Sain tällä viikolla hauskan viestin Instagramissa. Siinä kysyttiin, mistä löytyisi juttu siitä, miksi muutin Islantiin. Jaiks! En ole varmaan koskaan kirjoittanut aiheesta juttua tänne blogin puolelle. Olen kirjoittanut siitä kirjan muutama vuosi sitten, joten sieltä löytyy koko juttu. Tuo sama Islantilainen voittaa aina -kirja löytyy myös englanniksi (jee!). Mutta nytpä kerron tässä vanhoja hyviä aikoja muistellen koko jutun alusta asti. Tai siis kerron sen alun, joka tuosta kirjastakin löytyy.
Vuosi 2001, Kreeta
Näen jo kaukaa suomalaisten lähestyvän. Vanhaa linnoitusta myötäilevää mutkaista kävelytietä pitkin lähestyy otollisen näköinen ryhmä. Äiti, isä ja kaksi alle kouluikäistä tyttöä. Kukkamekkoihin ja Reima-sandaaleihin pukeutuneet lapset hyppelevät katukivetyksellä ja yrittävät olla astumatta saumakohtiin. Äidillä on huulipunaa ja samaan sävyyn sopivat korvakorut. Isä on jättäytynyt naistensa taakse ja pysähtelee välillä vilkaisemaan satamaravintoloiden pöytiin päin.
Näen heti, että nämä suomalaiset eivät ole vielä syöneet illallista. He kävelevät lyhyin askelin pälyillen ympärilleen. Vatsa täynnä ihminen liikkuu hitaasti ja aavistuksen takakenossa. He ovat etsimässä ruokaa ja minä asiakkaita. Valkoisista sääristä päätellen perhe viettää ensimmäistä tai korkeintaan toista iltaansa Kreetalla. Heistä voisi saada kanta-asiakkaat koko seuraavaksi viikoksi.
Sisäänheittäjänä minun pitää odottaa vielä kaksi askelta, jotta he ovat työnantajani ravintolan reviirin kohdalla. Sipaisen ponnarista karanneen hiussuortuvan korvan taakse, vedän hymyn korviin ja astun huolettomasti kadulle. Tervehdin heitä englanniksi, jonka jälkeen vaihdan suomeksi.
”Meillä on paljon kreetalaisia erikoisuuksia, jotka tuotetaan ravintolanomistajan omalla maatilalla. Lapsille on leikkinurkkaus ja pöytäkin järjestyisi ihan tästä meren rannalta.”
Olen oppinut, että suomalaisille ei pidä koskaan puhua ensimmäisenä suomea vaan englantia, koska kukaan suomalainen ei halua näyttää tunnistettavasti suomalaiselta. Hyvä sisäänheittäjä osaa näytellä tilanteen mukaan. Erilaisille ihmisille pitää myydä erilaisia asioita. Saksalaisille pitää korostaa hyviä hintoja. Amerikkalaiset kiinnostuvat, jos heille puhuu paljon ja nopeasti. Britit taas pitävät pälätystä hermoiluna.
Suomalaisvanhemmat katsahtavat toisiaan, vilkaisevat ravintolan suuntaan ja nyökäyttävät huomaamattomasti. Myyty!
Se kävi helposti. Perhe kävelee suoraan pöytään ja tarjoilija ottaa heiltä juomatilaukset. Kerron ruokalistan sisällöstä ja vastaan parilla sanalla tutuksi tulleisiin kysymyksiin kesätyöstäni kreetalaisen ravintolan sisäänheittäjänä.
Toisen vuoden kauppatieteiden opiskelijana en löytänyt Helsingistä kesätöitä. Teknologiakupla on juuri puhjennut ja kesätyöpaikoista kilpailivat opiskelijoiden lisäksi myös vastavalmistuneet ekonomit. Halusin tehdä jotain erilaista. Pakkasin repun ja muutin Kreetalle. Kiertelin aikani Hanian vanhan kaupungin turistikortteleita töitä kyselemässä. Sain sisäänheittäjän paikan isosta kreetalaisravintolasta aivan Hanian vanhan venetsialaissataman rantakadulta. Katu on kiireinen, sillä tästä kävelevät kaikki rantahotelleistaan Hanian keskustaan päiväretkiä tekevät matkailijat. Palkkani määräytyy illan myynnin mukaan. Sisäänheittäjällä on oikeastaan vain yksi tehtävä: saada asiakkaita ravintolaan niin paljon ja niin nopeasti kuin mahdollista.
Sisäänheittäjä ei pääse Ekonomiliiton suosittelemille kylterien kesätyön keskipalkoille. Tavanomaisista työpäivistä maksetaan 6 000 drahkmaa eli vaivaiset parikymmentä euroa. Se on seitsemän tunnin työpäivästä naurettavan pieni korvaus, mutta riittää yksinasuvan parikymppisen vuokranmaksuun ja iltahuveihin. Sitä paitsi syön kaikki ateriani tässä hyvässä mutta ylihinnoitellussa (jälkimmäistä faktaa en tietenkään kerro asiakkaille) ravintolassa.
Kun suomalaiset ovat saaneet tilattua, palaan kadulle ruokalistan kanssa odottamaan seuraavaa ryhmää. Seison ilta-auringossa ja katselen kohti Hanian vanhaa satamaa majakkoineen, jotka venetsialaiset rakensivat sinne 1300-luvulla.
On kuuma alkuilta ja kaikkialla on vielä hiljaista. Aurinko ei ole vielä laskenut. Illallistajat alkavat vaeltaa tosissaan vasta seitsemän aikoihin. Provikkapalkkalaisena toivon erityisen vilkasta iltaa. Olemme suunnitelleet tanskalaisen ystäväni kanssa parin päivän reissua Kreetan etelärannikon kyliin, ja matkakassa kaipaa vielä täydennystä. Laskeskelen, että viidelläkymmenellä illallistaljalla saisin rahat pienen Nissanin vuokraan. Ilmastoituun versioon tarvittaisiin kaksinkertainen myynti.
Seison kadulla ja vilkaisen sivuilleni kilpailevien ravintoloiden sisäänheittäjiä. Kreetalaiset keski-ikäiset miehet valkoisissa kauluspaidoissaan nojailevat lyhtypylväisiin ja pitävät paidoistaan kahta ylintä nappia auki. Ilmeisesti luulevat sen vetoavan naisiin. Kaksikymmentävuotias suomalaisnainen sinisessä lyhyessä kesämekossa on edukseen. Onneksi ravintolan omistaja jakoi bisnesvainuni: kannattaa olla erilainen kuin kaksikymmentä naapuria.
Pohdin mielessäni uusia myyntilauseita ja keskustelunaloituksia. Järjestelen ravintolan etummaisten pöytien tuoleja. Katson, että oliiviöljypurkit ovat täynnä, eikä tuoleilta löydy leivänmurusia tai tsatsikin jämiä. Tekeydyn kiireiseksi, mutta pidän katseen koko ajan kadussa.
Tulisipa juuri nyt lauma amerikkalaisia sotilaita iltalomilla. Parikymppiselle tytölle sotilaiden sisäänheitto on yhtä saippuakuplien puhaltelua. Niille kun hymyilee kerran, saa isot tipit. Ajatukset palaavat ilmastoituun Nissaniin.
Mutta ei sieltä mitään amerikkalaisia tule. Mukulakivikatua eteenpäin lipuu jotain aivan muuta. Siinä vanhan venetsialaisen sataman maisemissa en sitä vielä tiedä, mutta seuraavien vieraiden jälkeen elämäni ei tule palaamaan ennalleen.
Kuulen lähenevän naurunremakan. Katua pitkin etenee parikymmentä näyttävää nuorta. He ovat kauniita ja pitävät kovaa meteliä. Etummaisina kulkevat tytöt ovat röyhkeän pitkiä. Yhdellä heistä on lautasen kokoinen ruusu korvan takana. Sääret ovat hoikkia ja ruskettuneita. Pojista suurin osa on vielä nuoria, mutta erotan ryhmästä jo pari jykevää leukaa. Tunnelma ravintoloiden rantapöydissä sähköistyy.
Kreetalaisilta sisäänheittäjäkollegani näyttävät siltä, kuin olisivat saaneet frisbeen otsaansa. Se on harvinaista, sillä kreikkalainen mies ei vähästä hämmenny. Joku yrittää flirttailla porukan tyttöjen kanssa, mutta he saavat osakseen vain kylmän katseen ja konsonanttipitoisen kivahduksen.
Mikä ihmeen ryhmä tämä on? Luultavasti joku mallistoimiston kevätretki. Tajuan heti, että nämä kauniit ja komeat pitää saada sisään ja istuttaa etummaiseen pöytään houkuttelemaan lisää asiakkaita.
Yritän miettiä, mistä kaukaa nämä katseet kääntävät amatsonit tulevat. Pohjois-Espanjasta? Ehkä Belgiasta? Luultavasti he ovat tukholmalaisesta yökerhosta tänne eksyneitä ruotsalaisia, jotka eivät puhu ruotsia? Varminta edetä englanniksi. Yritän olla naksauttamatta niskaani, kun katson heihin päin leveästi hymyillen.
”Hi girls and boys, are you looking for a real Creetan dinner?”
Lautasen kokoinen ruusu katsoo alaspäin ja nyökkää iloisena. Upea meikki ja liian täydelliset hampaat. Hän selittää jotain äänekkäästi ystävilleen, jotka vastaavat äänekkäästi takaisin. Ryhmä astuu sisään ravintolaan. Heitän mielessäni yläfemmat.
Pöytää järjestellessäni aloitan small talkin kysymällä, mistä vieraat ovat kotoisin.
”No Islannista tietysti. Tässä on koko meidän luokka, olemme luokkaretkellä!”
Islannista. Muistan tulivuoret, yläasteen maantiedon kirjassa nähdyn Geysirin, maailman ensimmäisen naispresidentin ja Ylen näyttämän nuorten televisiosarjan, joka kertoi kahdesta islantilaisesta pojasta, Nonnista ja Mannista. Joku naurahtaa, kun kerron nähneeni Suomen televisiossa Nonnin ja Mannin seikkailuja islantilaisella maaseudulla.
”Mä tunnen sen Mannin näyttelijän!”, ilmoittaa joku.
Minulle kerrotaan, että Islannissa lukion päättyessä on tapana lähteä yhdessä matkalle. Huomaan, että luokkaretkissä on eroja. Juhlin omien lukiokavereideni kanssa koulun päättymistä ruotsinlaivalla. Nämä opiskelijat ovat lentäneet kreikkalaiselle saarelle ja tilaavat pöytään kuohuviinipulloja.
Kun kuohuviinipullot on poksautettu auki, tehdään tilaus. Seuraan sivusilmällä tarjoilijoita työssään. Nuorille asiakkaille suositellaan usein jotain keskihintaista niiden edullisimpien munakkaiden ja kalliimpien pihvien välistä.
”Mitä tuolla akvaariossa on”, kysyy lautasen kokoisen ruusun vieressä istuva pitkänhuiskea blondi ja osoittaa vaaleanvioletiksi lakatuilla kynsillään ravintolan takaosaan sijoitettua isoa vesisäiliötä.
Tarjoilija kertoo tuoreista hummereista.
”Me halutaan niitä! Olisikohan kymmenen tarpeeksi?”
Tarjoilijan on vaikea pitää pokerinaama. Teinilauma tilaa ravintolan kalleimman aterian. Yleensä hummereita menee viikossa korkeintaan kaksi.
Lisukkeiksi he tilaavat simpukoita, kreetalaista salaattia ja kaikille katkarapucocktailit. Tietysti myös muutama pullo valkoviiniä. Ei täällä kukaan syntymäajan perään kysele.
Otsalleni alkaa nousta kylmä hiki. Ymmärtävätköhän he ollenkaan, mitä tuo kaikki tulee maksamaan?
”Noilla hummereilla on muuten aika kova kilohinta”, sanon ja ehdotan kohteliaasti katsomaan ruokalistan hintasaraketta.
Minua katsotaan hämmästyneenä.
”Eihän tuo nyt ole mitään Islannin kruunuissa!”
Ei totisesti ole. Myöhemmin opin, että Islannin kruunulle on muodostunut kova ostovoima. Vuoden 2000 ensimmäisinä vuosina kruunu vahvistui, kun kalastuskiintiöitä omistavat miljonäärit alkoivat tehdä isoa bisnestä omistuksillaan, ja valtion omistamia pankkeja yksityistetty. Maahan virtasi rahaa ja kruunu vahvistui. Islantilaisella luokkaretkeläisillä on siis käsissään kultaa. Yhdellä eurolla – joka oli tuolloin olemassa vasta pelkästään tilivaluuttana – olisi saanut 86 kruunua. (Syksyllä 2008 yhdellä eurolla olisi saanut yli 200 kruunua – jos nyt ylipäätään kukaan olisi halunnut keskellä pankkikriisiä edes käydä kauppaa moisilla kalansuomuilla.) Vuonna 2001 eletään kuitenkin edessä olevan nousukauden ensimmäistä jyrkempää kurvia.
Nuoret irrottavat haarukoilla hummerista lihaa ja syövät hyvällä ruokahalulla. Viinipulloja tyhjenee ja desibelit nousevat. Tarjoilija kantaa pöytään värikkäitä cocktaileja ja tekee pöytään tilaa siivoamalla pois tyhjiä laseja. Naapuripöydistä pälyillään uteliaana fiinisti pukeutuneiden pikkuaikuisten yleellisiä juhlia. Jos 50 Cent olisi jo julkaissut esikoisalbuminsa Get rich or die tryin’, se soisi nyt taustalla.
Sisäänheittäjän työpäivä loppuu iltakymmeneltä tai kunnes ravintola on täynnä. Tupa on täynnä ruokailijoita ja ihmisvirta satamakadulla on hiljentymään päin. Haen käsilaukun ravintolan takahuoneesta ja teen lähtöä vanhan Hanian kortteleissa sijaitsevaan vuokrayksiööni, mutta islantilaisseurueella on muita suunnitelmia. Koska heille on jo selvinnyt, että olen Suomesta, saan ehdotuksen yhteispohjoismaisista jatkoista. Olutta pöytään!
Lukuvinkki: Islantiin töihin? Vinkkejä ja vastauksia
”Teillähän on poroja ja karhuja siellä Suomessa? Ja kuulemma sairaan paljon metsää!”
Seuraa pitkä esitelmä metsän hienoudesta. Islannissa ei kuulemma juuri ole isoja puita. Yksi pojista kertoo, kuinka hänen mummonsa halusi kuusikon kesämökin ympärille.
”Tilasimme taimet Norjasta, mutta eiväthän ne ressukat kasvaneet kuin vähän yli metrin mittaisiksi. Myydäänköhän Suomessa parempia kuusia? Me voisimme olla kiinnostuneita.”
Lupaan tehdä parhaani tarkastaakseni asian. Sen kunniaksi tilataan uudet oluet.
Kyselen lisää Islannista. Minulle kerrotaan ihmeellisiltä kuulostavia asioita kuumavesihanasta tulevasta kiehuvasta vedestä, naurettavan pienistä lämmityskustannuksista, jäätiköistä ja ulkoilmauima-altaista, jotka ovat auki ympäri vuoden.
Ravintolan pöydät alkavat tyhjetä, mutta turistiravintola pysyy auki viimeisen asiakkaan viimeiseen tilaukseen asti. Yksi tytöistä kaivaa pikkuruisesta Guccin iltalaukusta savukkeita.
Välimeren rantakohteessa kun ollaan, puhe kääntyy ilmastoon ja hiekkarantoihin. Islannissa on tuhansia kilometrejä rantaviivaa, mutta hiekka on saaren tuliperäisyyden takia useimmiten mustaa. Maan keskilämpötila roikkuu neljän plusasteen tienoilla. Totean, että Islanti ei siis ole varsinainen mikään rantalomakohde.
