• Hildur-dekkarisarjan julkkaritunnelmia

    Hildurin ilmestymisestä on nyt reilu viikko. Viestien ja palautteiden määrä on yllättänyt kaikki odotukseni (iik!!). Teidän ajatuksia kirjasta on ollut niin hieno lukea. Onneksi ne, jotka eivät ole kirjasta tykänneet, eivät ole viestejä laitelleet (hahaa), niin olen saanut löllyä tässä onnellisessa kuplassa ainakin jonkun aikaa.

    Halusin järjestää Hildurille kunnon julkkarikemut, ja mieleeni tuli vain yksi paikka Helsingissä, joka olisi kaikkia muita parempi: Islannin suurlähetystö. Helsingissä sijaitseva Islannin lähetystö palvelee Suomen lisäksi myös Baltian maita ja Ukrainaa. Olen ikuisesti kiitollinen lähetystön hurmaaville tyypeille siitä, että sain mahdollisuuden näinä muuten todella ankeina aikoina järjestää pienet pirskeet, joissa arki hetkeksi unohtui ja vieraat ja emännät ja isännät pääsivät hetkeksi heilumaan fiktion maailmassa.

    Jos olette lukeneet mun ensimmäisen Islantilainen-sarjan kirjan Islantilainen voittaa aina, muistatte ehkä teoksen lopussa olevan kohtaamisen islantilaisen kanssa, joka kertoi minulle hauskan vertauksen siitä, millainen olisi täydellinen islantilais-suomalainen ihminen. No tämä valloittava tyyppi oli tällä hetkellä Islannin suurlähetystössä Suomen, Baltian maiden ja Ukrainan lähettiläänä toimiva Elín Flygenring. Yhdestä kirjasta toisen julkkareihin. Voih, miten ihanan pieni ja turvallisen tuntuinen maailma. Isot kiitokset myös Arna Lísbet Þorgeirsdóttir suurlähetystöstä – Arna taikoi nämä juhlat!

    Hildur ilmestyi kauppoihin ja ääni- ja lukuaikapalveluihin 10. kesäkuuta. Julkkareita vietimme kuitenkin reilun viikon etunojassa, toukokuun viimeisenä päivänä, sillä olin itse 10. kesäkuuta jalat tukevasti Islannin laavakentällä, ratastamassa islanninhevosilla kesätyöhommissa.

    En ole pitkään aikaan – siis vuosiin – järjestänyt juhlia, joissa olisi näin paljon omia ystäviä ja työkavereita (aika pitkälle muuten sama asia) yhtä aikaa samassa paikassa. Arvostin valtavasti ihan jokaista, jolta liikeni aikaa tulla paikalle. Erityisen hauskaa oli se, että täältä minun kotikylästä, jonne siis fiktiivisen Hildur-kirjankin tapahtumat ainakin osittain sijoittuvat, tuli mukana iso porukka kylämme kirjakerholaisia. Isafjördurin lukion henkilökunnalla oli toukokuun lopussa opintomatka Helsinkiin, ja heistä omat ystäväni pidensivät omaa työmatkaa muutamalla päivällä päästäkseen osallistumaan näihin kemuihin. Kuinka ihanaa! Tässä osa porukasta:

    Puolisonikin oli mukana juhlissa, mikä meinasi, että monet suomalaiset ystäväni tapasivat hänet ensimmäistä kertaa livenä. Hän on olemassa, ei ole pelkkä stooreissa vilahteleva IG-husband 😀

    Pidin puheen, jossa lupasin että en ole tappanut vielä kaikkia kyläläisiä Hildur-kirjassa (olihan heistä osa mukana juhlassa) ja kiitin mielestäni ihan jokaista, mutta kuitenkin unohdin ison osan. Koska niinhän se on, että vaikka idea oli minun ja minä sen kirjoitin, tätä tuotetta on ollut mukana tekemässä niin moni muukin, että ilman monien ihmisten työpanosta tämä ei olisi valmistunut läheskään yhtä hienona.

    Kirjoitin joku aika sitten tänne blogiin jutun Hildurin alkusysäyksestä. Jos aihe kiinnostaa, klikkaa juttuun: Eräänä lauantaiaamuna Hildur koputti oveen

    Fiktion kirjoittamisesta löytyy juttu täältä: Miksi fiktion kirjoittaminen on niin samperin vaikeaa?

