Henkilökohtainen totuus eräästä hiihtovaelluksesta Islannin erämaahan

Olen tässä pari päivää hengitellyt ja keräillyt itseäni viimeviikkoisen murtomaahiihtoretken jälkeen. Sana retki on ehkä omalla kohdallani hiemaan harhaanjohtava. Puhuisin mieluummin fyysisestä puserruksesta, joka vei naisen hermoromahduksen partaalle ja takaisin.

Matkamme keskus eli Landmannalaugarin vuoristomaja. Kesäisin täällä käy satoja turisteja päivässä, talvella hiljaisuus on taattu.

Sama auringon laskettua.

Tästä hiihtomatkasta on työn alla reippailuhenkinen laaja matkajuttu, jossa kerron tarkemmin reissun sisällöstä, mutta tämä seuraava sisätäköön nyt sen ah niin ihanan henkilökohtaisen tilitysosuuden.

Jumalauta. Lähdin kuuden päivän murtomaahiihtoretkelle, jonka matkanjärjestäjä oli luokitellut helpoksi. Voin kertoa, että se oli helposta yhtä kaukana kuin islantilainen umpihanki on suomalaisesta valaistusta hiihtoladusta.

Ylös vuoristoon. Oppamme ääteisverenkierto herätti kiinnostukseni – hän hiihti melkein koko reissun paljain käsin.

Ylitämme järven jään…

Viime vuonna hiihdin Lapissa Äkäslompolossa parhaina päivinä jopa 30 kilometriä. Olin lenkkien jälkeen väsynyt, mutta koin pärjääväni hyvin.

Islannin erämaassa tipahdin suksieni kanssa maan pinnalle jo ihan ensimmäisenä päivänä. Hiihdimme päivässä keskimäärin 12 kilometriä, mutta fyysisesti olin joka ilta aivan nauris. Eihän siellä maastossa tietenkään mitään hiihtolatuja ollut. Opas aurasi lunta ensimmäisenä ja seuraava tamppasi reittiä vähän lisää ja niin edelleen. Vaikka tulin melkein aina viimeisenä, eteneminen ei ollut helppoa.

Nämä maisemat…

Välillä lunta oli reisiin asti. Kun edessä oli 300 metrin nousu vuoren rinnettä pitkin metrin lumihangessa, ei paljon auttanut vaikka päässä soi Aaro Hellaakosken lyömätön runonpätkä: Tietä käyden tien on vanki, Vapaa on vain umpihanki. 

Punnersin mäet käsivoimilla ylös. Kun tultiin samaa reittiä alas, kaatuilin käännöksissä, sillä astuin koko ajan omien suksieni päälle – en tosin tiedä, miksi. Ensimmäisessä jyrkässä alamäessä vedin mutkan suoraksi syöksylaskulla lumikinokseen. Märkä naama 20 m/s-tuulessa ei ollut miellyttävä kokemus. Viisaannuin ensimmäisestä kerrasta ja vedin naaman peitoksi pipon ja suojalasit. Villaisen kommandopipon hellä ihon pintaverenkiertoa aktivoiva hieronta selittänee osaltaan myös sen hyvän reissuihon.

Kokovartalotoppapukumuoti.

Tämän reissun tärkein varuste: suojalasit. Ne suojasivat tuulelta ja sateelta ja auttoivat erottamaan syvyyksiä muuten kovin valkoisessa maisemassa.

Lumiolosuhteet vaihtelivat hurjasti. Välillä lunta oli pari metriä, välillä tuuli oli puhaltanut rinteen jäänliukkaaksi. En käsittänyt oppaan kehotusta käyttää suksia liukkaissa paikoissa kuin luistimien teriä. Miten niin muka suksilla voi luistella? Tajusin vasta majalla suksia kuivatessani, että ne miehen synttärilahjaksi ostamat murtsikkasukset eivät olleetkaan mitkään ihan tavalliset oksat vaan reunoista teräsvahvistetut. Niitä tosiaan pystyi käyttämään luistimina.

