Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Syntymä on ihmiselämän vaarallisinta aikaa

    Sunnuntaina iltapäivällä syntyi neljäkiloinen mörssäri. Paksukaulainen nätti tyttö, tummat hiukset, isot posket ja HK:n sinisiä muistuttavat käsivarret. Vähän toista kokoluokkaa kuin juuri ja juuri kolmekiloinen esikoinen. Onneksi ei ollut synnytyssuunnitelmaa, koska mikään ei olisi mennyt sen mukaan. Yksi viime viikolla esittämistäni toiveista toteutui: molemmat jäivät henkiin, mutta ei se(kään) mikään ihan itsestäänselvyys ollut.

    Sitten sama vähän seikkaperäisemmin:

    Puoliso lähti lauantai-iltana käymään paikallisen alppiseuran syyskauden avajaisissa lunastamassa jonkun voittamansa valokuvauskilpailun palkintoa ja päätti jäädä katsomaan kuvaesitystä. Minä olin luvannut esikoiselle että käydään kaksin hakemassa leffa ja popcornia kulman takana olevasta leffavuokraamosta ja pidetään kotona ”kósý-kvöld” eli kiva koti-ilta.

    Katsoimme jonkun hassun version Ihmemaa Ozista ja söimme popcorneja. Leffan jälkeen tytär ehdotti, että jos voisi kuunnella Tuhkimo-sadun vinyyliä, jonka isi oli löytänyt kesällä kirppikseltä. Ajattelin, että mainio idea. Ehtisin sillä välin laittaa meille ruokaa.

    Mutta jostain syystä sitä vanhempaa vinyylisoitinta, jolla tätä old skool -levyä piti soittaa, oli hankala saada toimimaan. En muistanut, miten vahvistin piti leffankatselun jälkeen säätää, että vinyylisoittimesta saa ääntä ulos. Istuskelin pienellä villajakkaralla ja ähisin neulan, vinyylisoittimen nappuloiden ja vahvistimen parissa. Pieni kumarrus eteenpäin ja MOLSKIS.

    Kas, ne lapsivedet. Mikä ajoitus.

    Ätiii!!! Miksi susta tippuu noin paljon vettä!!


    Päässä kävi tasan kaksi ajatusta. Pitäisi nyt mennä siihen noloon asentoon pyllistelemään ja yrittää pitää omituisessa tilanteessa rauhallisuus ja säästää lapsi paniikilta. Siinä pyllistellessä aloin sitten muistutella lasta niistä kirjoista joita olemme lapsen syntymisestä lukeneet (ja tehneet), että miten se lapsi kelluu siellä vedessä ja nyt se varmaan haluaa kohta tulla ulos koska kylpyvedet tuli jo. Että ei tässä niinkun mitään hätää ole, mutta olisi kaksi vaihtoehtoa. Että voit mennä joko tuohon sohvalle istumaan ja odottamaan että isi tulee kotiin tai voit auttaa tuomalla vaatekaapista kuivia vaatteita. Tottakai hän halusi auttaa.

    Vaatepuusta löytyi hetkessä juuri oikea harmaa, napitettava neule ja sukkalaatikosta sukat. Mä tuon sulle hienoimmat sukat, jotka löydän. Arvostan. Sain siinä lattialla nelinkontin vetää jalkoihini punaiset, Tokiosta ostetut pitsisukat. Täydelliset synnytyssukat.

    Sillä välin kun kersa juoksi asioillani, ehdin soittaa ambulanssin, hälyttää miehen kotiin ja pyytää anopin tulemaan meille asap, koska tässä pitäisi tehdä sairaalaanlähtöä.

    Ensimmäisenä paikalle ehti mies. Sen jälkeen tulivat ambulanssimiehet, jotka pakkasivat muorin paareihin ja kantoivat ulos sairasautoon. Ulkorappusilla tuli vastaan anoppi, joka vähän hämmentyneenä mutta selkeästi tilanteen tasalla toivotti kovasti tsemppiä jatkoon ja lupasi ottaa lapsen hoitoon niin pitkään kuin tarvis, siivota jäljet ja lukita ovet.

    Ambulanssista soittelin miehelle ohjeita, mitä sinne sairaalakassiin pitäisi vielä pakata. Hammasharjaa, dödö ja sen sellaista. Ilmeisesti hänellä oli kaasujalka herkkänä, koska kaikesta pakkaussekoilusta huolimatta hän ehti sairaalan pihaan ennen ambulanssia ja oli siellä ovien auetessa vastassa. Sitten paketti kärrättiin synnytysosaston vastaanottohuoneeseen tsekkaamaan tilanne miehen harppoessa perässä. Kello oli tässä vaiheessa puoli yhdeksän illalla.

