• Eräänä lauantaiaamuna Hildur koputti oveen

    WSOY:n kevään ja kesän 2022 katalogi ilmestyi tänään. Nyt voin vihdoin kertoa teillekin, miksi en ole viime aikoina ehtinyt pahemmin kirjoitella mitään muuta näkyvämpää, kuten tätä blogia… Jos te olette lukeneet edellisen kirjani, Talo maailman reunalla, muistatte ehkä, kuinka se loppuu. Laitan osan viimeisestä tähän alle. Ihan siellä lopussa on kappale, jonka kirjoitin jo viime talvena, mutta poistin sen minuuttia ennen kuin lähetin käsikirjoituksen luettavaksi kustannustoimittajalle. Koska en ollut silloin vielä ihan varma. Mutta nyt olen. Uskallan näyttää teille edellisen kirjan alkuperäisen lopetuksen. Sen, miten sen pitikin mennä ja niinhän se sitten näköjään menikin.

    Hildur Satu Ramo

    ”Mielestäni kaikki on nyt pohjimmiltaan ihan samanlaista kuin aikaisemminkin. Ja juuri se on mielestäni koko homman juju. Kun ei tarkoituksella yritä tehdä mahdollisimman isoja muutoksia (koska ne tulevat kuitenkin) ja pysyvää mielenrauhaa (koska sitä ei saa ikinä kiinni), voi rauhassa iloita pienistä askelista. Kuten isosta palsternakasta ja siitä, että kaikki on tavallista. Aivan kuten aina ennenkin. Tavallisuus on valtava etuoikeus.

    Istun Ísafjörðurin kotitalomme edustalla ja katselen alkavaa päivää. Postinumeroalue 400:ssa on tyypillinen lauantaiaamupäivä. Kodin ja meren välisellä kävelytiellä läntystelee muutamia islantilaisia ulkoiluttamassa koiriaan. Monella on leipäpussi kainalossaan, lauantaisin haetaan tuore leipä Ný Bakarísta. Kävelytiellä leikkii muutamia lapsia pyörineen ja potkulautoineen. Turisteja ei koronatilanteen takia näy. Silloin tällöin talomme ohi kävelee kissa. Meren yllä lentelee muutama isokokoinen korppi. Olen erityisen hyvällä tuulella.

    Kuulen, kuinka ulko-oveen koputetaan. Kävelen talon etupuolelle katsomaan, kuka on mahtanut tulla kylään näin aikaisin lauantaiaamuna. Kävelen hitaasti, sillä on viikonloppu ja kello vasta niin kovin vähän. Pääsen talon nurkalle ja kurkkaan ulko-ovelle. Yllätyn uudesta tulijasta, mutta vain hieman. Minä nimittäin tiedän jo, että rappusilla seisova hahmo on eräs Hildur. Pyydän hänet sisään. Keitämme kahvit.”

  • Pari ajatusta luovuudesta

    Osallistuin eilen illalla mukavaan kirjakerhohetkeen etäyhteyksien päästä. Rotterdamin merimieskirkon lukupiiri kokoontuu säännöllisesti ja tällä kertaa sain kunnian olla vieraana kertomassa Islantiin sijoittuvista kirjoistani. Oli virkistävää jutella kirjoista ja kirjoittamisesta muiden kanssa. Yksi juttelemistamme aiheista koski luovuutta. Kuinka minä ylläpidän omaa luovuuttani? Jäin miettimään tätä vähän enemmän, aihe kiinnosti.

    rannikolta tuntureille oulun taidemuseo

    Luovuuden ylläpito. Mitä siitä tulee ensin mieleen? Pianomusiikkia ja kynttilänvaloa? Joogaa? Aamusivujen kirjoittamista? Keinoja on varmasti tosi tosi monia ja niitä ei kukaan voi laittaa tärkeys- tai toimivuusjärjestykseen. En missään nimessä dissaa tuoksukynttilän polttajia tai aikatauluttomuudesta vapautuvia, vaikka ne molemmat tuntuvat mulle itselle ihan kauhistuksilta. Luovuus on henkilökohtaista ja jokainen meistä funkkeeraa vähän eri tavalla.

    Mun luovuuden ylläpidossa keskeistä on aitojen rakentaminen. Mun on aina ensin rakennettava itselleni laatikko. Rajattava tila ja määriteltävä alue, jossa liikun. Yksi tärkeimmistä aidanrakentamisen työkaluista on kalenteri. Mitä tiukempi olen oman ajan hallinnassa ja mitä selkeämmin olen jakanut vaikkapa työpäivän – tai kuukauden tai vuoden – erilaisille tehtäville, sitä vapaammin pystyn toimimaan. En hermostu ihan vähästä, en jännitä enkä mene lukkoon, kun tiedän että olen juuri nyt tekemässä sitä mitä pitääkin enkä mitään muuta. Jos mulla ei ole tarkasti määriteltyjä aikaslotteja tekemiselle, pääni menee tilttiin. Ajaudun solmuun enkä saa tehtyä oikein mitään. Kaikki jää kesken, roikkumaan ilmassa kuin matalalla vaeltavat sadepilvet.

    Toissayönä kävi niin. Olin purskauttanut työpäivään asioita, jotka sinne eivät olisi kuuluneet. Jatkoin tunnin pidempään kuin normaalisti ja joku häntä jäi ilmaa halkomaan. Ajatukset velloivat päässä ja olin niistä jotenkin hirvittävän innostunut. Yöllä ei sitten meinannut tulla uni ollenkaan. Ajatuksia oli noin 500 000 ja suunilleen siinä 256 000 ajatuksen kohdalla viimein nukahdin. Kello oli noin puoli viisi aamulla. Mutta ihan oma vika – en ollut pitänyt omista rajoista kiinni. Se kostautui heti.

    Kalenterin itsekäs vahtiminen ja kaiken aikasyöppöjen pois siistiminen on mulle tärkeitä keinoja ylläpitää omaa luovuutta. Täytyy olla itsekäs ja vahtia haukkana että saa sen, mitä haluaa. Muuten sitä ei saa.

    Sama kuvio toistuu yksittäisissä työtehtävissä, vaikkapa kirjojen kirjoittamisessa. Kirjoitin kirjan kirjoittamisesta taannoin jutun tänne blogiin. Sen mulle itselle tärkein pointti on suunnitelmallisuus: pystytän aina ensin itselleni sen aitauksen, esimerkiksi synopsiksen ja päivätasolle menevän aikataulun. Jos päästän itseni vapaaksi juoksemaan niitylle tietoisena siitä että voin mennä ihan minne vain ja kirjoittaa ihan mitä vain, lopputulos on katastrofi tai vähintään uupuminen. Tai totaalinen saamattomuus. Jos annan itselleni vapauden tehdä ihan mitä vain, en tee yhtään mitään. Syön irtokarkkia ja katson Netflixiä.

    Kun olen tehnyt itselleni laatikon ja asentanut sen ympärille sähköaidan, menen sinne omaan rauhaani tekemään sitä, minkä siellä laatikossa mahtuu tekemään. Se musta pimeä laatikko, jossa ei ole ketään muita häiritsemässä ja jonne voin sulkeutua esimerkiksi keskiviikkona kello 9.30 ja 13.30 väliseksi ajaksi, on mulle suuri inspiraation lähde.

    Terveisiä laatikosta! Liian pitkäksi aikaa tänne ei voi jäädä, ettei happi lopu.