Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Kaksikielisen lapsen vanhempi: piinaa rennosti

    Olen ollut kaksikielisen lapsen vanhempi jo kohta 11 vuotta. Ja silti: joka kerta, kun joku (suomalainen) kehaisee, miten hyvin lapsemme puhuvat suomea, koen itseni tavattoman onnelliseksi. Olen iloinen, että muutkin ovat huomanneet! Tämä ei ole tietenkään vain omaa ansiotani, mutta jos minä en olisi tätä suomen kielen asiaa meillä kotona ajanut, lapset eivät tietenkään suomen kieltä puhuisi yhtä hyvin kuin ne nyt puhuvat. Minä tein sen ja minä onnistuin siinä. Jess!

    kaksikielisen lapsen vanhempi

    Väläytän joskus Instan stoorien puolella lapsiamme lukemassa suomalaisia satukirjoja tai hoilottamassa suomalaisia lauluja. He tekevät sitä tosi usein; keskustelevat välillä jopa keskenäänkin suomeksi, vaikka minä en ole vieressä kuuntelemassa. Pampula saattaa lallatella välillä jopa tunnin putkeen kaikenlaisia juttuja puuhaillessaan omiaan. Jaaa nyyyyyyytten mä meneen tänne koomeerooon ja täälläää onkin aika pimeääääääää. MISSÄÄ SE TASKULAMPPU OOONNNNNN….

    Molemmat lapset, nyt siis iältään 10 ja 5, vaihtavat nopeasti kieltä islannista suomeen ja toisinpäin ja välillä sekoittelevat erikielisiä sanoja keskenään, jos sanasvarasto ei muuten riitä. Tyyliin: Äiti jos mä voisin laittaa tämän naerbolurin päälle (sana aluspaita ei tullut sillä hetkellä mieleen, joten se korvattiin islanninkielisellä sanalla). Luovaa kielenkäyttöä on hitsin kiitollista kuunnella.

    Kaksikielisen lapsen vanhempi osaa olla pitkäjänteinen mutta rento

    Ei tämä lasten kaksikielisyyden edistäminen nyt ihan kamalan vaikeaa ole ollut, mutta pitkäjänteisyydestä on ollut hyötyä. Kaksikielisen lapsen vanhempi joutuu välillä ajattelemaan ja tekemään kotioloissa asioita kahteen kertaan. Kaikki toiveet ja pyynnöt kun eivät välttämättä mene yhdestä kerrasta perille jokaiselle. Mä olen ottanut tämän kieliasian juttuna, johon haluan keskittyä. Täytyy niin sanotusti valita taistelunsa ja tämä on ollut se mun ”taistelu”. En ole vanhempana kovin tiukka sääntöjen asettaja. Olen itse asiassa usein aika höveli – puolisoni on paljon minua jämptimpi. Pari sääntöä lasten kasvatuksen suhteen on, joista ei jousteta. Yksi on se, että ketään ei kiusata ikinä. Toinen on se, että mun ja muiden suomalaisten kanssa puhutaan suomea.

    En ole ollut suomen kielen suhteen raivopäisen vaativa lapsia kohtaan, vaan se sääntö on enemmänkin kohdistunut muhun itseeni. Olen yrittänyt pitää kiinni periaatteesta, että puhun aina lapsille suomea. Luen lapsille suomenkielisiä kirjoja. Katsomme ja annan heidän katsoa keskenään suomenkielisiä televisio- ja nettisisältöjä. Tällä hetkellä Elinan ja Sofian tubekanava on molempien lasten suosikki. Oon halunnut tehdä suomen kielen puhumisesta ja lukemisesta mahdollisimman normaalia, osan ihan tavallista arkea. Meillä ei ole kielikylpyjä tai suomi-sunnuntaita, vaan suomen kieli kulkee mukana joka hetkessä.

    kaksikieliset lapset

    Mä törmäsin tähän johdonmukaisuuden suositukseen muutama vuosi sitten, kun tein lehtijuttua lasten kaksi-/monikielisyydestä ja siitä, miten vanhempana toimisi mahdollisimman oikein, jotta lapset oppisivat molemmat/useamman kielen kotona hyvin. Jututin silloin filosofian tohtoria Sirje Hassista. Hän esitteli väitöskirjassaan (Simultaaninen kaksikielisyys, 2002) viisi erilaista tapaa, joita noudattaen kaksikielisen lapsen vanhempi pystyy tukemaan lapsensa kaksikielisyyttä. Tapoja on monia, eikä tärkeintä ole se, minkä tavan valitsee vaan se, että on johdonmukainen.

    kaksikieliset lapset kasvatus

    Kaksikielisen lapsen vanhempi, mitä jos valitsisit jonkun näistä?

    1. Minimaalisen ymmärryksen strategia. Aikuinen vaatii lapselta käyttötilanteen mukaista kieltä ja kieltäytyy ymmärtämästä tai ei oikeasti ymmärrä lasta muilla kielillä. Lapsi saa tahtonsa läpi vasta, kun hän käyttää oikeaa kieltä. Tämä vaatii lehmänhermoja ja paljon pokkaa.

    2. Selvityksiä ja korjauksia vaativa strategia. Jos lapsi puhuu vanhemmalleen vierasta kieltä, vanhempi pyytää lasta selventämään asiaansa, koska lapsen käyttämä kieli ei ole kieli, jota hän ymmärtää. Tässäkin on hyötyä kärsivällisyydestä ja kiireettömyydestä.

    3. Toisella kielellä toistamisen strategia. Aikuinen toistaa lapsen lausuman omalla kielellään, eikä siis suoraan vaadi lapselta puhumaansa kieltä. Tämä tapa on tavallaan superiisi eikä vaadi ylimääräisiä ponnisteluja, koska aika usein kaikki pitää sanoa monta kertaa joka tapauksessa. Ainakin Pampulalle, joka viitosvaihteella tohottaessaan ei aina ehdi kuulla kaikkea, mitä hänelle sanoo, koska ääniaaltojen väreillessä hän on jo toisaalla.

    4. Kielen vaihtaminen. Tässä tavassa kaksikielisen lapsen vanhempi ei välitä lapsen käyttämästä kielestä, mutta puhuu hänelle sitkeästi omaa kieltään. Mulla on ollut lasten kanssa käytössä tämä strategia. Joskus on niin, että puhumme aiheesta, josta lapsella ei vielä ole sanavarastoa suomeksi. Emme esimerkiksi ole koskaan käyneet yhdessä ratsastamassa Suomessa. Siksi kaikki hevosiin, satuloihin ja ratsastusvarusteisiin liittyvä sanasto on esikoisella suomen kielessä huomattavasti heikompaa mutta islanniksi hyvin hallussa. Niinpä minä puhun satulasta, kun hän puhuu hnakkurista.

    5. Kielenvaihdon strategia. Aikuinen vaihtaa tilanteen mukaan kieltä. Mä en itse suosi tätä tapaa, koska lapset eivät kuule arkisin suomea keneltäkään muulta kuin minulta. Jos minä puhuisin sitä entistä vähemmän heidän kanssaan, suomen kielen käyttö vähentyisi huomattavasti ja saattaisi jopa tipahtaa kokonaan pois. Kun minä ja tyött olemme kolmistaan tai minä puhun isossa ryhmässä vain heille, käytän suomea. Jos lapsilla on kavereita kylässä ja puhun yhteisesti kaikille lapsille, puhun islanniksi. Jos viestini on tarkoitettu vain omille lapsille, käytän suomea.

    Miten tämä kaksikielinen arki sujuu romanttisessa suhteessa? Katso täältä ajatuksiani kaksikielisestä parisuhteesta.

    kaksikielisen lapsen vanhempi tukee kielen oppimisessa

    Puhu, kuuntele, lue, kirjoita – mutta ei paineella vaan osana tavallista arkea

    On ihan parasta, jos kieltä pääsee treenaamaan kaikissa muodoissa eli ei vain puhumalla vaan myös kirjoittamalla, kuuntelemalla ja lukemalla. Koska olen kaksikielisen lapsen vanhempi ja suomen kielen kehittyminen on mulle tärkeä asia, olen koittanut jollain tavoin saada nuo kaikki kielenkäytön muodot mukaan meidän arkeen. Olen raahannut selkä vääränä ja pyytänyt äitiäni, suomalaisia kirjakustantajia (kiitos kaikki tähän asti meille kirjoja lähetelleet!!) ja kavereitani lähettämään meille suomenkielisiä lastenkirjoja Suomesta. Minä luen niitä ja lapset kuuntelevat. Lapsilla on myös usein kuuntelussa suomenkielisiä iltasatuja tai autossa kuunneltavia satuja jonkun muun kuin äitinsä lukemana. On hyvä välillä kuunnella jonkun muun kuin minun puhuvan suomea.

    Lukemista olemme harjoitelleet vähitellen. Olen antanut taidon karttua puolihuomaamatta. Molemmat lapset ovat oppineet ensin lukemaan islanniksi, ja suomen kielellä lukeminen on tullut mukaan vähitellen pieninä palasina. 10-vuotias lukee islanniksi paksuja nuortenkirjoja, mutta suomenkielisten kirjojen lukeminen on vielä sen verran hitaampaa, että olen antanut hänelle vähän nuoremmille suunnatumpia kirjoja, joissa on vähemmän tekstiä ja enemmän kuvia.

    kaksikieliset lapset kasvatus ja vanhemmuus

    Kun lukeminen on alkanut sujua, he ovat harjoitelleet myös suomenkielisten tekstien kirjoittamista. Puuhakirjat, tehtäväkirjat ja ystäväkirjat (Elinan ja Sofian Ystäväkirja on meillä tällä hetkellä erittäin kovassa käytössä) luovat rentoja tilaisuuksia harjoitella kirjoittamista. Kirjaimet tulevat välillä väärin, koska islannissa ja suomessa kirjainten äänteet eivät vastaa toisiaan. Esimerkiksi islantilainen u lausutaan kuin suomalainen y, islantilainen y lausutaan kuin suomalainen i. Pikkuhiljaa taidot karttuvat ja yksityiskohtia alkaa jäädä mieleen.

    kaksikieliset lapset mikä kieli

    Olen kaksikielisen lapsen vanhempi mutta kokemusasiantuntijuuteni kattaa tasan kaksi lasta muutaman vuoden ajalta. Eli ei mulla ole tähän kaksikielisyyden tukemiseen mitään yhtä viisasten kiveä. Luulen, että tärkeintä on olla johdonmukainen ja tavallinen. Kaksikieliseksi kasvamisen pitää antaa tapahtua osana päivittäistä arkea. Jos siitä tulee joku ihme projekti, jolle pitää antaa tietty määrä aikaa viikoittain ja jona olemassa oloa jatkuvasti korostetaan, kielen omaksumisesta tulee opettelua ja pänttäämisestä ja siitä lähtee rentous. Ja kolmantena: sen pitää olla siistiä eikä missään nimessä noloa. Lyttään verbaalivasarallani kaikki islantilaiset (ja toki myös muunkieliset), jotka tulevat suomea kuultuaan sössöttämään jotain siitä, kuinka hassulta toi teidän kieli kuulostaa. Jos lapselle jää fiilis, että jonkun asian tekeminen on noloa, into lopahtaa saman tien. Suomen kieli on erittäin hieno kieli ja minkä tahansa kielen osaaminen on todella hieno juttu.

  • Miksi lapsellamme ei ole älypuhelinta – mutta oma IG-tili?

    Esikoinen on kymmenvuotias ja käy täällä Islannissa paikallista viidettä luokkaa. Suurimmalla osalla luokkakavereista taitaa olla jo älypuhelimet. Taitaa olla, sillä en ole lainkaan varma. Eikä esikoinenkaan ole. Eivät he juuri kavereiden kanssa puhu puhelimista. Pari vuotta vanhemmilla serkuilla on älyluurit ja niiden kanssa ne joskus viettävät aikaa myös luurin ääressä, kun tapaavat toisiaan. Jotain DOP-piirustuspeliä ja pelejä, joissa koira/kissa/hiiri potkii skedelaudalla.

    lapset kiipeilee lapset ja älypuhelin

    Joskus he tekevät älypuhelimilla videoita. Viime kerralla syntyi 10 minuutin lyhytelokuva pienestä lapsesta, joka päätti lentää yksinään Venäjälle. Pampula näytteli pääosaa, isosisko ja serkkutyttö kuvasivat, ohjasivat ja antoivat reploja. Sitten kuvailtiin lentokoneita taivaalla ja Pampulaa VENÄJÄLLE-kyltti kädessä kadunposkessa. Kyllä nauratti.

    Lapset ja älypuhelin ilman sim-korttia

    Esikoisella on oma älypuhelin – mun vanha 16 megan iPhone, joka ei ole ollut mulla työkäytössä enää vuosiin. Puhelimessa ei ole sim-korttia, eli sillä ei voi soittaa, tekstailla eikä käyttää Whatsappia. Meillä on sopimus, että hän voi käyttää puhelinta kotona kodin verkossa. Sallittua on esimerkiksi pelata DOPia ja skeittipelejä, katsoa Youtubesta Elinaa ja Sofiaa ja kuunnella Storytelin sovelluksella äänikirjoja. Nettiä hän ei käytä surffailumielessä kuin koulutehtävien kanssa, omaa sähköpostiakaan ei vielä ole. Kaverit hän tavoittaa soittamalla omalla pikkunokiallaan. Sillä samalla, jolla voi lähettää myös tekstareita. Välillä menee kolmekin päivää, että puhelin makaa akku tyhjänä koululaukun sivutaskussa.

    kolmiulotteinen piirtaminen harjoittelu

    Mä en sataprosenttisesti tiedä, jääkö hän jostain paitsi, kun hän ei vielä itse saa käyttää mitään sosiaalisen median sovelluksia, olla mukana whatsappringeissä tai lähetellä sähköpostiviestejä tai snäppejä kavereilleen. Mutta ei hän ainakaan koskaan sano kaipaavansa mahdollisuutta edellisiin. Hänellä on ystäviä, joiden kanssa kivointa on mennä ulos pyöräilemään, käydä pitsalla ja rakentaa majaa rannalle ja leikkiä lohikäärmeen metsästäjää. Kaikki viestintä koulusta ja harrastuksista tulee opettajilta&ohjaajilta vanhemmille sähköpostilla tai Vilman kaltaisen sovelluksen kautta. Älypuhelimen sovelluksia ei hänen arjessaan vielä oikein tarvita mihinkään.

    Oon ehkä ihan dinosaurus, mutta mun mielestä hänen ei edes tarvitse vielä. Hän on kymmenen. Ja oon ehkä ”kyllä minä tiedän tämän” -kokemusasiantuntijapieru, mutta mä vietän noin 8-10 tuntia aikaa joka päivä koneella, luurissa ja nettitapaamisissa. Tiedän, että täällä netissä ei tapahdu yhtään mitään sellaista, missä hänen ihan pakko olisi olla osallistumassa jo nyt tai hän ei ikinä oppisi näitä juttuja tai pärjää elämässä. Melkein kaikki tavisten tarvitsemat käyttöjärjestelmät on tehty niin älyttömän helpoiksi käyttää, että ne oppii muutamassa päivässä muutenkin, kun vähän keskittyy. Jos ura piirilevyjen parissa alkaisi kiinnostaa, sinnekin ehtisi vielä.

    lapset ja älypuhelin

    Me ollaan ajateltu, että koska tämä on mennyt tosi hyvin tähänkin asti, jatkamme samalla mallilla. Hän ei saa itse päivittää somekanavia eikä henkilökohtaista sähköpostia perusteta ennen kuin hän täyttää 13. Aikaisintaan sitten. Voi olla, että pyörrämme tämän päätöksen aikanaan, jos tilanteet radikaalisti muuttuvat, mutta juuri nyt tämä linja on tuntunut hyvältä ja toimivalta.