    Lapsivedet olivat menneet, mutta supistuksista ei ollut tietoakaan. Synnytyskanava oli yhtä kiinni kuin televisio ukkosella. Koska sikiö ei vieläkään ollut kiinnittynyt, piti jäädä osastolle ja pysyä makuuasennossa. Ei mahdollisuutta vessakäyntiin, istumiseen tai kylkiasentoon. Imin pillillä vettä mukista ja toivoin, että tässä ei ihan kauhean kauaa tarvitse odotella.

    Yhdeltätoista alkoivat supistukset. Ihan pientä vatsasärkyä vain. Sikiö kiinnittyi ja minä pääsin vessaan. Voi iloa.

    Supistuksia alkoi tulla vähän lisää – neljän minuutin välein – ja ne alkoivat olla jo aika kivuliaita. Pyysin epiduralia, kätilö ehdotti ilokaasua. Sanoin, että siitä ei ollut viimeksi mitään apua. Hän kertoi kokeneensa esikoisen kanssa saman, mutta toisen lapsen synnytyksen oli pystynyt vetäisemään ihan pelkällä ilokaasulla. Siitä oli ollut valtavasti apua.

    No päätin kokeilla. Kiskoin kaasua naamarista pari tuntia putkeen ja supistusten kipu tosiaan hävisi. Tai ei se minnekään hävinnyt, mutta huomasin tuntevani, että ei vois paljoo kiinnostaa joku vatsasärky nyt kun on pää niin ihanasti sekaisin! Näissä hetkissä päivittelin myös jotain varsin epämääräistä Instagrammiin ja facebookiin. (Puolison mielestä älypuhelointini oli mennyt vähän liian pitkälle, mutta koska se piti mieleni keskittyneenä johonkin muuhun kuin supistuksiin, se antoi luurin olla. Yritin kuulemma ottaa kuvia siitäkin ja tyrkyttää kaasumaskia, mutta hän onnistui aina väistämään. Tästähän mulla ei ole mitään muistikuvia.)

    Kolmen aikaan yöllä kävi kuten kaikissa loistavimmissakin bileissä aina käy: alkaa väsyttää ja huone pyöriä silmissä. Iskin kaasunaamarin naulaan ja pyysin jos kätilö voisi katsoa aukeamista.

    Kolme ja puoli senttiä. 35 millimetriä neljän tunnin mittaisten supistusten jälkeen. Väittäisin, että aika epäreilua.

    Kysäisin, jos sen epiduraalin voisi nyt jo laittaaa. Oli kuulemma vielä turhan aikaista, että jos se vaikka pysäyttää avautumisen tai jos se lähteekin tosi nopeasti avautumaan neljän sentin jälkeen – niin kuulemma usein käy että alku sujuu hitaasti ja sitten kaikki hulahtaakin pienellä tuskalla auki.

    Jotenkin epäilytti tämä, mutta ajattein että olkoon. Kyllä tässä nyt vielä tunnin tai pari jaksan kärvistellä hartiahieronnan ja appelsiinilimun voimalla.

    Pyysin lisää ilokaasua ja esitin toiveen jos saisi vähän vahvemman blandiksen. Se ei kuulemma olisi mahdollista – säädös oli jo ns. laillisessa maksimissa.

    Viiden aikaan aamuyöllä aloin olla jo niin poikki ja supistukset alkoivat tuoda mieleen olotilan, että joku sahaa kroppaa sisältä kahtia. Olin kahden tunnin lisäkärvistelyn jälkeen avautunut viisi millimetriä lisää. Okei, NYT se epiduraali tai mä kuolen.

    Jostain syystä kätilö varmisti vielä kahteen kertaan, että haluanko sen tosissaan nyt. En olisi jaksanut enää edes vastata.

    Vaihdoin sänkyä tavallisesta parisängystä korkeampaan sairaalasänkyyn ja jäimme odottelemaan anestesialääkäriä. Kun huoneen ovi aukesi, muistan ensimmäisen ajatukseni: voi pettymys. Sieltä tuli alle kolmekymppinen nuori poika, joka näytti eksyneeltä kuin lammas susilaumassa. Supistukset sattuivat jo niin perkeleesti ja ajatuskykyni oli sumentunut, mutta aavistin, että tästä ei välttämättä hyvää seuraa. Älä ole harjoittelija, älä ole harjoittelija vaan joku sairaan hyvin säilynyt nelikymppinen. 

