Miksi fiktion kirjoittaminen on niin samperin vaikeaa?

Luin viime viikolla viimeisen kerran Hildurin käsikirjoituksen läpi. Uusille lukijoille tiedoksi siis: olen viimeisen puoli vuotta kirjoittanut Hildur-nimistä dekkaria, joka ilmestyy kesäkuussa. Tein käsikirjoitukseen viimeiset omat korjaukset, triplatarkastin islantilaiset paikannimet kirjain kirjaimelta, katsoin että eihän sinne ole jäänyt vääriä henkilöiden nimiä, eihän kukaan juo ensin mukistaan kahvia ja seuraavalla sivulla siemaile teetään loppuun. Onko joku asia mainittu liian monta kertaa? Olihan siellä. Poistin. Sanoin toisin. Vaihdoin. Kun lähetin kustannustoimittajalle viimeisten viimeiset korjaukset ja siivosin työpöydän omista muistilapuistani, oloni oli tavattoman helpottunut. Viimeinkin olen tässä. Hiki tuli ja niskaa särkee, mutta voi perhana sentään, se on todellakin valmis.

Hildur Fiktion kirjoittaminen

Nämä viimeiset korjauskierrokset ovat mikroviilauksen mikroviilausta. Silloin ei enää muokata tarinaa, syvennetä henkilöhahmoja, muuteta juonta, vaan viilataan pintaa. Ja se on minusta ihan hirvittävän työlästä. Tykkään vetää isoilla pensseleillä, olen yksityiskohdissa tavattoman kärsimätön ja heikko. Mottoni on tarpeeksi hyvä on täydellinen. Ikävä kyllä fiktion kirjoittaminen – tai oikeastaan minkä tahansa tekstin kirjoittaminen – on sellainen laji, johon se motto ei vaan sovi.

Vaikka tarina on mahtava, hahmot loistavan lihallisia ja juoni koukuttaa, siitä kaikesta häviää paljon hienoutta, jos tekstin pinta ei ole kunnossa. Typo-virheitä jää aina, mutta jos niitä on liikaa, tarina alkaa kompastella. Lukijaa alkaa ärsyttää. Minua alkaa ärsyttää. Tulee väärinymmärryksiä. Alan saada lukijoilta palautetta ”täällä on tosi paljon pilkkuvirheitä”, ja sellainen palaute sähköpostissa tappaa voikukatkin juurineen.

En tietenkään kanna vastuuta tekstin viilauksesta yksin, ammattilaiset kustannustoimittavat ja oikolukevat, mutta kirjailijana olen ainoa joka on prosessissa mukana ensimmäisestä ideasta viimeisen sivun viimeiseen pisteeseen asti. Vain minä lopulta tiedän, kuinka vaikka joku islantilainen paikannimi kirjoitetaan oikein. Googlesta on apua, mutta ei se kerro, miksi Helgi on miehen nimi mutta Helga voi olla sekä nainen että mies – riippuen sanan roolista lauseessa. Jos minä olen sekoillut ihmisten nimissä käsikirjoitusvaiheessa, se virhe voi monistua painokoneeseen asti. Sana voi olla näennäisesti oikein kirjoitettu ja kuulostaakin oikealta – mutta olla silti kontekstissaan väärin.

Tämäntyyppisiä pikkuasioita pyöritellessä minulla palaa helposti käämit. Eli olen ihan tietoisesti joutunut rauhoittamaan itseäni ja vaatimaan itseltäni keskittymistä tähän kirjan loppuvaiheen työstöön. Piiskaamaan itseäni pilkkujen tasolle. Pieni hikikarpalo on puskenut otsalta läpi kun olen rivi riviltä edennyt tekstiä läpi. Ei ole fiktion kirjoittaminen tältä osalta ollut helppoa, ei.

Mutta! Eipä tämä vielä ole ollut homma eikä mikään. Pintaviilaus on mennyt takapuoli penkkiin ja homma valmiiksi -metodilla, mutta se koko kirjotustyö. Jaiks ja apua. Hildur on siis ensimmäinen fiktiivinen romaanini. Vaikka takana on parikymmentä kirjaa – asiaproosaa, oppaita, autofiktiota, oppikirjoja – fiktion kirjottaminen tuntui todella paljon vaikeammalta kuin mikään muu kirjoitustyö ennen tätä. Sehän oli noin 60 prosenttia ajasta suorastaan helvetillistä hommaa. (Se loppu 40 % taas oli niin kivaa, että sen takia sen 60-prosenttisen tervan kesti.)

Minulla oli synopsis, ekseliin purettu tarinalinja, tarkat suunnitelmat ja paljon taustamateriaalia. Tiesin, että olen nopea kirjoittamaan ja muokkaamaan kirjoitettua tekstiä. Yksi ehdottomia vahvuuksiani on tehdä tosi nopeasti tosi paska teksti ja sitten puristaa siitä pienen miettimistauon ja Hannalta saadun ohjauksen kautta timanttinen (kustannustoimittajani Hanna, I lave juu!!!!).

Hildur Satu Ramo

Luulen, että tämä fiktion kirjoittamisen vaikeus kulminoituu kohdallani yhteen sanaan: vapaus. Yhtäkkiä sain kirjoittaa ihan mitä tahansa. Siis Ihan Mitä Vaan. Ei ollut todellisia tapahtumia, joista kertoa, ei ollut todellisia ihmisiä, joiden mielipiteitä avata nohevaksi tekstiksi. Ihan jokainen asia piti vain keksiä itse omasta päästä puristaen. Ja kun tällaiselle järjestelmälliselle kauriille annetaan vapaa laidun, että mene kuule tällä kertaa ihan minne vain haluat, niin pääkopassa alkaa kumista. Siinä vapauden portilla iskee järjetön pelko. Että siis tästäkö lähdetään…..ihan minne vain? Hirvittävä vastuu aivan kaikesta, jok’ikisestä päätöksestä.

