• Miksi fiktion kirjoittaminen on niin samperin vaikeaa?

    Luin viime viikolla viimeisen kerran Hildurin käsikirjoituksen läpi. Uusille lukijoille tiedoksi siis: olen viimeisen puoli vuotta kirjoittanut Hildur-nimistä dekkaria, joka ilmestyy kesäkuussa. Tein käsikirjoitukseen viimeiset omat korjaukset, triplatarkastin islantilaiset paikannimet kirjain kirjaimelta, katsoin että eihän sinne ole jäänyt vääriä henkilöiden nimiä, eihän kukaan juo ensin mukistaan kahvia ja seuraavalla sivulla siemaile teetään loppuun. Onko joku asia mainittu liian monta kertaa? Olihan siellä. Poistin. Sanoin toisin. Vaihdoin. Kun lähetin kustannustoimittajalle viimeisten viimeiset korjaukset ja siivosin työpöydän omista muistilapuistani, oloni oli tavattoman helpottunut. Viimeinkin olen tässä. Hiki tuli ja niskaa särkee, mutta voi perhana sentään, se on todellakin valmis.

    Hildur Fiktion kirjoittaminen

    Nämä viimeiset korjauskierrokset ovat mikroviilauksen mikroviilausta. Silloin ei enää muokata tarinaa, syvennetä henkilöhahmoja, muuteta juonta, vaan viilataan pintaa. Ja se on minusta ihan hirvittävän työlästä. Tykkään vetää isoilla pensseleillä, olen yksityiskohdissa tavattoman kärsimätön ja heikko. Mottoni on tarpeeksi hyvä on täydellinen. Ikävä kyllä fiktion kirjoittaminen – tai oikeastaan minkä tahansa tekstin kirjoittaminen – on sellainen laji, johon se motto ei vaan sovi.

    Vaikka tarina on mahtava, hahmot loistavan lihallisia ja juoni koukuttaa, siitä kaikesta häviää paljon hienoutta, jos tekstin pinta ei ole kunnossa. Typo-virheitä jää aina, mutta jos niitä on liikaa, tarina alkaa kompastella. Lukijaa alkaa ärsyttää. Minua alkaa ärsyttää. Tulee väärinymmärryksiä. Alan saada lukijoilta palautetta ”täällä on tosi paljon pilkkuvirheitä”, ja sellainen palaute sähköpostissa tappaa voikukatkin juurineen.

    En tietenkään kanna vastuuta tekstin viilauksesta yksin, ammattilaiset kustannustoimittavat ja oikolukevat, mutta kirjailijana olen ainoa joka on prosessissa mukana ensimmäisestä ideasta viimeisen sivun viimeiseen pisteeseen asti. Vain minä lopulta tiedän, kuinka vaikka joku islantilainen paikannimi kirjoitetaan oikein. Googlesta on apua, mutta ei se kerro, miksi Helgi on miehen nimi mutta Helga voi olla sekä nainen että mies – riippuen sanan roolista lauseessa. Jos minä olen sekoillut ihmisten nimissä käsikirjoitusvaiheessa, se virhe voi monistua painokoneeseen asti. Sana voi olla näennäisesti oikein kirjoitettu ja kuulostaakin oikealta – mutta olla silti kontekstissaan väärin.

    Tämäntyyppisiä pikkuasioita pyöritellessä minulla palaa helposti käämit. Eli olen ihan tietoisesti joutunut rauhoittamaan itseäni ja vaatimaan itseltäni keskittymistä tähän kirjan loppuvaiheen työstöön. Piiskaamaan itseäni pilkkujen tasolle. Pieni hikikarpalo on puskenut otsalta läpi kun olen rivi riviltä edennyt tekstiä läpi. Ei ole fiktion kirjoittaminen tältä osalta ollut helppoa, ei.

    Mutta! Eipä tämä vielä ole ollut homma eikä mikään. Pintaviilaus on mennyt takapuoli penkkiin ja homma valmiiksi -metodilla, mutta se koko kirjotustyö. Jaiks ja apua. Hildur on siis ensimmäinen fiktiivinen romaanini. Vaikka takana on parikymmentä kirjaa – asiaproosaa, oppaita, autofiktiota, oppikirjoja – fiktion kirjottaminen tuntui todella paljon vaikeammalta kuin mikään muu kirjoitustyö ennen tätä. Sehän oli noin 60 prosenttia ajasta suorastaan helvetillistä hommaa. (Se loppu 40 % taas oli niin kivaa, että sen takia sen 60-prosenttisen tervan kesti.)

