Minulla oli tälle kuluneelle kesälle muutama vapaa-ajan toive. Kesä on meille aika työntäyteistä aikaa. Parin viikon mittainen yhteinen kesäloma Suomessa oli täydellisen ihanaa. Sen lisäksi pidimme muutaman päivän mittaisia vapaita siellä täällä, missä kalenteri ja työt antoivat periksi. Niille päiville olin haaveillut muutamasta jutusta ja tämä oli yksi niistä.
Onnellinen vaeltaja.
Toivon kovasti että ehtisimme perheen kanssa tehdä parin päivän mittaisen vuoristovaelluksen Pohjois-Islannin erämaahan Fjörduriin. Sellaiselle alueelle, jossa olen ratsastanut usein mutta jonne en ole ikinä omin jaloin kävellyt. Syy oli yksinkertainen: se on minun mielestäni yksi Islannin kauneimpia paikkoja. Sieltä ei löydy mitään megalomaanisia vesiputouksia, kuumia lähteitä tai vastapurkautuneita tulivuoria tai kanjoneita, laavamuodostelmia, laavahiekkarantoja ja lentokoneenhylkyjä, joista on satojatuhansia kuvia Instagramin #Iceland-kuvavirrassa.
Tämä alue vain on olemassa olematta mitään sen ihmeellisempää tai merkittävämpää yksittäistä luonnonnähtävyyttä. Minua kiehtookin alueessa se, että siellä ei voi suorittaa listaa, jossa halutaan nähdä tuo, tuo ja sitten vielä tuo. Sekin luo oman mausteensa alueeseen, että lääniä on silminkantamattomiin mutta muita ihmisiä on todella vähän. Koska alueelle ei pääse autolla, sieltä uupuvat kiireiset päiväturistit. Koska alueella ei ole ”must see before you die” -kohteita, siellä ei näy kovin paljoa aktiivisia luontomatkailijoitakaan. Kukaan ei oikein tiedä alueesta mitään, koska ei siitä löydy mitään tietoa matkailusivustoilta tai opaskirjoista tai blogeista. Se on niin pieni ja ”tavallinen” alue, että sitä ei juuri ole markkinoitu islantilaisille eikä kansainvälisille matkailijoille. Ne tietää, ketkä tietää. Kuten minä hevosten takia. Ja tekin. Meillä on nyt yhteinen pieni salaisuus.
Silti täällä Fjördurin seudulla on tosi paljon kaikenlaista: suuri pohjoinen Atlantti, jossa voi pestä varpaansa, vehreitä laaksoja karvapyllyisine lampaineen ja villinä virtaavaat joet, joista voi huoletta juoda vettä. Siellä täällä näkyy turvemajojen jämiä. Ne kertovat maaatiloista, joiden asukkaat muuttivat pois 1950-luvulla eikä kukaan tullut tilalle. Seutu autioitui, mutta täällä aikanaan asuneiden ihmisten jälkeensä jättämät kansantarinat elävät edelleen ihmisten muistissa.
Näkymiä kävelyreitin varrelta.