    IG-husbandini harmitteli jälkeenpäin, että hän ei saanutkaan kuvia kaikista vieraista, vaikka luuli räpsineensä otoksia ihan jokaisesta. Näistä kuvista uupuu nyt ainakin Valeäiti nelosineen, Katja Tampereelta ja Hildurin äänikirjaääni ja näyttelijä ja laulaja Sanna Majuri. Ja niin moni muukin! Tulimme skoolanneeksi sen verran useaan otteeseen, että en ihmettele vaikka joku muistikortti olisi hötäkässä tipahtanut jonnekin puvuntakin sivusaumaan. Kaivellaan niitä esiin sitten myöhemmin.

    Mutta laitan tähän nyt kunnon tykityksen kuvia tuolta illalta. Tai siis alkuillalta. Myöhemmin illalla menimme BasBasiin syömään (kiitos ystävä Iina joka autoit meitä saamaan pöydän – lovee!) ja sen jälkeen jatkoille Pataässään, jossa jokainen islantilainen halusi päästä laulamaan suomalaista karaokea. Sieltä meillä ei sitten kyllä kuvia enää olekaan ja ihan hyvä. Oli niin tärähtäneen hauskaa, ettei niistä enää mitään selvää saisi.

    Hildurin startti on ollut mielettömän hieno. Näitä upeita julkkareita järjestettiin reilu viikko ennen ilmestymistä. Päivä ennen kirjan ilmestymistä kuulin agentiltani (jes, mulla on nykyään sellainen!), että Hildur-sarja on myyty Saksaan. Siis ennen kuin edes ensimmäinen teos on ilmestynyt suomeksi. Melko hurjaa. Viikko ilmestymisen jälkeen kuulin, että Hildurista otetaan heti toinen painos.

    Islannin hyisissä vesissä surffaava rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttir vyöryy dekkarigenreen kuin hyöykaalto. Tämä kirja on luettava kerralla!

    Max Seeck

    Hildurin murhakuvioiden taustalla oleva motiivi on lopulta tyydyttävän islantilainen ja juonikuvio ovela. Kun tämä yhdistetään verrattoman mielenkiintoiseen miljööseen ja miellyttäviin ja kiinnostaviin päähenkilöihin, voi vain tyytyväisenä jäädä odottamaan jatkoa. Tapaan enemmän kuin mielelläni niin Hildurin kuin toivottavasti myös Jakobin uudelleen.

    Kirsin kirjanurkka

    Suosittelen ja vahvasti! Uskon, että Hildurista voivat nauttia kaikki dekkarien ystävät, mutta erityisesti he, jotka ovat innoissaan tutustumassa vieraisiin kulttuureihin ja he, jotka mielellään kohdistavat pienet, harmaat aivosolunsa mysteerin ratkaisuun, sillä case on nerokas!

    Kirsin Book Club

    Rämö ei ole pelkästään tyylikäs, mukaansa tempaava kertoja, vaan hän onnistuu tuomaan jotain uutta ja jopa koskettavaa kuluneelta tuntuvaan sarjamurhaajajuoneen. Kotimaisten esikoisdekkaristien rima on noussut viime vuosina korkealle, mutta Satu Rämö ylittää sen vaivatta ja nostaa rimaa vielä lisää. Näin täysin valmiita, kypsiä ja keskenään aivan erilaisia kotimaisia esikoisdekkareita on ilo lukea.

    Hildurin lopussa viritetään jatko-osaa, ja hyvä niin. Tätä herkkua on saatava lisää.

    Kansan Uutiset

    Toivottavasti tekin pidätte Hildurista. Palautetta ja ajatuksia saa antaa tänne blogiin tai vaikka Instankin kautta. Kokoan sinne Hildur Q&A:ta stoorien kohokohtiin.

    Voikaa hyvin 🙂

    Kuvat: Björgvin Hilmarsson (ja kuvat joissa Björgvin on itse, otti Dorit Salutskij)

  • Miksi fiktion kirjoittaminen on niin samperin vaikeaa?