    Mutta kyllä se taisi olla harjoittelija. Lekuri paineli alaselkää minuutteja, mittaili, puudutti, mittaili ja paineli taas vähän lisää. Kehoa sahaavat supistukset kahden minuutin välein yhdistettynä helläsormiseen tunnustelijaan ja siihen faktaan, että liikahtaakaan ei saa. Taisin purra kieleni verille ja puristaa puolison reidet mustelmille. Kahdenkymmenen minuutin räpeltämisen jälkeen piti käydä selinmakuulle, että puudute leviää tasaisesti molemmille puolille. Vartin kuluttua supistuskipujen pitäisi hävitä. Vaan eivät hävinneet.

    Nuori anestesialääkäri rapsutteli partaansa ja totesi että se ei varmaankaan mennyt oikeaan paikkaan. Että hän hakee nyt spesialistin.  Huoh.

    Kun spesialisti käveli huoneeseen, tunsin suurta helpotusta. Pyylevä kuusikymppinen nainen tokaisi, että ei tarvitse mitään istumaan mennä hän laittaa neulan tässä kylkiasennossa vaan, että jos vähän pyöristät selkää. Siihen meni korkeintaan kaksi minuuttia. Uudestaan selinmakuulle ja odottelemaan. Yhtäkään kivuliasta supistusta ei sen jälkeen tullut. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

    Mutta hommahan ei ollut vielä lähellekään ohi. Seuraavat tunnit kuluivat aika nopeasti. Pystyin syömään, juomaan ja käymään vessassa. Jalat kantoivat eikä kropasta lähtenyt kokonaan tunto. Jokainen supistus tuntui paineena alavatsassa, mutta enää ei tuntunut siltä, että teen kuolemaa kahden minuutin välein.

    Aamukahdeksalta vaihtui kätiön työvuoro. Synnytys oli hänenkin mielestään edennyt kokonaisuudessaan todella hitaasti ja kivuliaasti. Toivotti tsempit ja esitteli minulle seuraajansa, kuusikymppisen rouvan joka hoitaisi synnytyksen loppuun.

    Kymmeneltä aamulla synnytyskanava oli avautunut pari senttiä lisää. Yhdeltätoista olo alkoi olla jo aika tukala, vaikka epiduraalia laitettiin lisää tunnin välein. Paine supistusten yhteydessä kasvoi koko ajan, mutta synnytyskanava aukesi tuskallisen hitaasti. Lopulta itse pyysin, että eikö sitä voisi käynnistää, kuten esikoisenkin kohdalla tehtiin. Koska ihan kohta en enää jaksaisi enempää. Jos tätä mankelointia kestäisi vielä useammin tunnin, en olisi lainkana varma, että jaksaisin ponnistaa vauvaa ulos. Kätilö oli kanssani samaa mieltä ja annosteli lääkkeen.

    Supistusten väli lyheni heti minuuttiin ja niiden voimakkuus kasvoi. Puoli kahden aikaan iltapäivällä sain luvan alkaa ponnistaa.

    Voi saakeli, mutta kyllä sekin sattui. Kipu oli ihan erilaista kuin supistuskipu. Ei tuntunut pitäisi päästä vessaan -hädältä vaan tuntui siltä kuin koko Kreikan saariston vesimeloonisato haluaa tulla haarovälistäni ulos.

    Sikiön sydänäänet olivat koko ajan voimakkaat, joten kaiken piti sujua hyvin loppuun asti. Viidennen ponnistuskerran jälkeen pää oli kuulemma jo puoliksi ulkona. Paitsi että se viimeinen supistus jätti tulematta. Kesti minuutin, toisen ja kolmannen eikä mitään tapahtunut. Ei kuulemma saisi ponnistaa ilman supistusta, koska se tuo kätilön mukaan yli puolet ponnistusvoimasta. Aloin vängätä vastaan että ei kai sitä vauvaa pää puoliksi uloskaan voi jättää odottelemaan. Viimein hän antoi luvan ponnistaa ilman supistusta. Pistin kaikki voimani peliin, purin kielen toiseltakin reunalta rikki, huusin niin että nielurisat olisivat irronneet (jos niitä ei olisi aikanaan leikattu veke) ja vauva solahti ulos. Pahoittelen näin etukäteen vulgaaria mielikuvaa, mutta sillä hetkellä minusta tuntui siltä kuin joku olisi vetänyt puolet sisäelimistäni ulos. Ihanan kevyt olo.

    Mutta ei se vieläkään ollu ohi. Vauvan synnyttyä huoneessa alkoi yhtäkkiä ihan erilainen härdelli. Kysyin, kumpi se on, mutta kukaan ei vastannut mitään. Kuulin sängynpohjalta ainoastaan, kuinka kätilö huusi että hälyttäkää heti lääkäri. Vaikka sydänäänet olivat pysyneet vahvoilla koko synnytyksen ajan, vauva syntyi elottomana. Epämääräisen vaaleana möykkynä, joka ei reagoinut taputteluihin. Kätikö hieroi vatsani päälle laitettua vauvaa vimmatusti siihen asti kunnes lääkäri juoksi huoneeseen. Lekuri otti vauvan, alkoi antaa lisähappea ja teki hoitotoimenpiteitä.