Fiktion kirjoittaminen antaa vapauksia, jotka tuntuvat pelottavilta. Tietokirjoihin kirjoitetaan se, mitä tiedetään ja mahdollisimman vetävällä tavalla tietysti. Jos fiktioon kirjoittaa vapaasti vain sen, mitä tietää tai minkä on itse kokenut, tarinasta tulee sekava pannukakku- hedelmäsalaatti. Koska sellaistahan oikea elämä on, sekavaa raastepöytää. Ei sellaista voi kirjoittaa, ei sitä kukaan jaksa lukea. Pitää olla kuitenkin joku eheys, se kuuluisa ”teoksen maailma”.

Miten siitä vapauden tuomasta voimattomuuden tilasta sitten selviää? Jokaisella kirjoittajalla on tähän varmasti omat keinonsa, mutta minä opin aika pian Hildurin kirjoittamisen alkuvaiheessa, että on vaan pakko jatkaa sitä paaluttamista. Eli käytännössä: annoin jatkuvasti itselleni pieniä tehtäviä, joita minun piti suorittaa.

Tänään kirjoitat viisi liuskaa valmista tekstiä.

Tänään kirjoitat kahdeksan liuskaa Hildurin kotia kuvailevaa tekstiä, jota ei ole tarkoitus julkaista käsikirjoituksessa eikä missään muuallakaan.

Tänään ruokakaupassa mieti, mitä Hildur ostaisi.

Kun Hildur syö pitsaa, syökö hän kaiken heti vai jättääkö kannat?

Automatka Länsivuonojen mutkaisilla teillä. Selvitä, mihin aikaan aurinko laskee marraskuussa. Milloin tulee pimeää?

Otteita omasta Tehtäviä itselleni -vihostani

Kirjoitin kalenteriin ylös kirjoituspäivät, annoin kirjoituspäivää edeltävänä iltana itselleni erisuuruisia tehtäviä, joita sitten seuraavana päivänä suoritin. Seuraavaa kirjoituspäivää edeltävänä iltana sama juttu. Ja pikku hiljaa pieniä palasia alkoi olla niin paljon kasassa, että käsikirjoitus alkoi muodostua kokonaiseksi. Kun oli vähän kokonaisuutta kasassa, sitä kehtasi lähettää eteenpäin kommentoitavaksi. Ja sen jälkeen muokattiin.

Minun oli siis pakko rakentaa aitoja itse itseäni varten, ja sitten pitää huoli siitä, että se aidan paikka siirtyi pikkuhiljaa. Muutoin ei olisi koskaan valmistunut yhtäkään valmista sivua. Yksi tehtävä kerrallaan ja laput silmillä sain sen valmiiksi, ja aikataulu piti. Hildur ilmestyy kesäkuun alussa.

Kirjoitin joku aika sitten vähän laajemman jutun kirjan kirjoittamisen prosessista, jos aihe kiinnostaa, niin vanha juttu löytyy täältä: Kirjan kirjoittaminen.

8 Comments

  • vaaleanvihreaa

    Onnea tässä vaiheessa! Odotan, että pääsen lukemaan Hildurista. Romaanin kirjoittaminen on kyllä iso urakka ja hieno, että teit sen.

  • Janni

    Onnea saavutuksesta!

    Markkinoinnillisesta näkökulmasta kiinnostaa, miksi kirjan nimeksi tuli pelkkä ”Hildur” eikä vaikkapa ”Hildur ja murha maalaiskylässä”? Miksi kirjan nimessä ei haluta(?) tuoda esiin, että se on dekkari? Tai miksi kirjan nimessä ei haluta(?) tuoda esiin, että kyseessä on suomenkielinen kirja? Kun kirja on nostettuna esiin kirjakaupassa tai kirjastossa, potentiaalisen ostajan tai lainaajan pitää ottaa se käteen ja takakannesta selvittää A) onko kirja kirjoitettu kielellä, jolla lukija lukee kirjoja (kivijalkakaupoissa on usein nostettuna esiin suomenkielisten kirjojen lisäksi myös englannin- ja ruotsinkielisiä kirjoja) ja B) mitä genreä kirja edustaa.

    Kirjan nimeäminen kiinnostaa, koska monta hyvää kirjaa olen nähnyt kirjakaupassa ja kirjastossa, mutta nimi viittaa täysin eri tyylilajin kirjaan ja olen vain kävellyt kirjojen ohi niihin tarttumatta. Vasta kirjagram postauksista olen näistä kirjoista saanut vinkin ja kun olen ne lukenut, ovat ne osoittautuneet mielenkiintoisiksi lukukokemuksiksi.

    • Satu Rämö

      Mietimme kirjan nimeä aika pitkään, ja koska tiesin alusta asti, että tästä tulee sarja, ajalteltiin, että nimisarja voisi toimia. Sitä aikamme pallottelimme ja tultiin siihen lopputulokseen, että näin se on. Annetaan nimeksi nimi. Ja sarjan toisen teoksen osaksi sitten joku toinen nimi.

      Olen tehnyt nyt niin monia kirjoja pitkillä, useampisanaisilla nimillä, että tuntui oikealta ottaa käyttöön jotain lyhyttä ja ytimekästä, jotain joka jättää tilaa tyhjäksi mielikuvitukselle.

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *