Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Mikä tahansa harrastus vahvistaa itsetuntoa

    Ette muuten usko, mutta sain tänään vedettyä elämäni ensimmäisen leuan. Kaksi kappaletta, toisen myötäotteella ja toisen vastaotteella. Nyt on tunnelma ihan: bi-leet!

    Olen harjoitellut noin kuukauden verran Hesarista löytämälläni ”Tavoitteena yksi leuka” -ohjelmalla. Kaikki lähti lievästä ketutuksesta. Vaikka käyn treeneissä säännöllisesti ja tulokset nousevat etenkin voimaa vaativissa liikkeissä, staattisia leukoja en vain ole pystynyt vetämään. On ottanut ihan hirmuisesti päähän pusertaa ja pusertaa ilman, että tapahtuu mitään kämmenten hikoamista ihmeellisempää. Tuo Hesarin pääsiäislomalla lehdessä julkaisema ohjelma tuli siis todella mainiolla ajoituksella.

    Treenasin ja tein kuten käskettiin, huudatin kuminauhaa ja tein punnerruksia. Kolmannen ohjelmaviikon jälkeen koitin taas, että jokohan nyt jaksaisin vetää leukani tangon yli.

    Ja voi ihme ja kumma: kävin kiinni tankoon ja jännitin kropan kaikkia lihaksia niin lujasti kuin vain pystyin ja aloin vetää selällä ja koukistaa käsillä. Ja ihme tosiaan tapahtui: PÄÄSIN. Onnistuin!

    Hitsiläinen, mutta onnistumisen tunne lävähti mahtavan ihanana lämpimänä aaltona koko kehon läpi ja alkoi naurattaa ihan hillittömästi. Ihan mielettömän mielettömän siistiä, että minä pystyin siihen. Olo tuntui samalta kuin silloin kerran kun voitin muutaman sata euroa huoltsikalta ostetussa rahapeliarvassa. Jea!

    Se yksi leuka oli todellisen työn ja tuskan takana. Ensin en pystynyt. Turhauduin ja turhauduin, useita satoja kertoja. Sitten päätin vain harjoitella enkä antaa periksi tai antaa ohjelman vaipua unohdukseen. Leuanvetotreenit tuntuivat aivan hirvittävän kamalilta joka kerta. Joka puolelta poltteli. Hartioita särki ja lapojen välissä olevat pikkuruiset lihakset tuntuivat muuttuneen kuumaksi nakkimuusiksi. Venyttelin, lepäsin, tein lapapunnerruksia ja kokeilin taas treeniä uudestaan. Huudatin nappikuulokkeissa täysillä Dr Dretä ja roikotin 65-kiloista varttani tangossa ja yritin uhmata painovoimaa.

    Jos urheiluharrastusaihe kiinnostaa, niin täällä voit lukea lisää juttuja sporttiharrastuksestani.

    Tässä leuanvetopusertamisessa kyllä kirkastui taas se, miksi on todella tärkeää että ihmisellä on joku harrastus. Siis ihan mikä vain harrastus. Se voi olla vaikka kiinan kielen opiskelua, napatanssitreenejä, postimerkkien keräilyä, lukemista, miekkailua, painonnostoa tai suunnistusta. Ryhmälaji tai yksilötekeminen. Sisäharrastus tai ulkoiluun liittyvä. Kallis välinepainotteinen tai edullinen ulkona tehtävä. Kun on itsellä harrastus, jossa voi kehittyä ja oppia (koska kyllä: kaikissa harrastuksissa oppii jotain, kaikki tekeminen on aina oppimista), se siitä vapaaehtoisesta tekemisestä kertyvä pääoma on jotain, joka on vain meidän ihan oma aarre.

    Ihmisellä voi olla hieno ura, rikkauksia, upea talo, lapsia, sisaruksia, puoliso, perheenjäseniä, mahtava ystäväpiiri. Mutta kaikki se, niin tärkeää ja arvokasta kuin se onkin, ei ole täysin riippuvainen vain meistä itsestämme. Työpaikka voi mennä alta. Lapset kasvavat ja muuttavat pois. Voi olla, että läheiseksikin luullut ihmissuhteet menevät syystä tai toisesta telakalle. Talo voi palaa, rikkaudet voi menettää. Kaikkea voi tapahtua, mihin ei voi vaikuttaa. Siksi pitää vaikuttaa siihen, mihin voi vaikuttaa.