    Luin viime viikolla viimeisen kerran Hildurin käsikirjoituksen läpi. Uusille lukijoille tiedoksi siis: olen viimeisen puoli vuotta kirjoittanut Hildur-nimistä dekkaria, joka ilmestyy kesäkuussa. Tein käsikirjoitukseen viimeiset omat korjaukset, triplatarkastin islantilaiset paikannimet kirjain kirjaimelta, katsoin että eihän sinne ole jäänyt vääriä henkilöiden nimiä, eihän kukaan juo ensin mukistaan kahvia ja seuraavalla sivulla siemaile teetään loppuun. Onko joku asia mainittu liian monta kertaa? Olihan siellä. Poistin. Sanoin toisin. Vaihdoin. Kun lähetin kustannustoimittajalle viimeisten viimeiset korjaukset ja siivosin työpöydän omista muistilapuistani, oloni oli tavattoman helpottunut. Viimeinkin olen tässä. Hiki tuli ja niskaa särkee, mutta voi perhana sentään, se on todellakin valmis.

    Hildur Fiktion kirjoittaminen

    Nämä viimeiset korjauskierrokset ovat mikroviilauksen mikroviilausta. Silloin ei enää muokata tarinaa, syvennetä henkilöhahmoja, muuteta juonta, vaan viilataan pintaa. Ja se on minusta ihan hirvittävän työlästä. Tykkään vetää isoilla pensseleillä, olen yksityiskohdissa tavattoman kärsimätön ja heikko. Mottoni on tarpeeksi hyvä on täydellinen. Ikävä kyllä fiktion kirjoittaminen – tai oikeastaan minkä tahansa tekstin kirjoittaminen – on sellainen laji, johon se motto ei vaan sovi.

    Vaikka tarina on mahtava, hahmot loistavan lihallisia ja juoni koukuttaa, siitä kaikesta häviää paljon hienoutta, jos tekstin pinta ei ole kunnossa. Typo-virheitä jää aina, mutta jos niitä on liikaa, tarina alkaa kompastella. Lukijaa alkaa ärsyttää. Minua alkaa ärsyttää. Tulee väärinymmärryksiä. Alan saada lukijoilta palautetta ”täällä on tosi paljon pilkkuvirheitä”, ja sellainen palaute sähköpostissa tappaa voikukatkin juurineen.

    En tietenkään kanna vastuuta tekstin viilauksesta yksin, ammattilaiset kustannustoimittavat ja oikolukevat, mutta kirjailijana olen ainoa joka on prosessissa mukana ensimmäisestä ideasta viimeisen sivun viimeiseen pisteeseen asti. Vain minä lopulta tiedän, kuinka vaikka joku islantilainen paikannimi kirjoitetaan oikein. Googlesta on apua, mutta ei se kerro, miksi Helgi on miehen nimi mutta Helga voi olla sekä nainen että mies – riippuen sanan roolista lauseessa. Jos minä olen sekoillut ihmisten nimissä käsikirjoitusvaiheessa, se virhe voi monistua painokoneeseen asti. Sana voi olla näennäisesti oikein kirjoitettu ja kuulostaakin oikealta – mutta olla silti kontekstissaan väärin.

    Tämäntyyppisiä pikkuasioita pyöritellessä minulla palaa helposti käämit. Eli olen ihan tietoisesti joutunut rauhoittamaan itseäni ja vaatimaan itseltäni keskittymistä tähän kirjan loppuvaiheen työstöön. Piiskaamaan itseäni pilkkujen tasolle. Pieni hikikarpalo on puskenut otsalta läpi kun olen rivi riviltä edennyt tekstiä läpi. Ei ole fiktion kirjoittaminen tältä osalta ollut helppoa, ei.

    Mutta! Eipä tämä vielä ole ollut homma eikä mikään. Pintaviilaus on mennyt takapuoli penkkiin ja homma valmiiksi -metodilla, mutta se koko kirjotustyö. Jaiks ja apua. Hildur on siis ensimmäinen fiktiivinen romaanini. Vaikka takana on parikymmentä kirjaa – asiaproosaa, oppaita, autofiktiota, oppikirjoja – fiktion kirjottaminen tuntui todella paljon vaikeammalta kuin mikään muu kirjoitustyö ennen tätä. Sehän oli noin 60 prosenttia ajasta suorastaan helvetillistä hommaa. (Se loppu 40 % taas oli niin kivaa, että sen takia sen 60-prosenttisen tervan kesti.)