Yksi reiteistämme kulki kuuman joen vieressä

Ensimmäinen hiihtopäivän loppuhuipennus kohosi eeppisiin sfääreihin. Edessä oli pitkän nousun viimeinen sadan metrin osuus suhteellisen liukasta mäenrinnettä ylös. Iskin sauvat kiinni jäähän ja koitin kiskoa itseäni ylös. Jalkani lipsuivat kuin lentämään opettelevan linnun siivet, vaikka suksieni pohjassa oli pitoteipit. Yritin sitä luistelutekniikkaa, mutta käsivoimat eivät riittäneet ruhon ylös hinaamiseen. Yritin pitää suksen pohjat kiinni jään pinnassa, mutta ei siitäkään mitään tullut. Kun sain puserrettua itseni kymmenen senttiä ylöspäin, luisuin metrin alaspäin. Alhaalla odotti muutaman sadan metrin mittainen alamäki, vasemmalla laaksossa sihisi kuuma lähde ja oikealla puolella jää oli entistä liukkaampaa. Eteenpäin oli ainoa vaihtoehto, mutta eteneminen ei näyttänyt mahdolliselta. Muu ryhmä meni jo kaukana edellä, ja minä kiroilin.

Takana tullut puoliso kehotti luottamaan pitoteippeihin ja käyttämään kolmen pisteen tekniikkaa. Siinä kohtaa pimahti. Mitä kolmen **tun pisteen tekniikkaa?! Heitin sauvat mäkeen, otin sukset pois jalasta ja istuin vuorenrinteeseen vollottamaan, etttä reissu on paska, kaikki menee päin helvettiä ja varmasti kuolen kun tästä kohta kaadun taaksepäin. Mies yritti rohkaista, että ei tässä nyt ole oikein mitään muuta mahdollisuutta kuin kiivetä ylös. Jatkoin raivoamistani ja vedin pitkästä aikaa ihan kunnon kilarit. VMPVMPVMP. Ei ole tullut huudettua niin kovaa ihan lähivuosina. Kyllä virkisti, kun sai sillä tavalla puhdistaa sielunsa kuonasta tyhjään vuoristoilmaan.

Mies ensin vähän hämmentyi, mutta kasasi itsensä nopeasti, keräsi mäestä sukset ja sauvan kainaloonsa ja talutti, tai siis oikeastaan kantoi, minut repun niskalenkistä huipulle. Pyysin myöhemmin typerää raivoamistani anteeksi, mutta ei siinä kuulemma ollut mitään anteeksi pyydettävää… Onneksi muu ryhmä oli jo kaukana edellä, etteivät joutuneet todistamaan tätä tunteenpurkausta ja repusta kantoa. Siinä olisi mielikuva suomalaisesta omatoimisesta naisesta saanut vähän päivitystä. Haha.

Hetki ennen kuin sauvat lensivät.

Alle kymmenen hengen reissuryhmämme oli ihana. Opas oli erinomainen paitsi suksilla myös kauhan varressa keittiössä. Reissulla oli mukana viisi amerikkalaista, jotka olivat kaikki kokeneita hiihtäjiä, laskettelijoita ja vaeltajia. Lisäkseni se toinen eurooppalainen oli 70-vuotias ranskalainen herrasmies, joka kertoili suksimisen lomassa muun muassa kuusi viikkoa kestäneestä ”retkestään” Himalajalle seitsemän tuhannen metrin korkeuteen ja vaelluksista läpi Espanjan. Ei oltu papan kanssa ihan samoilla lähtöviivoilla, mutta juttua riitti.

Arviolta pari metriä lunta suksien alla.