    Kun on itse opetellut itseään varten jonkin taidon, sitä ei voi kukaan ottaa pois. Kun ihmisellä on joku henkilökohtainen omalla tekemisellä hankittu taito, jossa voi kehittyä, omistaa valtavan voimavaran. Kun tietää että elämässä on jotain mitä ei voi rahalla ostaa ja suhteilla hankkia ja mitä kukaan ei voi sinulta viedä pois, tuntee olonsa paljon varmemmaksi ja vahvemmaksi.

    Minulla itselläni jos on vähän huono työpäivä, epävarmuutta tai muuta ryönää tai ehkä jotain känää kotona ja mieli vähän maassa…lähden harrastamaan. Sieltä pois tullessa on aina parempi olo kuin sinne lähtiessä. Kun huomaa olevansa pitkäjänteisen tekemisen takia pikkuisen taas aikaisempaa parempi jossain, olo alkaa tuntua voittamattomalta.

    Onnistumisesta purkautuva positiivisuus ja iloisuus on iso tunne. Väitänkin siis, että mikä tahansa harrastus vahvistaa itsetuntoa. Se että harrastaa ei ole ”vain” terveyden  edistämistä tai sosiaalisten suhteiden ylläpitoa, vaan se on avain myös vahvempaan itsetuntoon ja itsetuntemukseen – ja myös kivempaan muuhun elämään.

  • Näin valehtelen netissä

    Blogeissa on kesäkuun aikana kiertänyt Näin valehtelen netissä -haaste. Kukaan ei haastanut minua (y-hyy), mutta tartunpa tähän ihan oma-alotteisesti. Bongasin kysymyspatteriston Nelliinan vaatehuoneesta.

    Kävelin tänään aamulla yksin leipomoon. Lapset jäivät kotiin leikkimään. Sinä hiljaisena tekemättömyyden hetkenä mieleeni suhahteli kaikennäköisiä kirjoittamiseen, myös blogikirjoittamiseen, liittyviä asioita.
    Tämä Salamatkustaja-blogini on ollut minulle rakas harrastus jo monta vuotta. Välillä se on työtäkin. Aihepiirin nyysin suoraan omasta arjesta eli siitä, mitä minulle tapahtuu, mitä puuhailen ja mitä ympärilläni tapahtuu. On raskausjuttuja, lapsenkasvatusjuttuja, havaintoja lasten kaksikielisyydestä, Islantia, kirjoista, ikuisuusremontista, matkailusta, kirjailijantyöstä, parisuhteesta ja mielipiteitä itseäni kiinnostavista asioista
    Tajusin, että omassa arjessani on eräs aihe, josta kirjoitan todella vähän. Se on urheilu. Puhun siitä hämmentävän vähän verrattuna siihen, että käytän kuitenkin joka arkipäivä pari tuntia treenaamiseen ja treenivaatteiden pesemiseen. Se on alkanut näkyä vähitellen ruokapöydässäkin. Arkisin syön suurimman osa aterioistani yksin ja yleensä se on ns. terveellistä urheilijaruokaa. Viikonloppuisin vedän ihan mitä sattuu sosiaalisen tilanteen mukaan: pullaa, jäätelöä ja pitsaa, kahvipöydän herkkuja ja täytekakkuja. 
    Olen keskittynyt urheilemiseen paljon enemmän, mitä siitä täällä blogissani kerron. Kyllähän täältä löytyy tuo crossfit-tunniste vetämään sporttijuttuja yhteen, mutta ei niitä kyllä kamalan montaa löydy. 
    Tiedän myös, mistä vähäsanaisuus johtuu. 
    Treenaaminen on minulle aika henkilökohtainen juttu. En jaksa enkä edes kehtaa instata salilla säännöllisesti. En koe, että ketään kiinnostaa, kuinka iso reisilihakseni on tai miltä näytän urheilutopissa. Melko yhdentekevää.