Minäkään en ole tästä alueesta aikaisemmin pahemmin kirjoitellut matkajuttuja, koska olen ajatellut sen olevan vähän liikaa syrjässä, eikä siellä ole niitä yksittäisiä upeita nähtävyyksiä, jotka matkailijoita usein kiinnostavat. Olen ehkä ollut vähän väärässä: nämähän ovat juuri niitä syitä, miksi tällaisesta paikasta pitää kirjoittaa. Onneksi kieleni on suomi, eli vaikka nyt paikkaa mainostankin, mitään isoa turistiruuhkaa sinne tuskin muodostuu. Meitä suomalaisia on niin vähän, että salaisuus säilyy. Ellei sitten Lonely Planet tai monen miljoonan seuraajan instatilin pitäjä eksy tänne…
Pakko kertoa tässä kohtaa yksi muisto kymmenen vuoden takaa. Kerroin tuolloin eräästä Seljavallalaug-nimisestä luonnonvaraisesta uimapaikasta Etelä-Islannin rannikolla. Se oli silloin puolisalainen paikka, josta kaikki paikallisetkaan eivät tienneet. Laitoin paikan kuitenkin suomenkielisiin matkaoppaisiini, koska luotin siihen, että suomalaisia on vähän, eikä nyt muutama Suomi-turisti päivässä luo altaaseen minkäänlaista ruuhkaa. Suomalaiset osaavat käyttäytyä luonnossa eikä suomalaisilla turisteilla ole tapana roskata luontokohteissa tai käyttäytyä muuten huonosti. Ja näin olikin. Kuulin muutamilta suomalaismatkailijoilta jälkikäteen, että uimapaikka oli löytynyt hyvin ja ainoat toiset vieraat alueella olivat pari muuta suomalaista, jotka olivat löytäneet sinne saman matkaopaskirjan avulla. Meillä oli silloin yhteinen salaisuus.
Noh. Sitten kului muutama vuosi ja matkailijamäärät Islannissa kasvoivat hurjasti. Nykyään tuo uimapaikka on todella suosittu ja mainitaan lähes jokaisella Islantiin liittyvällä matkailusivustolla ja matkajutussa. Sitä on käytetty mainoskuvausten paikkana ja nyt altaan pohjalta löytyy jo roskiakin, pahimmillaan jopa tyhjiä oluttölkkejä. Mrrr. Semmoista sattuu, kun ennen ”salaisesta” paikasta tulee todella suosittu.
Esikoinen debytoi yliyönvaelluksella. Sehän meni hyvin!
No mutta, nyt siihen asiaan eli mikä tämä alue on ja miten sinne pääsee. Tämä vaellusretkemme kohde on Fjördurin seutu Pohjois-Islannissa. Kun saapuu Akureyrin kaupunkiin pohjoisessa Islannissa, täytyy vielä jatkaa vuonon itäreunaa kohti Grenivíkin kylää, niin on oikeilla jäljillä. Kilometri ennen kylää nousee jyrkähkö hiekkatie oikealle. Siinä on suuri keltainen portti, joka pitää sulkea takanaan, etteivät alueen lampaat karkaa väärälle puolelle tietä. Hiekkatie on kapea ja kuoppainen, eli ihan pikkuautolla en suosittele ajamista. Isoja jokia matkan varrella ei tarvitse ylittää. Muutama puro löytyy, mutta ne ovat syvyydeltään muutamia kymmeniä senttejä. Meidän nelivetojeepillä matkanteko oli helppoa, tilavalla farmariautollakin matkanteko varmasti sujuisi hyvin. Tie on ajokunnossa vain heinä- ja elokuussa, eli talvella tänne tullakseen tarvitaan joko moottorikelkka tai erikoistuunattu megaiso jeeppi.
Auto ajetaan reilun 20 kilometrin päähän (valokuvaustaukoineen noin 1,5 h matka) pieneen risteyksen tapaiseen, jossa lukee Þönglabakki. Kauempana pellolla voi nähdä suuren kävelysillan: laaksoa halkova Gílsá-joki ylitetään kävellen siellä. Älä aja hiekkatien päähän, koska se vie meren rantaan ja siellä lujasti virtaavan joen ylitys on vaarallista, jopa mahdotonta.
Kävelysilta vie ison Gílsá-joen yli.
Sillan jälkeen seuraillaan kävelypolkua kauniin niityn yli kohti mäennyppylää. Polkua ei ole jatkuvasti merkitty kepein, mutta maanpinnassa erottaa tallatun lammaspolun, seuraile sitä. Mäennyppylän toisella puolella on yöpymispaikka eli Þönglabakkin vuoristomaja. Sen sijainti on pelkkää superlatiivia. Kaunein maja, missä olen Islannissa yöpynyt. Ikkunoista näkyy kuohuva meri, kiviselle rannalle voi laittaa nuotion, läheisessä joessa ja merellä uiskentelee paljon vesilintuja ja lampaat nauttivat elämästään suurella vehreällä niityllä.
