Heinäkuun loppu häämöttää! Auringon valoa riittää vielä lähes läpi yön, lumiraja on noussut lähelle vuorten huippuja ja ruoho vihertää tummanvihreänä. Kuusi kuukautta sitten koimme Isafjördurissa runsaslumisimman talven vuosikymmeniin. Ihanaa, että saimme kokea sen. Ja ihanaa, että saimme kokea myös tämän kesän, joka on ollut hyvin, noh, islantilainen. Viileä ja valoisa, kylmä ja tuulinen. Katselimme eilen kuvia viime talvelta ja aamulla kävimme huvin vuoksi nappaamassa kuvia samoista täsmälleen samoista paikoista mutta kesäasussa. Tämmöistä täällä on, kesällä ja talvella.
Islannin ilmasto on kohtuuton. Kesällä paistaa aurinko eikä toivoakaan unesta, jos ei ole pimennysverhoja. Välillä täällä meren rannalla tuulee niin kovaa, että talo tärisee. Siinähän yrität nukahtaa auringonsäteet silmissä ja kokovartalotärinä kroppaa hieroen. Talvella on niin paljon lunta, että välillä tarvitaan lapiota, että pääsee aamulla töihin ja kouluun. Onneksi ovet sentään aukeavat sisäänpäin. Aurinko ei paista meidän kylään moneen kuukauteen; korkeat vuoret blokkaavat auringon lokakuun lopusta maaliskuulle. Ja juuri tämä kohtuuttomuus minua suunnattomasti kiehtoo!
Näin keskikesällä on välillä teepaitakeli päässyt yllättämään. Mutta suurin osa päiviä on mennyt kymmenessä asteessa ja navakassa pohjoistuulessa. Kylmällä säällä on vedetty villapaidat niskaan ja nautittu auringonpaisteesta takapihalla. Kun on satanut oikein olan takaa – kolme vuorokautta putkeen tuli vettä kuin saavista – laitetaan pyyhkeet ikkunalaudoille, ettei vesi valu sisään.
Tämä ihan kreisi ilmasto on minusta ihana. Se, sataako vai paistaako, ei juuri vaikuta mihinkään. Jos sää vaikuttaisi joka hetki mielentilaan, sitä joutuisi pyristelemään jatkuvasti niin kovassa tunnemyrskyssä, että sekaisinhan siinä menisi. Parasta on, kuin vain antaa olla ja antaa mennä.
Kuvat: Björgvin Hilmarsson