    Toisekseen; minusta on kivaa että omassa, vain minuun itseeni liittyvässä arjessa on yksi sellainen aihealue, josta en säännöllisesti kirjoita tai kuvaa mitään. Enhän voi tietää, muuttuuko mieleni joskus, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että sporttailu on sellainen juttu, joka kiinnostaa itseäni ihan valtavasti, mutta josta ei tee mieli kirjoittaa.

    Ja nyt niihin blogihaasteen kysymyksiin:

    Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.
    En todella. Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin joihin haluan todella mennä ja ennen kaikkea: joihin ehdin. Jos ottaisin päätöskriteereihin kuvakulmat, en ikinä edes ehtisi sinne ravintolaan asti.

    Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.


    Haha, no ikävä kyllä ei. Ymmärrätte mitä tarkoitan, jos katsotte vaikka tätä kuvaa. (Edit: lisäys. Damn, sitä kuvaa ei enää löytynyt! Ilmeisesti muovisandaalit olivat niin liikaa, että blogger päätti oma-alotteisesti kalastaa kuvan pois big datasta.)

    En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.


    Mitvit. Kysymykset vaan paranee! Sanoisin sen mieluummin näin: otan itsestäni muutaman kerran vuodessa kuvia tai IG-videoita, joissa minulla on meikkivoidetta ja ripsaria.

    Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.


    Ei kai kenelläkään oikeasti ole tällaiseen pohtimiseen aikaa? Henkilöbrändin tärkeyden kyllä tajuan, mutta ei se minusta voi perustua mihinkään muuhun kuin totuuteen. Ei minulla ainakaan mitenkään ole aikaa miettiä, mitä edustan ja toisaalta mitä todella olen. Olen huomannut, että on parempi olla sellainen kuin on, niin ei tarvitse muistaa, miten totuutta on milloinkin väritellyt.

    Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.


    Okei, myönnetään. Kerran puolisoni nappasi fotarilla yhdestä kuvasta finnin pois.


    Silottelen elämääni somessa.

    Elämäni ei ole kokonaan sellaista, miltä se täällä blogissa ja instagrammissa näyttää, mutta se on ihan normaalia. Kaikesta ei ole aikaa tai tilaa kertoa. Kaikki viestiminen on valintoja. Ja sitten toisekseen: on paljon toisiin ihmisiin liittyviä asioita, joista en kerro, vaikka ne olisivatkin hyviä juttuja ja liittyisivät myös itseeni – mutta koska ne ovat toisten ihmisten asioita, ne eivät kuulu tänne. Sitten on tuo yllämainittu urheiluharrastus. Siitä ei yksinkertaisesti ole tehnyt mieli ”luoda sisältöjä” säännöllisesti. Ja minua se salilla valokuvaaminen nolotta ihan ajatuksenakin. En tiedä, miksi.

    Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.


    En kadu. On ollut yhteistöitä, jotka ovat sujuneet hyvin ja sitten on ollut sellaisia, jotka osoittautuivat työläämmiksi mitä oli etukäteen sovittu. Mutta ei ole mitään yritystä, tuotetta tai palvelua, jonka puhumisesta katuisin.

    Bloggaajien elämä on glamourista.


    Joo, vähän samaan tapaan kuin kirjailijantyö 😀

    Ajattelen hetket Instagram-kuvina.


    Se menee pikemminkin niin päin, että jos näen jonkun kivan yksityiskohdan, värikontrastin tai hauskan jutun yksinkertaisella pohjalla, saatan napata kuvan, jos käteni ovat vapaina ja luurissa akkua. Puolisoni on valokuvaaja ja häneltä olen saanut hyviä vinkkejä siihen, miten kännykkäkamerallakin otetuista kuvista saa näyttävämpiä ihan pienillä jipoilla. 
    Minä haluan nyt kovasti laittaa tämän haasteen eteenpäin! Haluaisin kamalasti kuulla, mitä mieltä muutamat mutsibloggaajakaverini ovat. Project Maman Katja, Valeäidin Hanne, Lähiömutsin Hanne, Asikaisen MaijuMamma rimpuilee -blogin Laura, Emmi Nuorgam ja Oi mutsi mutsin Elsa. Kertokaas tekin sileästä elämästänne blogosfäärissä. Jään kiinnostuneena odottamaan!