    Minulla oli synopsis, ekseliin purettu tarinalinja, tarkat suunnitelmat ja paljon taustamateriaalia. Tiesin, että olen nopea kirjoittamaan ja muokkaamaan kirjoitettua tekstiä. Yksi ehdottomia vahvuuksiani on tehdä tosi nopeasti tosi paska teksti ja sitten puristaa siitä pienen miettimistauon ja Hannalta saadun ohjauksen kautta timanttinen (kustannustoimittajani Hanna, I lave juu!!!!).

    Hildur Satu Ramo

    Luulen, että tämä fiktion kirjoittamisen vaikeus kulminoituu kohdallani yhteen sanaan: vapaus. Yhtäkkiä sain kirjoittaa ihan mitä tahansa. Siis Ihan Mitä Vaan. Ei ollut todellisia tapahtumia, joista kertoa, ei ollut todellisia ihmisiä, joiden mielipiteitä avata nohevaksi tekstiksi. Ihan jokainen asia piti vain keksiä itse omasta päästä puristaen. Ja kun tällaiselle järjestelmälliselle kauriille annetaan vapaa laidun, että mene kuule tällä kertaa ihan minne vain haluat, niin pääkopassa alkaa kumista. Siinä vapauden portilla iskee järjetön pelko. Että siis tästäkö lähdetään…..ihan minne vain? Hirvittävä vastuu aivan kaikesta, jok’ikisestä päätöksestä.

    Fiktion kirjoittaminen antaa vapauksia, jotka tuntuvat pelottavilta. Tietokirjoihin kirjoitetaan se, mitä tiedetään ja mahdollisimman vetävällä tavalla tietysti. Jos fiktioon kirjoittaa vapaasti vain sen, mitä tietää tai minkä on itse kokenut, tarinasta tulee sekava pannukakku- hedelmäsalaatti. Koska sellaistahan oikea elämä on, sekavaa raastepöytää. Ei sellaista voi kirjoittaa, ei sitä kukaan jaksa lukea. Pitää olla kuitenkin joku eheys, se kuuluisa ”teoksen maailma”.

    Miten siitä vapauden tuomasta voimattomuuden tilasta sitten selviää? Jokaisella kirjoittajalla on tähän varmasti omat keinonsa, mutta minä opin aika pian Hildurin kirjoittamisen alkuvaiheessa, että on vaan pakko jatkaa sitä paaluttamista. Eli käytännössä: annoin jatkuvasti itselleni pieniä tehtäviä, joita minun piti suorittaa.

    Tänään kirjoitat viisi liuskaa valmista tekstiä.

    Tänään kirjoitat kahdeksan liuskaa Hildurin kotia kuvailevaa tekstiä, jota ei ole tarkoitus julkaista käsikirjoituksessa eikä missään muuallakaan.

    Tänään ruokakaupassa mieti, mitä Hildur ostaisi.

    Kun Hildur syö pitsaa, syökö hän kaiken heti vai jättääkö kannat?

    Automatka Länsivuonojen mutkaisilla teillä. Selvitä, mihin aikaan aurinko laskee marraskuussa. Milloin tulee pimeää?

    Otteita omasta Tehtäviä itselleni -vihostani

    Kirjoitin kalenteriin ylös kirjoituspäivät, annoin kirjoituspäivää edeltävänä iltana itselleni erisuuruisia tehtäviä, joita sitten seuraavana päivänä suoritin. Seuraavaa kirjoituspäivää edeltävänä iltana sama juttu. Ja pikku hiljaa pieniä palasia alkoi olla niin paljon kasassa, että käsikirjoitus alkoi muodostua kokonaiseksi. Kun oli vähän kokonaisuutta kasassa, sitä kehtasi lähettää eteenpäin kommentoitavaksi. Ja sen jälkeen muokattiin.

    Minun oli siis pakko rakentaa aitoja itse itseäni varten, ja sitten pitää huoli siitä, että se aidan paikka siirtyi pikkuhiljaa. Muutoin ei olisi koskaan valmistunut yhtäkään valmista sivua. Yksi tehtävä kerrallaan ja laput silmillä sain sen valmiiksi, ja aikataulu piti. Hildur ilmestyy kesäkuun alussa.

    Kirjoitin joku aika sitten vähän laajemman jutun kirjan kirjoittamisen prosessista, jos aihe kiinnostaa, niin vanha juttu löytyy täältä: Kirjan kirjoittaminen.

