Olen tällä hetkellä Toscanassa työmatkalla. (Joo, täällä on kuulemma tosi hyviä viinejä, hikijuustoja ja ilmakuivattua kinkkua). Toscanasta lisää vähän tuonnempana, sillä nyt mieleni tekee palata vielä hetkeksi Tokioon.
Tänään Toscanassa.
Blogiani pidempään lukeneet ovat varmaankin huomanneet, että kodin sisustus, visuaalisuus ja muoti eivät ole tarvehierarkissani kovin korkealla. En kirjoita niistä, koska niillä ei juuri ole sijaa arjessani. Inhoan siivoamista ja jo pelkkä kirjahyllyn sisällön aakkostaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä puuhalta. Mieluummin avaan koneen ja kirjoitan jotain kuin kaivan kaapista imurin. Näkisittepä meidän keittiön kaapit! Yhdessäkin kaapissa on sekaisin muoviset säilytysastiat, termarit, klemmarit, varaskumppalasit ja Primus-keittimen osat.
Vähän häiritsee nyt, että tuo lautasliina jäi vinoon.
Tokiossa nyrjähti. Tapahtui jotain kummallista. Hurmaannuin järjestelmällisyydestä, siisteydestä ja asioiden toimimisesta. Maailman suurimmassa kaupungissa asuu 36 miljoonaa ihmistä, mutta silti kukaan ei töni, kun metro avaa asemalla ovensa. Metrossa on kyllä pirun ahdasta, mutta silti sinne jonotetaan ja sieltä ulos jonotetaan. Kaduilla ei näy roskiksia, mutta ei sen puoleen roskiakaan.
Tämä ei ole viimeisen päälle brändätty kahvila tai luomukasvohoitola. Vaan ihan tavallinen pesula.
Totuus paljastui jo saapuvien terminaalissa. Rahdinpurkajat olivat asetelleet lentokoneen uumenista puretut matkalaukut matkalaukkuhihnalle luotisuoraan järjestykseen noin kymmenen sentin päähän toisistaan. Yksikään laukku ei ollut vinossa. Kaiken lisäksi laukut oli järjestetty hihnalle siten, että ne oli mahdollisimman helppo ja nopea nostaa siitä maahan. Kun odotimme kentän ulkopuolella lentokenttäbussia, bussin ruumaan menossa olevat laukkumme oli laitettu samaan ryhdikkääseen järjestykseen bussilaiturille. Siskoni kävi kaivamassa laukun sivutaskusta päällensä huivin ja laukku jäi hieman vinoon. Bussikuljettajan assari kävi suoristamassa laukun. Yritimme tukahduttaa naurunpyrskäyksen nostamalla kämmenen suun eteen.
Mikä tasapaino, mikä aamiainen!
Kaupoissa vallitsee järjestys. Sukat on lajiteltu nätteihin hyllyrivistöihin. Tavaroita voi katsella ja hipelöidä rauhassa, mutta myyjä ei sekaannu asiaan vaan tarkkailee tilannetta ujona vähän kauempana. Jos tarvitsen apua, myyjä ilmestyy paikalle kuin ajatuksesta. Ihanaa! Kassalla pienikin esine pakataan kauniseen paperipussiin, joka suljetaan koristeellisella teipillä. Keskihintaisessa putiikissakin asiakas autetaan ovesta ulos ja hänelle toivotetaan hyvää päivänjatkoa.
Myös ruoka on järjestyksessä. Kun menee tietynlaiseen ravintolaan, tietää jo etukäteen, millaista ruokaa sieltä saa. Viiden euron lounaskin on laitettu kauniisti esille. Jopa pikaruokaloissa on hohtavan puhdasta. Julkisissa vessoissa tuoksuu kukkasille ja kaiuttimista kuuluu linnunlaulua tai veden solinaa. WC-istuimet on lämmitetty. Kun sadat ihmiset ylittävät yhtä aikaa kadun, kukaan ei vahingossakaan hipaise edes kiireisimmässä jalankulkuristeyksessä toista – paitsi tursiti. Kukaan ei kävele punaisia päin.
Viiden euron lounas: miso-keittoa, grillattua makrillia, taivaallista riisiä ja rehut. Kaikki nätisti omalla lautasellaan.
Otin kahvilanpöydästä kuvan, koska tajusin haluavani itselleni samanlaisen työpöydän.
Maailman suurimman kaupungin maailman suurimmilla kalamarkkiniolla lattia on siisti, puhdas ja tyylikäs.
Niin siinä kävi, että tämä järjettömältä tuntuva harmonia osui maaliin. Tajusin viihtyväni Tokiossa aivan kaikkialla, koska ympärilläni oli niin järjestelmällistä.
Intouduin jopa shoppailemaan. Kävin ostoksilla ja ostin ensimmäistä kertaa vaatekokonaisuuden, jonka tajusin heti sopivan minulle täydellisesti. Se tuntui tutulta. Löysin kuin itsestään kampauksen, joka sopi minulle hyvin. Hurahdin sukkakaupassa koristeellisiin sukkiin, koska tajusin niiden näyttävän hyvältä sekä lenkkareiden että sandalien kanssa. Ostin 12 paria. Järjestelmällisyyshumalassa rohkenin kokeilla siskon vinkistä ennenkuulumattoman punaista huulipunaa, joka teki hampaistani valkoiset (Macin Ruby Woo, matta). Ostin omani Tokion lentokentältä.
Sisko punaa.
Nyt haluan järjestää kaiken! Kotiin päästyäni aion jälleen kerran aakkostaa kirjahyllyni, mutta tällä kertaa teen sen loppuun asti. Lupaan arkistoida kuitit läjästä mappiin. Siivoan edellisen viikon lounasjämien muruset työpöydältä. Lajittelen alushousulaatikon. Ostan huonekasvin!
Olen sekaisin.
Näin lopuksi on pakko myöntää, että yhdessä asiassa rettelöin. Shinjukun kortteleista löytämäämme paikallisten suosimaan sentoo-kylpylään ei olisi saanut sääntöjen mukaan mennä raskaana. Kun kylpylän respassa kysyttiin, onko tatuointeja (tatuointi estää sisäänpääsyn), pudistin kiltisti päätäni. Samalla vedin vatsan sisään, hymyilin nätisti ja nostin saunakassin mahan eteen näkösuojaksi.
Ei raivoavia eikä raskaana olevia.
Kaikelle on paikkansa. Kengät lukitaan kylpylän eteisessä suloiseen minitallelokeroon.
Olenkohan jo kertonut teille sen yhden esikoisen kanssa käydyn keskustelun, jolloin olin haljeta tyytyväisyydestä? Silloin huomasin, että suomen kielen jatkuva läsnäolo on kantanut hedelmää. Tästä
Mainos: Storytel Ootte pyytäneet kirjavinkkejä ja nyt niitä taas tulee! Kiitos tämän Storytelin vuosiyhteistyön mulla on mahdollisuus puhua enemmän kirjoista työajalla, kuunnella entistä enemmän äänikirjoja
Juttu sisältää mainoslinkin.* Ostimme siis uuden kodin. Allekirjoitimme kauppakirjat kuukausi sen jälkeen, kun koronavirus alkoi sairastuttaa ihmisiä Euroopassa, sulki maiden rajat, aiheutti massatyöttömyyden ja pisti
Islannin kartta on ihana, sellainen hassu lammas, jossa on perävillat itävuonoilla, etelässä pyöreä maha ja lännessä etujalat. Pää ja sarvet ovat Länsivuonoilla. Kirjoitin viimeksi matkajutun
