Lentokentällä ei ollut jonoja. Passitarkastus lauantaiaamuna kesti 10 minuuttia. Laukut saapuivat laukkuhihnalle kauniissa rivissä, kukin laukku samassa asennossa. Tapasin Singaporen kautta Balilta paikalle suhahtaneen siskoni lentokentän tuloaulassa, joka vaikutti rauhallisemmalta ja noin kymmenen kertaa järjestelmällisemmältlä paikalta kuin Reykjavíkin bussiterminaali. Otimme bussin hotellille ja puolentoista tunnin kuluttua seisoimme Park Hyattin aulassa (siis juuri se Lost in Translation -hotelli. Siskoni päätti hieman panostaa).
Seuraavan 48 tunnin aikana ehdimme
– hengästyä hotellihuoneen ikkunasta avautuvista maisemista (Fuji-vuori näkyi, tietysti), kymmenen neliön kylpyhuoneen lämmitetystä wc-istuimesta ja huoneen teevalikoimasta
– uida kilometrin
– ottaa nokoset
– käydä iltapäivädrinkeillä 41:n kerroksen baarissa
– käydä pikaillallisella pikasushibaarissa (halpa seitsemän euron paikka, mutta parempaa kuin missään muualla aikaisemmin)
– kävellä Shinjukun hämärillä kaduilla, vilkaista Golden Gain huoneen kokoisia pikkubaareja ja seurata baseball-lyöntitreenejä
– käydä ruokakaupassa ostamassa japanilaisia mangokeksejä
– nukkua erinomaiset yöunet
– syödä järkyttävän kokoinen äitienpäiväaamiainen Park Hyattin näköalaravintolassa
– käydä Meiji Jingun pyhätössä ja nähdä vilaus japanilaisesta hääparista
– hortoilla pari tuntia pitkin Harajukun katuja ja katsella japanilaisteinejä ja ostaa itselle sellaiset röyhelönilkkasukat (kolme paria 6 euroa)
– nähdä Yoyogi-puistossa tanssivia showt-tyyppejä ja japanilaisperheitä sunnuntaipiknikillä
– eksyä japanilaista designia myyville kirpputoreille
– tutustua eroottiseen nykytaiteeseen Harajukun Design Festa Galleryssä ja jakaa sydäntarroja omille suosikkitöillemme
– löytää kaverin kaverin kaverin suosituksesta 35 steps -niminen izakaya eli japanilainen pubiravintola Shibuyan kellarista ja syödä maailman parasta makrillia, creme bruleetä ja uppopaistettuja katkaravun pyrstöjä ja ihmetellä japanilaisia kokkeja, jotka juovat ruoanlaiton ohessa kaljaa, huutelevat toisilleen ja kertovat vitsejä, joille nauravat kaikki muut tiskillä istujat paitsi me, jotka ujoina hihittelemme kämmeniemme suojassa
– huristaa junalla Shibuyasta takaisin Shinjukuun
– käydä soft-drinkillä Park Hyattin American baarissa ja nähdä kuinka kuutamo nousee Tokion taivaalle
– nukkua 7 tunnin yöunet ja herätä siihen kun joku pesee ulkona hotellihuoneemme ikkunaa (44. kerros)
Eihän tuossa listassa pitäisi olla mitään järkeä. Etenkään kun emme noudattaneet armeijamaista kuria ja tehneet tarkkaa suunnitelmaa siitä, mitä pitäisi nähdä. Olemme vain vähän vaellelleet, vilkaisseet välillä mainiota Mondon Tokio -opasta ja vilkaisseet vähän useammin karttaa. Luulin, että olisi tavattoman työlästä kokea asioita 30 miljoonan ihmisen suurkaupungissa, jonka kielestä en ymmärrä mitään, jonka ruokalistoista en tajua mitään ja jonka katujuoma-automaatilla minulla ei ole käsitystäkään siitä, mitä olen ostamassa.
Silti kaikki on ihan järjettömän helppoa. Saa olla hiljaa, ujo, eksynyt ja pihalla – eikä se nolota pätkääkään. Suurin mokani oli marssia kengät jalassa sovituskoppiin, kun nehän olisi pitänyt tietysti jättää siihen ulkopuolelle. Tai se hetki kun hotellin käytävällä vastaan tuli iäkkäämpi japanilaispariskunta enkä minä osannut päättää, pitäisikö mennä ohi oikealta vai vasemmalta ja siinä aikani heiluttuani mies ja nainen vetäytyvät seinään kiinni ja viittovat anteliaasti menemään ohi ja pyytävät anteeksi ja hymyilevät leveästi ja minä yritän änkyttää jotain sumasimaa tuskin kuuluvalla äänellä ja kädet hikoillen.
Siis melkein kuin olisin Tampereella.
Edessä on vielä kolme täyttä reissupäivää ja uusi hotelli. Kuka tietää, mitä tässä vielä ehtii tapahtua.