  • Pari ajatusta luovuudesta

    Osallistuin eilen illalla mukavaan kirjakerhohetkeen etäyhteyksien päästä. Rotterdamin merimieskirkon lukupiiri kokoontuu säännöllisesti ja tällä kertaa sain kunnian olla vieraana kertomassa Islantiin sijoittuvista kirjoistani. Oli virkistävää jutella kirjoista ja kirjoittamisesta muiden kanssa. Yksi juttelemistamme aiheista koski luovuutta. Kuinka minä ylläpidän omaa luovuuttani? Jäin miettimään tätä vähän enemmän, aihe kiinnosti.

    rannikolta tuntureille oulun taidemuseo

    Luovuuden ylläpito. Mitä siitä tulee ensin mieleen? Pianomusiikkia ja kynttilänvaloa? Joogaa? Aamusivujen kirjoittamista? Keinoja on varmasti tosi tosi monia ja niitä ei kukaan voi laittaa tärkeys- tai toimivuusjärjestykseen. En missään nimessä dissaa tuoksukynttilän polttajia tai aikatauluttomuudesta vapautuvia, vaikka ne molemmat tuntuvat mulle itselle ihan kauhistuksilta. Luovuus on henkilökohtaista ja jokainen meistä funkkeeraa vähän eri tavalla.

    Mun luovuuden ylläpidossa keskeistä on aitojen rakentaminen. Mun on aina ensin rakennettava itselleni laatikko. Rajattava tila ja määriteltävä alue, jossa liikun. Yksi tärkeimmistä aidanrakentamisen työkaluista on kalenteri. Mitä tiukempi olen oman ajan hallinnassa ja mitä selkeämmin olen jakanut vaikkapa työpäivän – tai kuukauden tai vuoden – erilaisille tehtäville, sitä vapaammin pystyn toimimaan. En hermostu ihan vähästä, en jännitä enkä mene lukkoon, kun tiedän että olen juuri nyt tekemässä sitä mitä pitääkin enkä mitään muuta. Jos mulla ei ole tarkasti määriteltyjä aikaslotteja tekemiselle, pääni menee tilttiin. Ajaudun solmuun enkä saa tehtyä oikein mitään. Kaikki jää kesken, roikkumaan ilmassa kuin matalalla vaeltavat sadepilvet.

    Toissayönä kävi niin. Olin purskauttanut työpäivään asioita, jotka sinne eivät olisi kuuluneet. Jatkoin tunnin pidempään kuin normaalisti ja joku häntä jäi ilmaa halkomaan. Ajatukset velloivat päässä ja olin niistä jotenkin hirvittävän innostunut. Yöllä ei sitten meinannut tulla uni ollenkaan. Ajatuksia oli noin 500 000 ja suunilleen siinä 256 000 ajatuksen kohdalla viimein nukahdin. Kello oli noin puoli viisi aamulla. Mutta ihan oma vika – en ollut pitänyt omista rajoista kiinni. Se kostautui heti.

    Kalenterin itsekäs vahtiminen ja kaiken aikasyöppöjen pois siistiminen on mulle tärkeitä keinoja ylläpitää omaa luovuutta. Täytyy olla itsekäs ja vahtia haukkana että saa sen, mitä haluaa. Muuten sitä ei saa.

    Sama kuvio toistuu yksittäisissä työtehtävissä, vaikkapa kirjojen kirjoittamisessa. Kirjoitin kirjan kirjoittamisesta taannoin jutun tänne blogiin. Sen mulle itselle tärkein pointti on suunnitelmallisuus: pystytän aina ensin itselleni sen aitauksen, esimerkiksi synopsiksen ja päivätasolle menevän aikataulun. Jos päästän itseni vapaaksi juoksemaan niitylle tietoisena siitä että voin mennä ihan minne vain ja kirjoittaa ihan mitä vain, lopputulos on katastrofi tai vähintään uupuminen. Tai totaalinen saamattomuus. Jos annan itselleni vapauden tehdä ihan mitä vain, en tee yhtään mitään. Syön irtokarkkia ja katson Netflixiä.

    Kun olen tehnyt itselleni laatikon ja asentanut sen ympärille sähköaidan, menen sinne omaan rauhaani tekemään sitä, minkä siellä laatikossa mahtuu tekemään. Se musta pimeä laatikko, jossa ei ole ketään muita häiritsemässä ja jonne voin sulkeutua esimerkiksi keskiviikkona kello 9.30 ja 13.30 väliseksi ajaksi, on mulle suuri inspiraation lähde.

    Terveisiä laatikosta! Liian pitkäksi aikaa tänne ei voi jäädä, ettei happi lopu.