Seuraavana päivänä voi vaellella lisää laaksossa ja rannalla. Palatessa autolle kannattaa – jos vain reisilihakset jaksavat – nousta seudun korkeimmalle nyppylälle (nimeltään Höfdi). Nyppylän vieressä on vuoristolähde, jossa elää kansantarinan mukaan valkoinen aavehevonen. Jos sen näkee, sitä ei saa koskettaa. Tarinan mukaan hevonen vie kaikki silittäjät mukanaan lähteeseen ja se on sitten sen vaellusmatkan loppu.
Vaellus vuoristomajalle siitä ”parkkipaikalta” on noin kuusi kilometriä yhteen suuntaan plus lisäretket. Me käytimme matkaan kaksi päivää. Vaelsimme ensimmmäisenä iltapäivänä vuoristomökille pari tuntia ja jatkoimme illalla käppäilyä merenrannalla. Sytytime nuotion ja esikoinen keräsi taskut täyteen hienoja kiviä. Meri tuoksui. Seuraavana aamuna pakkasimme makuupussit ja ruoat reppuihin ja nousimme läheiselle korkeimmalle mäennyppylälle, aavehevosen kotilammelle ja sieltä takaisin alas laaksoon ja sillan yli autolle. Toisen päivän kävelyreitti venyi noin 8 kilometriin ja kesti korkeuserojen takia nelisen tuntia.
Muistatteko nämä upeat vaellushousut? Ovat olleet tänä kesänä ihan käsittämättömän paljon käytössä ja edelleen ihan priimakunnossa.
Eikä tämä Fjördur ole mikään poikkeus. Tällaisia alueita on Islannissa järjettömän paljon. Jos Islannin kasvaneet turistimäärät riepovat (lue juttuni Islannista Pohjolan Phuketina, linkki löytyy tämän jutun lopusta), kannattaa suunnata kartalla tylsän näköisiin vuonoihin ja laaksoihin, missä ei turistioppaiden mukaan ole mitään ”näkemisen arvoista”. Niissä kaikissa voi kokea juuri tällaisia juttuja. Kävellä yksin avarassa luonnossa, yöpyä vuoristomajoissa, kuunnella hiljaisuutta ja rauhoittua. Saman päivän aikana näkee korkeintaan muutaman muun vaellusturistin. Meitä vastaan tuli tuona heinäkuisena aurinkoisena viikonloppuna vain kolme muuta päivävaeltajaa. Vuoristomajan saimme kokonaan itsellemme.
Tänne kannattaa vaeltaa jo ihan vain tämän majapaikan takia.
Kaiken tämän kauneuden ja luonnonrauhan lisäksi paikasta teki erikoisen se, että tämä on ensimmäinen alue Islannissa, minne minä vien puolisoni vaeltamaan, eikä hän minua. Minä olen käynyt täällä hevosilla, hänelle seutu oli täysin uutta. Ajatella, että yli 40 vuotta Islannissa asuneelle vuoristosherpallekin maasta löytyy vielä uusia laaksoja ja vuoristomajoja. Kyllä saarella nähtävää riittää. Ihmeellinen paikka, tämä Islanti.
Lue myös nämä:
Fjördurin seutu hevosella (eli juttu hevosvaellukselta)
Islanti – Pohjolan Phuket (avautumisjuttuni Islannin matkailumaasuosiosta)
PS. Jos tarvitset karttaa alueelle tai tietoa, mistä vuoristomajan voi varata, laita kommenttikenttään kyselyjä, voin laittaa tarkempia tietoja halukkaille. Fjördurissa voi vaeltaa pidempäänkin. Tästä majapaikasta voi jatkaa matkaa kohti länttä kolmen päivän ajan: vastaan tulee kaksi vuoristomajaa ennen Grenivíkin kylää.
Kuvat: Björgvin Hilmarsson
