Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Olipa kerran suomalainen, islantilainen ja tasa-arvoinen perhevapaa

    Olipa kerran suomalainen, islantilainen ja tasa-arvoinen perhevapaa. Sitten suomalainen kuoli hapenpuutteeseen. Sen pituinen se.
    Ne tekivät sen jumalauta taas. Suomessa perhevapaauudistus tallaantui jälleen kerran lysyyn, kun Tämä ei saa maksaa mitään -jääräily ja Järkevintä on että pikkulasten äidit pysyvät kotona -sekoilu rupesivat hieromaan pyllyjään yhteen.
    Muistaako kukaan enää, miten kauan perhevapaauudistuksesta on Suomessa puhuttu ja sitä suunniteltu? Jok’ikinen ammattiyhdistys, keskusjärjestö, elinkeinoelämän lobbariklubi, ompeluseura ja autokorjaamojen tukiyhdistys on tehnyt tasa-arvoisesta vanhempainvapaajärjestelämästä oman ehdotuksensa.
    Isot keskivartaloa kerryttäneet, korkeastikoulutetut ja sinänsä kai ihan hyvää tahtovat ihmiset yrittävät oppia laskemaan yhteen 3+3+3, 4+6+4, 8+8+8, 5+5+4 ja niin edelleen, mutta jokaisesta vanhempainvapaat jakavasta mallista löydetään sen kokoluokan hikinen virhe, että lopuksi todetaan palaveripullat navan päällä, että  Ei tästä kyllä saatana taida mitään tulla. 
    Tai kuten Keskustan  perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko sen muotoili Hesarin haastattelussa:
    ”Jotta perheiden asema ei rahallisesti heikentyisi nykyisestä, isien olisi myös pitänyt käyttää perhevapaakiintiönsä. Saarikon mukaan tämä olisi edellyttänyt merkittävää muutosta isien tämänhetkiseen käyttäytymiseen ja työelämän asenteisiin. Isien perhevapaiden käytön olisi pitänyt noin nelinkertaistua nykyisestä, eikä Saarikko pitänyt sitä todennäköisenä.”
    Kun ei siitä kuitenkaan mitään tule, niin ei kannata edes yrittää. Parempi kun ei tehdä mitään. Odotellaan että home kasvaa päällemme ja sen jälkeen joku rakentaa siihen ala-asteen. 
    Tästä kontekstista kun asiaa ihmettelee, islantilainen perhevapaa ja sen nopea rakentaminen hämmästyttävät.
    Argh! Mulla palaa tässä asiassa käämit, vaikka en itse joudu näistä 1960-luvun asenneilmaston tunkkaisenhajuisista seurauksista edes kärsimään. Pidän kuitenkin itselläni oikeuden äänekkäästi kettuuntua asioista, jotka eivät minua edes kosketa. Harmittaa vietävästi, että tällaista kovin yksinkertaista muutosta ei saada vietyä läpi. Että jaettaisiin ne vanhempainvapaat molempien vanhempien kesken. Että saataisiin äidit töihin kuten isätkin, ja ne isät sieltä puolestaan osallistumaan lastenhoitoon yhtä lailla äitien kanssa.
    Ja kun ei tässä hitto soikoon ole edes kyse pelkästä aikuisten naisten ja aikuisten miesten välisestä tasa-arvosta ja naisten paremmasta työllisyysasteesta ja naisten paremmasta taloudellisesta tilanteesta, vaikka niistäkin jokainen erikseen olisi tarpeeksi iso syy runnoa se vanhempainvapaauudistus läpi. Tässä on kyse myös lapsista. On esimerkiksi tutkimusten mukaan todettu, että lapsille muodostuu paljon paremmat siteet isään, jos isä pitää reilut vanhempainvapaat lapsen ollessa pieni.
    Tähän tutkimustulokseen ja noin miljardiin muuhun asiaan palaan tarkemmin kuukauden päästä ilmestyvässä kirjassani. En aio tyhjenätää koko pottia tähän yhteen postaukseen, mutta sen sanon, että ei ole yhtäkään oikeasti järkevää syytä sille, miksi vanhempainvapaajärjestelmää ei kannattaisi muuttaa tasa-arvoisempaan suuntaan.