    Reilun minuutin kuluttua vauva parkaisi ja huoneeseen palasi jälleen normaali tunnelma. Kun vauva oli saatu hoidettua, meidän kysymyksiimme alettiin vastata. Kaikki oli kuulemma erittäin todennäköisesti ihan hyvin, koska hapettomuutta oli kestänyt vain vähän yli minuutin. Kolmen minuutin jälkeen tilanne olisi ollut jo toinen. Viiden minuutin jälkeen aivovaurion riski olisi ollut jo huomattava.

    Vartin kuluttua syntymästä älysin vasta kysyä uudestaan sukupuolta. Tyttö se oli. Kilon isosiskaan isompi syntyessään, paksut kintut ja vauvanmakkaraselkä. Sellainen suloinen mörssäri, kuulantyöntäjän paras treenikaveri.

    Jäimme tarkkailuun seuraavaksi yöksi ja aamulla lastenlääkäri tuli tekemään tarkastuksen. Kaikki oli dramaattisesta alusta huolimatta kohdallaan ja saimme luvan lähteä kotiin. Lääkäri kätteli meidät ja totesi vielä kuivalla huumorillaan:

    ”Loppuelämän pitäisi tällä tyypillä sujua kaikkien todennäköisyyksien valossa hyvin. Suurimmalla osalla meistä ihmisistä oman elämän vaarallisin aika on nimittäin oma syntymä. Tämähän on tietysti fakta, jota kätilöt harvemmin siinä synnytysitilanteessa kertovat.”

    Tämän vuorokauden sähellys vahvisti entisestään kahta mielipidettäni.

    Suunniteltu kotisynnytys on asia, jota en ymmärrä. Jos joku menee pieleen, se menee todennäköisemmin pieleen kotona kuin sairaalassa, jossa erikoislääkäri pääsee paikalle heti. Jos tarjolla on sairaala, niin menkää nyt hyvät ihmiset sinne synnyttämään.

    Kunnon puudutus ei ole pelkästään äidin omaksi iloksi. Se on myös ihan turvallisuustekijä. Jos en olisi ottanut epiduraalia, en usko että olisin jaksanut 17 tunnin mankeloinnin jälkeen puskea vauvaa ulos yhtä nopeasti.

    Kuvat Björgvin Hilmarsson  (paitsi kuvat 2 ja 5)

  • Raskausviikko 40

    Raskausviikko 40. Vau mikä maha! Periaatteessa sen pitäisi jo syntyä. Sikiö kuitenkin näyttää olevan eri mieltä, sillä se ei ole vielä edes kiinnittynyt. Viimeisimmällä käynnillä kätilö arvioi, että se ei välttämättä kiinnitykään kuin vasta synnytyksessä. Eli jos lapsivedet menevät, pitäisi soittaa heti ambulanssi ja käydä konttausasentoon, jotta napanuora ei pääse luiskahtamaan ensimmäisenä ulos. No enpä ollut tällaistakaan vaihtoehtoa tullut etukäteen ajatelleeksi.
    Mikä maha!
    Tämä tekee päivittäisen elämän vähän hankalaksi. Ei tee mieli yksinään lähteä kauppaan, kahville tai edes postiin, koska ajatus yksinään pyllistelystä kadulla sairaala-autoa odotellen on asia, jonka tahtoisin jättää väliin.
    Toisaalta ei tee mieli maata kotona sohvalla sipsejä mussuttaen, koska se tuntuu vain pidentävän tilannetta. Kun kävelen, tulee supistuksia. Lapsivesien pelossa en uskalla lähteä kaupungille haikkaamaan. Kun makaan sohvalla, mitään ei tapahdu paitsi julmettumat jumit pakara- ja reisilihaksiin. Kun on kotona tekemättä mitään, ruoankulutus kolminkertaistuu, koska koko ajan tulee syötyä jotain. Eikä sekään nyt tätä oloa ainakaan kevennä.
    Kun meneillään on raskausviikko 40, on edessä vielä yksi terveyskeskuskäynti. Jos sinne asti päästään, kätilö varaa ajan käynnistykseen. Täällä Reykjavíkissa on kuulemma tapana käynnistää synnytys raskausviikolla 41 – viimeistään 10 päivää lasketun ajan jälkeen riippuen vähän siitä, miten synnytysosastolla on tilaa. Uhh.
    TULE JO.

    Raskausviikko 36
    Raskausviikko 37
    Raskausviikko 38