tuotteissa käytetty villa pystytään jäljittämään tiloille (luomutodistuksen takia). Tästä voi lukea lisää Myssyfarmin nettisivuilta.

    Valinnanvaraa on siis villamarkkinoillakin paljon. Tämä oli itselleni ihan vain pintaraapaisu aiheeseen, jonka pariin eksyin puolivahingossa kun etsin vastausta neulekaavioiden itselle vieraisiin merkintöihin. Olisi joskus mielenkiintoista perehtyä tähän vielä lisää. Nyt ei auta kuin jatkaa neulomista. Mulla on puikoilla valkoisesta léttlopista aika vänkä, leveähelmainen pusero. Laitan siitä kuvia, kunhan pääsen kuvioon asti. Siis siihen kuvioon, jonka kaaviota opin vihdoin lukemaan.