    Suomalainen tapa vatuloida, suunnitella asioita kuoliaaksi ja jättää asiat löysinä roikkumaan ilmaan on ihan käsittämätöntä.
    Islannin politiikassa on monta asiaa hanurin syvyyksistä, mutta tasa-arvoon liittyvissä kysymyksissä täällä toimitaan eikä vatkata ilman tarkoitustakaan saada vaahtoa aikaan.
    Millainen siis on islantilainen perhevapaa?
    Täällä siirryttiin 3+3+3-malliin vuonna 2001. Ennen sitä isät eivät pitäneet lainkaan vanhempainvapaita. Siinä 1900-luvun viimeisenä vuotena kumpusi ajatus, että pitäisiköhän asialle tehdä kenties jotain.
    Siitä on 20 vuotta aikaa. Kuuluiko silloin suuria kannanottoja siitä, kuinka on perheen sisäinen asia, kuka lapset hoitaa. Ja että kyllä vapaat markkinat hoitavat! Tai että äiti on lapselle tärkein. Ja se kaikkein paras: onko pakko hankkia lapsia, jos kerran haluaa heti lapset saatuaan töihin?
    Kysyin yhdeltä lakiuudistusta läheltä seuranneelta politiikolta (haastattelu löytyy kokonaisuudessaan sieltä kirjasta), kuuluiko tällaista mielipidemölinää Islannissa kun tasa-arvoinen perhevapaa oli päätöspöydällä.
    – Ei täällä tuollaisia kommentteja juuri kuultu. Kun tästä vanhempien kesken jaettavasta vanhempainvapaajärjestelmästä aikanaan aika nopealla aikataululla päätettiin, tuli eri eturyhmille oikein kiistaa siitä, kenen idea se alun perin oli.
    Jep. Oikeisto, vasemmisto ja maaseudun puolue äänestivät kaikki lain puolesta. Nykyään Islannissa isien käyttämä osuus perhevapaista on Pohjoismaiden korkein, sillä isät käyttävät perhevapaista tällä hetkellä noin kolmanneksen. Tottakai alkuun tuli kaikenlaista pähkäiltävää.
    Esimerkiksi Reykjavíkin palolaitos oli vuonna 2001 vähän lirissä, kun yhtäkkiä nuoret salskeat miehet alkoivat jäädä isyyslomalle. Nousiko siitä kamala poru? Paloiko jonkun koti sksi, että ei ollut tarpeeksi palomiehiä töissä, koska he olivat kotona vaihtamassa vauvojensa vaippoja? No ei. Palokuntaan piti palkata lisää jengiä töihin. Tulihan siitä julkiselle taloudelle kustannuksia aluksi. Se oli kuitenkin suhteessa pieni puserrus, joka piti tehdä, jotta saavutettaisiin jotain suurempaa. Kuten nyt vaikka minun ikäisteni naisten korkein työllisyysaste maailmassa.
    Rar-rah-rah. Tiedättekö mikä pitää tuollaista ääntä? Se on ääni, joka kuuluu kun talousministeri ottaa aamu-uinnin verokertymässä.
    Kun täällä päätettiin sittemmin sukupuolineutraalista avioliittolaista, homma meni ihan samaan tapaan: valmistelut tehtiin nopeasti ja sitten äänestettiin (kukaan kansanedustajista ei äänestänyt vastaan). Ja oho, sama toistui taas viime vuonna, kun säädettiin laki siitä, että naisten ja miesten pitää saada samasta työstä saman verran palkkaa. Tasa-arvoasioiden edistäminen ajaa kaikkien etua, niistä on ihan järjenvastaista riidellä.
    Ei se oikeasti ole niin vaikeaa. Suomelle vinkiksi: kokeilkaa vaikka.
    Kuvat yhdeltä perhereissulta viime kesältä.
  • Perheen sisäisestä tasa-arvosta

    Kävin tänään toimittajana ja tietokirjailijana haastattelemassa erään Islantilaisen puoleen puheenjohtajaa. Täällä järjestetään kuukauden kuluttua parlamenttivaalit, ja uusimpien mielipidemittausten valossa ei näytä yhtään mahdottomalta, että tästä puheenjohtajasta voisi tulla maan seuraava pääministeri.
    Hän on ollut mukana Islannin politiikassa niin kauan kuin minä muistan: kansanedustajana, ministerinä ja puoleen puheenjohtajana. Niin. Ja hän on minua muutaman vuoden vanhempi kolmen pojan äiti. 