    Minulla oli synopsis, ekseliin purettu tarinalinja, tarkat suunnitelmat ja paljon taustamateriaalia. Tiesin, että olen nopea kirjoittamaan ja muokkaamaan kirjoitettua tekstiä. Yksi ehdottomia vahvuuksiani on tehdä tosi nopeasti tosi paska teksti ja sitten puristaa siitä pienen miettimistauon ja Hannalta saadun ohjauksen kautta timanttinen (kustannustoimittajani Hanna, I lave juu!!!!).

    Hildur Satu Ramo

    Luulen, että tämä fiktion kirjoittamisen vaikeus kulminoituu kohdallani yhteen sanaan: vapaus. Yhtäkkiä sain kirjoittaa ihan mitä tahansa. Siis Ihan Mitä Vaan. Ei ollut todellisia tapahtumia, joista kertoa, ei ollut todellisia ihmisiä, joiden mielipiteitä avata nohevaksi tekstiksi. Ihan jokainen asia piti vain keksiä itse omasta päästä puristaen. Ja kun tällaiselle järjestelmälliselle kauriille annetaan vapaa laidun, että mene kuule tällä kertaa ihan minne vain haluat, niin pääkopassa alkaa kumista. Siinä vapauden portilla iskee järjetön pelko. Että siis tästäkö lähdetään…..ihan minne vain? Hirvittävä vastuu aivan kaikesta, jok’ikisestä päätöksestä.

    Fiktion kirjoittaminen antaa vapauksia, jotka tuntuvat pelottavilta. Tietokirjoihin kirjoitetaan se, mitä tiedetään ja mahdollisimman vetävällä tavalla tietysti. Jos fiktioon kirjoittaa vapaasti vain sen, mitä tietää tai minkä on itse kokenut, tarinasta tulee sekava pannukakku- hedelmäsalaatti. Koska sellaistahan oikea elämä on, sekavaa raastepöytää. Ei sellaista voi kirjoittaa, ei sitä kukaan jaksa lukea. Pitää olla kuitenkin joku eheys, se kuuluisa ”teoksen maailma”.

    Miten siitä vapauden tuomasta voimattomuuden tilasta sitten selviää? Jokaisella kirjoittajalla on tähän varmasti omat keinonsa, mutta minä opin aika pian Hildurin kirjoittamisen alkuvaiheessa, että on vaan pakko jatkaa sitä paaluttamista. Eli käytännössä: annoin jatkuvasti itselleni pieniä tehtäviä, joita minun piti suorittaa.

    Tänään kirjoitat viisi liuskaa valmista tekstiä.

    Tänään kirjoitat kahdeksan liuskaa Hildurin kotia kuvailevaa tekstiä, jota ei ole tarkoitus julkaista käsikirjoituksessa eikä missään muuallakaan.

    Tänään ruokakaupassa mieti, mitä Hildur ostaisi.

    Kun Hildur syö pitsaa, syökö hän kaiken heti vai jättääkö kannat?

    Automatka Länsivuonojen mutkaisilla teillä. Selvitä, mihin aikaan aurinko laskee marraskuussa. Milloin tulee pimeää?

    Otteita omasta Tehtäviä itselleni -vihostani

    Kirjoitin kalenteriin ylös kirjoituspäivät, annoin kirjoituspäivää edeltävänä iltana itselleni erisuuruisia tehtäviä, joita sitten seuraavana päivänä suoritin. Seuraavaa kirjoituspäivää edeltävänä iltana sama juttu. Ja pikku hiljaa pieniä palasia alkoi olla niin paljon kasassa, että käsikirjoitus alkoi muodostua kokonaiseksi. Kun oli vähän kokonaisuutta kasassa, sitä kehtasi lähettää eteenpäin kommentoitavaksi. Ja sen jälkeen muokattiin.

    Minun oli siis pakko rakentaa aitoja itse itseäni varten, ja sitten pitää huoli siitä, että se aidan paikka siirtyi pikkuhiljaa. Muutoin ei olisi koskaan valmistunut yhtäkään valmista sivua. Yksi tehtävä kerrallaan ja laput silmillä sain sen valmiiksi, ja aikataulu piti. Hildur ilmestyy kesäkuun alussa.

    Kirjoitin joku aika sitten vähän laajemman jutun kirjan kirjoittamisen prosessista, jos aihe kiinnostaa, niin vanha juttu löytyy täältä: Kirjan kirjoittaminen.