”Islannissa on niin järjetön määrä nähtävää, eihän viikossa ehdi mitään!” Kuulen tämän lauseen hirvittävän usein sellaisilta, jotka ovat tehneet Islantiin reissun tai muutamankin. Believe me: ymmärrän niin hyvin. Koen tuon saman fiiliksen itsekin joka kerta, kun poistun täältä Reykjavík-kuplastani maaseudulle. Viikko tuntuu lyhyeltä, viikonloppu ihan olemattomalta.
Islannissa on liian
paljon nähtävää ja koettavaa asiaa. Tutkimattomat laavapellot,
satojen sivujen edestä saagoja, syvyyksien salaisuuksia huokailevia kuumia
lähteitä, ensiluokkaisa kala-aterioita tarjoilevat pikkuruiset maalaisravintolat,
vastikään purkautuneet tulivuoret, Reykjavíkin hassu keskusta ja ihanat punkerot islanninhevoset.
paljon nähtävää ja koettavaa asiaa. Tutkimattomat laavapellot,
satojen sivujen edestä saagoja, syvyyksien salaisuuksia huokailevia kuumia
lähteitä, ensiluokkaisa kala-aterioita tarjoilevat pikkuruiset maalaisravintolat,
vastikään purkautuneet tulivuoret, Reykjavíkin hassu keskusta ja ihanat punkerot islanninhevoset.
Olen kirjoittanut Islannista useita kirjoja, järkyttävän läjän lehtijuttuja ja monen monta blogipostausta. Joka kerta kun kerron Islannista muille, mietin, mitä tästä maasta pitää ainakin kertoa, mikä on tärkeintä. Ja tiedättekö mitä: joka kerta kysyn suuntaa-antavaa mielipidettä puolisoltani. Erityinen etu täällä asumisessa ja Islannin kanssa työskentelyssä on ollut se, että lähin kollegani, ystäväni ja puolisoni on islantilainen. Parhaimmat hetket ja jutut löytyvät, kun syntyperäinen paikallinen ja tänne vasta aikuisena muttanut vertailevat kokemuksiaan.
Joka kerta tuonne maalle lähtiessä yllätyn. Viimeksi näin kävi lokakuussa, kun lähdimme puolison ja esikoisen kanssa pidennetylle viikonloppumakalle Kaakkois-Islantiin. Puolisoni oli voittanut jossain valokuvauskilpailussa kolme hotelliyötä tuolla seudulla, ja lahjakortit piti käyttää ennen vuodenvaihdetta. Suuntasimme Reykjavíkista kohti itää ja ajoimme tuona viikonloppuna noin 1 300 kilometriä.
Puolisoni vei meidät Stokksnes-nimiseen paikkaan Höfnin kaupungista hieman itään. Voi maahinen, miten kaunis paikka! Hyvin epäislantilaismaiset jyrkät vuoret (useimmat vuoret ovat täällä päältä lättänöitä), vaahtoava meri, pitkä musta hiekkaranta ja upeat hiekkadyynit, joissa vuorotteli auringon ja tuulen pystyynpolttamat heinät ja tummanharmaa vulkaaninen hiekka. Ja kaiken lisäksi siellä oli todella rauhalllista. Lisäksemme paikalla oli vain yksi hääpari, joka otatti rannalla valokuvia itsestään, ja pari reppuselkäistä vaeltajaa bongailemassa kiikareilla merelle.
Enpä ollut siellä koskaan aikaisemmin käynyt. Mutta uudestaan on päästävä. Ja toki tuon neljän päivän aikana koettua vaikka mitä muutakin, mikä matkan varrelle osui. Kun jaksaa ajaa pientä mutkittelevaa tietä jonkun matkaa, seurata polkua jonka varressa ei pitäisi olla mitään isoa turistinähtävyyttä tai ihan vain pysähtyä huoltoasemalle kahville ja käydä katsomassa millaiset maisemat huoltsikan takapihalta avautuvat, on mahdollisuus yllättyä ja tulla yllätetyksi.
Ja nyt se tärkein ohje: Ei hätää, vaikka aikaa Islannin-matkalle on vain viikonloppu tai viikko. Ei kannata harmistua, koska kuitenkaan ei voi kokea kaikkea, mitä Islannilla on tarjottavanaan. Loppujen lopuksi on oikeastaan aivan sama, mihin ilmansuuntaan Islannissa lähtee seikkailemaan: edessä odottaa aina jotain uskomatonta. Jokainen polku on ison seikkailun alku.
Tämän sanoitti niin hyvin myös Nella Himari Kaukokaipuu-matkablogissaan, kun hän kirjoitti Islannin-matkastaan (käykää ihmeessä lukemassa ja katsomassa Nellan upeita kuvia):
Kauempaa katseltuna harjanne ei näyttänyt sen kummallisemmalta kuin mikään muukaan kiviröykkiö. — Ja sitten, aivan yhtäkkiä, siinä se seisoi – hemmetinmoinen järkäle, jonka olemus oli kuin ikiajat sitten paikoilleen kivettyneen aromammutin, lajinsa isoimman edustajan. — jos olisimme vain harmistuksissamme kääntyneet takaisin, olisi tämäkin upea kohde jäänyt ikuistamatta.