    Hyvä periaate: kaikkiin kysymyksiin vastataan

    10-vuotias on jo sen verran iso, että sitä kiinnostaa uskomattoman moni asia. Esimerkiksi se, mitä mä teen netissä. Tai miksi mä laitan omaan Instaani jonkun kuvan ja mikä ne tykkäykset on, mistä puhutaan. Sekin herättää kiinnostuksen, kun Elina ja Sofia (siis se kahden siskon pitämä tubekanava) kertoo jostain vaatteesta. Sen on varmaan oikeasti pakko olla tosi hyvä, mäkin haluan! Näitä asioita saa ja pitää veivata viimeiseen kysymykseen asti. Aina, kun on jotain kysyttävää, kuuluu vastata kunnolla. En luultavasti noudattanut tätä omaa periaatettani lasten ollessa kyselyiässä, mutta nyt kun kysymykset eivät enää ole lajia piereekö dinasaurus, tilanne on iisimpi.

    Esimerkiksi noista tubemainoksista olen yrittänyt puhua ymmärrettävästi ja suoraan. Olen sanonut, että ne jaksossa näkyneet vaatteet saattaa ihan oikeasti olla tosi hyviä, mutta on hyvä ymmärtää, että niistä puhutaan sen takia tuossa, koska se on mainos. Ja sitten puhutaan siitä, mikä on mainos ja miksi sellaisia tehdään. Näytän esimerkkejä mun omasta työstä. Kerron millaisia mainoksia mä itse olen tehnyt ja miksi ja mitä siitä seurasi.

    lapset ja älypuhelin

    Lapset somessa vai ei?

    Meillä lapset ovat näkyneet somessa omilla kasvoillaan. Se ei ole ollut sen takia, että perhe-lifestyle-sisältö olisi jotenkin ”autenttisempaa” tai ”parempaa”, jos kaikki perheenjäsenet näkyvät omilla nassukoillaan netissä. Ei nimittäin tosiaan tarvitse! Esimerkiksi Valeäiti ja HannaG ovat hienosti rajanneet lasten kasvot pois kaikista kuvista – eikä se rajaus ole vaikuttanut sisällön kiinnostavuuteen tai autenttisuuteen millään tavalla. Tismalleen sama homma Lähiömutsilla, jonka kuvissa ja videoissa ei koskaan näy oma puoliso.

    Mä en tiedä, minkälaisen päätöksen olisin tässä asiassa tehnyt, jos asuisimme Suomessa. Melkein kaikki tämän blogin lukijoista ja Instan seuraajista ovat Suomesta. Ne ketkä eivät ole Suomesta, ovat ulkomailla asuvia suomalaisia. Koska nämä mun tarinat, pohdinnat ja arjen havainnot eivät tavoita juuri ketään täällä meidän naapurustossa, olen ajatellut, että lasten näkyminen somekanavissa on siinäkin mielessä ihan ok. Se, että meidän koti tai asuinalue välillä näkyy sisällöissä on myös aika ok. Täällä ei ihan hirveästi käy oven takana koputtelijoita. (Reykjavikin kodissa muuten välillä kävi satunnaisia suomalaisia oven takana ihmettelemässä ja se alkoi häiritä siinä määrin, että laitoin osoitteen salaiseksi ja poistin netistä ilmeisimmät kuvat ja tiedot, joista kotimme asuinpaikka selviää.)