Totean väärin. Koska islantialiset halusivat itselleen lämpimän hiekkarannan, sellainen päätettiin rakentaa. Reykjavíkin rannalle kipattiin tonnettain vaaleaa hiekkaa ja rantaveteen pumpataan kuumaa vettä, jotta sinne tarkenee mennä uimaan. Jos vuori ei tule Muhammedin luo, niin…
”Reykjavíkin hiekkaranta on tosi hieno paikka kesäisin. Me viedään sinut sinne, kun tulet käymään Islannissa!”
Sisäänheittäjän työssä on tullut juteltua monenlaisten ihmisten kanssa ja kuultua kaikenlaista, mutta norjalaiset tuontikuuset ja tekohiekkarannat jäävät mieleen pyörimään. Mieleenpainuvaa eivät ole niinkään ne puut tai se tekohiekkaranta vaan asenne. Jos jotain ei ole, sen voi hankkia tai tehdä.
Kahdeksantoistavuotiaille maailma näyttäytyy paikkana, joka on täynnä mahdollisuuksia. Islantilaiset kahdeksantoistavuotiaat näkevät paikan, missä mikään ei ole mahdotonta.
Lukuvinkki: Islanti Q&A – kysy mitä vaan Islannista!
Viileä yötuuli alkaa puhaltaa mereltä. Kello lähestyy kahta. Luokkaretkeläiset ovat alkaneet hyytyä ja suunnittelevat lähtöä. Lupaan tuoda heille laskun.
Vilkaisen nahkaisen laskuvihon sisään ja loppusumman nähtyäni olen pyörtyä. Puolitoista miljoonaa drahkmaa! Tienaisin sen summan työskentelemällä tässä ravintolassa 250 päivää ilman lomia. Hämmennystäni ei laimenna edes se fakta, että tuon usean tuhannen euron suuruisen laskun jakaa kaksikymmentä ihmistä.
”Tuota noin. Tämä lasku on sitten aika korkea. Nuo hummerit kun olivat aika hintavia.”
Laskua vilkaistaan kerran ja se saa osakseen pari hyväksyvää tuhahdusta.
”Kuule ei se mitään haittaa, luottokortillahan me tämä maksetaan. Sitä paitsi me ollaan ansaitulla lomalla ja me ollaan Islannista, eli meillä on rahaa! Me maksetaan mielellään ne sinunkin oluet. ”
Vien Visa-kortin ravintolan viralliselle rahakirstulle eli vatsakkaalle talousassistentille, joka polttaa pikkusikareita ketjussa ja juo niin vahvaa kahvia, että siinä seisoo lusikka ilman tukea. Kuuluu pitkä vihellys. Ravintolanomistaja on hiipinyt talousassistentin selän taakse kurkistamaan laskua. Ravintoloitsijan silmät loistavat, kun hän näyttää minulle iloisena peukkua. Yksi pöytä teki kahden keskivertoillan myynnin.
Palautan kortin islantilaisille ja saan kaikilta halaukset, kiitokset upeasta ravintolaillasta ja kehotuksen tulla käymään Islannissa.
Kotimatkalla mietin ensi viikon Etelä-Kreetan kiertomatkaa ilmastoidulla Nissanilla. Mielessäni pyörii myös eräs toinen saari. Puolivakavissani lupaan itselleni, että vielä jonain päivänä minä menen ottamaan selvää paikasta, missä ei vaikuta olevan ainuttakaan ongelmaa. Vain pelkkiä järjestelykysymyksiä.
Tuon kesätyön jälkeen palasin asumaan Helsinkiin, pääsin vaihto-oppilaaksi Islannin yliopistoon, pokasin yhdellä Islannin-reissulla miehen baarista ja nyt me asutaan täällä. Meidän yhteiset lapsemme ovat nyt 5- ja 10-vuotiaita. Että semmoinen tarina. Kannattaa tilata ravintolan kallein annos, niin jää mieleen.
Kuvat: Björgvin Hilmarsson