Crossfitissä olen saanut itselleni viimeisen 10 kuukauden aikana melko hyvän peruskunnon. Jaksan tehdä 20 punnerrusta putkeen, mikä oli viime kesänä täysi mahdottomuus. Leuanvedot menevät jo ohuimmalla kuminauhalla ja 30 burbeesia ei tunnu kuolemalta. Fyysinen kunto ei siis ollut este. Jaksoin joka päivä suksia hangessa loppuun asti enkä ollut ylämäkinousuissa aina edes hitain. Homma kosahti muutamassa kohdassa tekniikan puutteeseen. Murtomaahiihto ja murtomaahiihto voivat näköjään olla kaksi aivan eri asiaa. Lapin hoidetuilla laduilla voi keskittyä eteenpäin menemiseen ja haaveilla parin kilsan päässä odottavasta latukahvilasta. Tuolla erämaan murtomaahiihtomaastoissa mennään vuoria ylös ja alas ja avataan latu itse.

Jäinen vuorenrinne ja tonni lunta, siinä vieressä kuuma lähde.

Landmannalaugar on maailman kolmanneksi isoin geotermisesti aktiivinen alue. Hiihdon lomassa pysähdyimme kuumilla lähteillä ottamassa kuvia – ja lämmittelemässä.

Islantilainen avanto: veden lämpötila noin 40 c.

Varmuus lisääntyi vasta viimeisenä päivänä. Opin liikkumaan suksien reunoilla luistellen ja nousemaan jäiset mäennyppylät ilman paniikkia mahanpohjassa. Laskin alamäet ilman kuperkeikkoja.

Reissulla tuli opittua maastohiihdon alkeet ja päällimmäisenä olona mieleen jäi ilo omasta onnistumisesta. Maisemat olivat upeat. Lumisissa laaksoissa nousi siellä täällä suuria höyrypatsaita kuumista lähteistä. Massiiviset laavamudostelmat näyttivät lumipeitteessään harvinaien kauniilta. Mökin pihassa oli luonnon kuumavesiallas, jossa istuimme ennen iltaruokaa muiden reissulaisten kanssa joka ilta ainakin tunnin ja juttelimme kaikesta mahdollisesta: yhdysvaltalaisesta politiikasta, Lapin sodasta ja pyöräretkestä Bhutaniin.

Erinomainen oppaamme oli myös loistava kokki!

Olin ryhmämme kuopus.

Kun viimeisenä päivänä meitä noutamaan tullut jeeppi ilmestyi näkyviin mutkan takaa, olin helpottunut ja iloinen. Reissu oli kokonaisuudessaan onnistunut, mutta kyllä oli mahtavaa päästä suihkuun ja sisävessaan. Erityisen nautinnollista oli nostaa sukset hetkeksi varastoon.

Kuvassa ei ole katastrofi lähelläkään. Meidät vietiin vuoristomajalle tällaisella superjeepillä. Välillä se jäi kiinni lumisohjoon, mutta nytkähti sitten taas ketterästi liikkeelle. Perussettiä.

Suosittelen tätä reissua kaikille, jotka tykkäävät rämpiä ulkona, kiinnostuvat kuumasta lähteestä keskellä lumihankea eivätkä pelkää kylmää tai saa paskahalvausta alamäissä. Reissu on murtomaahiihtoa, mutta vaatimustasoltaan kaukana Lapin laduista. Islannin erämaassa kun ei ole latukoneita eikä valaistuja reittejä. Latukahviloiden tuoreita korvapuusteja korvasi omassa repussa – tai eräillä puolison repussa – kulkeva termari ja eväsleivät. Eksoottisissa maisemissa Islanti kuitenkin vetää pidemmän korren. Lapissa ei ole tulivuoria, kuumia lähteitä eikä lumipeitteisiä laavapeltoja. Ei sitä kovin usein tule suksittua lumikinoksessa kuumista lähteistä nousevan höyryn lämmittäessä kasvoja.

Eipä uskoisi, että hiihtoreitin varrelta voi löytää näin hienoja kiviä!