    Ja vaikka asuisimmekin Suomessa virtuaalikavereideni ja sometuttujen keskellä, en silti tiedä, olisiko suhtautumiseni lasten kasvojen näkymiseen toisenlainen. Esimerkiksi Äidin Puheenvuoro -tubekanavan Inari on somessa lasten kanssa, ja mielestäni hän on toteuttanut senkin puolen sometyötä hirvittävän hyvin.

    Meillä tämä homma pelaa niin, että lapset ovat omilla kasvoillaan läsnä. He saavat nähdä etukäteen kuvan tai videopätkän jossa he itse näkyvät ja jos he eivät tykkää siitä, en julkaise. Kun esimerkiksi tein tätä koululaisen ja päiväkotilaisen arjesta kertovaa juttua, hyväksytin kuvat ensin heillä.

    Boulderointi Länsivuonot

    Lapset ja älypuhelin – entä oma IG-kanava?

    Esikoista on alkanut kiinnostaa Instagram yhä enemmän. Hän tietää että se meille molemmille vanhemmille myös osittain työ, ja hän usein kysyy, millaisia kuvia olen laittanut sinne, miksi puhun niin hassuja videolle (”mä en kyl ikänä kehtaisi!”) ja voisiko hänkin kertoa muille vaikka omasta kiipeilyharrastuksestaan, joka on hänelle kovin rakas.

    Olemme keskustelleet tästä kesän aikana kotona useaan kertaan ja päätimme sitten, että esikoinen voi saada oman IG-tilin. Siis sellaisen, jonne laitamme kuvia, joita hän itse valitsee (ja me tietysti teemme lopullisen päätöksen), ja kerromme asioita, joita hän itse haluaa sanoa (meidän kirjoittamana ja editoimana luonnollisesti). Hän ei saa päivittä tiliä itse, ei pääse käyttämään yksityisviestejä eikä hän pääse sinne päivittäin edes katsomaan, ettei ala syntyä sellaista ”kuinka monta tykkäystä mä oon saanut, miksi tästä ei tykätä, miks mulla on tän ja ton verran tykkääjiä” -pohdintaa, joka on yksi some nurjista puolista. Tiedän sen, koska syyllistyn siihen välillä itsekin.

    Me yritämme ohjata lapsiamme tekemään elämässä asioita, joista he itse tykkäävät. Jos heti ei löydy kaveria, joka haluaisi tehdä samoja asioita, ei kannata sen takia jättää kokonaan tekemättä. Jos tekee jotain hauskaa, muut kyllä seuraa perässä jossain kohtaa. Ja jos ei seuraa, mitäs siitä sitten. Pääasia on, että tekee asioita myös siksi että haluaa itse tehdä niitä, eikä vain siksi, että joku toinen haluaa. Tätä me mietimme tuossa Instagram-tilissäkin. Hän saa puhua siellä jutuista, joista hän itse tykkää. Ettei tärkeintä olisi se miltä näyttää tai millainen ilme ja millaisia kommentteja saa omasta ulkonäöstään, vaan se, että tekee asioita jotka tekee itsensä onnelliseksi. En tiedä, onko tämä vain utelias kokeilu, lapsen toiveisiin suostuminen vai onko tässä kyse myös kasvatuksellisesta jutusta. Opetellaan yhdessä, miten somessa kannattaa olla. Ehkä tämä on kaikkea tuota sekaisin.

    Isafjördur päiväretki Islannin Länsivuonot

    Lapset-kännykkä-somekanavat-aihe herättää varmasti keskustelua, koska jokaisella tämä tilanne on vähän erilainen. Ruutuajan määrässä, kännykänhankkimisajassa tai lasten somekäytössä ei ole olemassa tarkkoja sääntöjä, joita noudattamalla kaikki menisi varmasti hyvin. Eihän näistä loppujen lopuksi koskaan tiedä. Tilanteet elää ja me siinä mukana.

    Kuvat: Björgvin Hilmarsson