    Siinä muun haastattelun ohessa sivusimme myös islantilaista vanhempainvapaajärjestelmää, joka tunnetaan 3+3+3-mallina. Äidit pitävät kolmen kuukauden mittaisen vanhempainvapaan, isät samoin. Viimeisen kolme kuukautta puolisot saavat jakaa kuten parhaaksi katsovat. 
    Tuossa järjestelmässä on kyllä parannettavaa, sen myönsimme molemmat, mutta siinä on myös mahtavia vahvuuksia. Niistä yksi on perheiden sisäinen tasa-arvo. Tasa-arvo yhteiskunnassa kun ei voi tapahtua, jos tasa-arvo ei toteudu perheen sisällä. 
    Niin kauan kuin naisen on pitänyt valita työn ja lasten, tai vuosikymmeniä sitten avioliiton ja työn välillä, ei tasa-arvo yhteiskunnassa ole voinut toteutua. Tämä haastattelemani pääministeriehdokas tokaisi tänään ihan suoraan, että jos hänen olisi pitänyt jäädä lasten kanssa vuosiksi kotiin, ei hän olisi koskaan harkinnutkaan kolmen lapsen yrittämistä. 
    Jäin miettimään tuota havaintoa, koska tunnistin siinä niin paljon itseäni.
    Kehtaan nimittäin kyllä itsekin myöntää, että olen tässä asiassa itsekäs. Ei minun tarvitse vakuutella, että rakastan kyllä näitä maailmaan tulleita lapsiani ja välitän heistä enemmän kuin mistään muusta. Mutta en minä olisi harkinnut toisen lapsen hankkimista, jos meillä ei olisi niitä tukiverkostoja, mitä meillä täällä Islannissa on. Jos puolisoni ei olisi vakuuttanut minua halullaan olla tasavertainen vanhempi, en olisi varmaan koskaan edes ajatellut koko lapsiasiaa kovinkaan vakavasti.
    Jos minä asuisin kotiäitiyhteiskunnassa, joka pyörii sen voimin että nainen jää lasten synnyttyä kotiin taloutta pyörittämään, koska päivähoito on törkeän kallista ja systeemi toimii sen varassa, että joku (siis äiti)  keittää bolognesea päivästä toiseen, olisin tehnyt tietoisen päätöksen siitä, että en yritä hankkia lapsia. Tai sitten oltaisiin yhdessä harkittu uutta osoitetta.
    En voi enkä edes halua yrittää laittaa elämäni tärkeimpiä asiota tärkeysjärjestykseen. Haluan tämän perheen, mikä minulla nyt on. Haluan tottakai myös terveyden, omaa vapaa-aikaa, oman työn, haluan hyvän parisuhteen, sopivasti vaurautta ja  mahdollisuuden hullutella välillä. Haluan turvallisuutta ja tiedon siitä, että jos joku menee perseelleen, ympärillä on joku verkko, joka pitää minua pystyssä.
    Osan noista asioista voi laittaa tärkeysjärjestykseen, kaikkia ei mitenkään. En halua valita yhtä, vaan haluan saada kaiken. Tai ainakin kaikesta kohtuullisesti. Demokraattisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa se on mahdollista. Mutta tasa-arvoinen yhteiskunta ei ole mahdollinen ilman, että perheiden sisälläkin vallitsee tasa-arvo. Juuri tässä on se jaetun vanhemmuuden mehukas ydin: tasa-arvo.
    No mitä muuta tänään tapahtui? Sen haastattelun jälkeen kävin urheilemassa. Sitten tulin kotitoimistolle kirjoittamaan ja ajattelemaan. Laitoin muutaman tunnin sanoja toistensa perään. Sitten lopetin, koska kello läheni neljää. Suljin läppärin. Esikoinen tuli koulusta kotiin, minä lähdin samalla ovenavauksella hakemaan kuopusta päiväkodista. Illalla syötiin yhdessä lihapullia, jonka jälkeen makasin vatsallaan olohuoneen lattialla ja lapset takoivat minua muovivasaroillaan ja kävelivät päälläni. (Olin pyytänyt hierontaa ja sehän järjestyi helposti. Lihakseni vetreytyivät huomattavasti.)