• Vanhempainvapaat puoliksi

    Tiedoksi sinulle, joka luet tätä tekstiä joskus hamassa tulevaisuudessa, kun tehtaat pyörivät tekoälyllä ja pakettimatkat tehdään Saturnukseen. Juuri nyt tätä kirjoittaessani eletään vuotta 2020 ja Suomessa on noin kaksikymmentä vuotta valmisteltu tasa-arvoisempaa vanhempainvapaamallia.

    vanhempainvapaat puoliksi

    Kahden vuosikymmenen aikana on pidätetty odotuksesta niin paljon hengitystä, että olemme vähentäneet CO2-päästöjä huomattavasti. Siinä ne hyvät uutiset sitten olivatkin. Mitään ei ole vielä tapahtunut. Noin sata komiteaa, keskusteluryhmää ja seminaaria on pidetty, mutta aina kun joku huutaa kovaan ääneen PERHEILTÄ EI SAA VIEDÄ ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUTTA, VANHEMPIEN PITÄÄ SAADA ITSE PÄÄTTÄÄ KUKA JÄÄ KOTIIN HOITAMAAN (äiti) LASTA, komitea jäätyy, kahvit jäävät kuppeihin ja kaikki palaavat koteihinsa. Jakamaan niitä vanhempainvapaitaan parhaaksi katsomallaan tavalla.

    Jepsulis. Luin eilen Islannin paikallisuutisista, että ensi vuoden alusta tulee voimaan uusi vanhempainvapaasäännös, jonka ansiosta vanhempainvapaat menevät puoliksi. Vanhempainvapaa kasvatetaan nykyisestä kymmenestä kuukaudesta kahteentoista kuukauteen. Ja se jaetaan vanhempien kesken puoliksi. Isät saavat kuusi kuukautta, äideille kuusi kuukautta. Siellä on toki pieni joustomahdollisuuskin. Vanhemmat saavat treidata toiselle YHDEN kuukauden omasta vapaastaan. Mutta vain yhden.

    Jos isä ei voi

    • a) jättää yritystään kun on niin ahkera ja korvaamaton yrittäjä
    • b) jäädä pois töistä kun hänellä on niin kamalan vaativa työ
    • c) äitin nyt vaan kuulu olla kotona koska hän on se ensisijainen vanhempi nyt ja aina ja kiintymyssuhde

    se isän vanhempainvapaa jää käyttämättä. Hupsista vaan ja se viisi kuukautta katosi kuin savuna ilmaan. Puff. Jos äiti haluaa olla lapsen kanssa kotona yli oman vanhempainvapaansa, sen voi tehdä ottamalla palkatonta vapaata. Se on mielestäni täysin oikein: yhteiskunnan ei kuulu maksaa sellaisten rakenteiden ylläpitämisestä, jotka eivät edistä tasa-arvoa.

    Jos haluatte tietää lisää tästä Islannin vanhempainvapaamallista, suosittelen lukemaan kirjoittamani kirjan Islantilainen kodinonni. Sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan  ammattijärjestö Tehyn puheenjohtaja Millariikka Rytkönen kertoi Instassaan tilanneensa kaikille suomalaisministereille tämän kirjan joululahjaksi. Mahtavaa!

    ”Tilasin 15 kappaletta Islantilainen kodinonni -kirjaa Valtioneuvostoon ministereille joululahjaksi. Katso kun ei tää tästä tunne etenevän tää tasa-arvohomma täällä Suomessa. Täytyy ottaa kovat aseet käyttöön.”

    Se oli kuulkaa kaikkien aikojen paras lukijapalaute!

    Jos et jaksa koko kirjaa lukea, täältä löytyy asiaa aiheesta tasavertainen vanhemmuus. Aika monta juttua aiheesta on näemmä päässyt kertymään!

    Eli terveisiä sinne tulevaisuuteen. Minä jään nyt mielenkiinnolla odottamaan Suomen tilanteen kehittymistä, mutta en enää valitettavasti pysty pidättämään hengitystäni. Alkaa sattua liikaa päähän.

  • Miksi lapsellamme ei ole älypuhelinta – mutta oma IG-tili?

    Esikoinen on kymmenvuotias ja käy täällä Islannissa paikallista viidettä luokkaa. Suurimmalla osalla luokkakavereista taitaa olla jo älypuhelimet. Taitaa olla, sillä en ole lainkaan varma. Eikä esikoinenkaan ole. Eivät he juuri kavereiden kanssa puhu puhelimista. Pari vuotta vanhemmilla serkuilla on älyluurit ja niiden kanssa ne joskus viettävät aikaa myös luurin ääressä, kun tapaavat toisiaan. Jotain DOP-piirustuspeliä ja pelejä, joissa koira/kissa/hiiri potkii skedelaudalla.

    lapset kiipeilee lapset ja älypuhelin

    Joskus he tekevät älypuhelimilla videoita. Viime kerralla syntyi 10 minuutin lyhytelokuva pienestä lapsesta, joka päätti lentää yksinään Venäjälle. Pampula näytteli pääosaa, isosisko ja serkkutyttö kuvasivat, ohjasivat ja antoivat reploja. Sitten kuvailtiin lentokoneita taivaalla ja Pampulaa VENÄJÄLLE-kyltti kädessä kadunposkessa. Kyllä nauratti.

    Lapset ja älypuhelin ilman sim-korttia

    Esikoisella on oma älypuhelin – mun vanha 16 megan iPhone, joka ei ole ollut mulla työkäytössä enää vuosiin. Puhelimessa ei ole sim-korttia, eli sillä ei voi soittaa, tekstailla eikä käyttää Whatsappia. Meillä on sopimus, että hän voi käyttää puhelinta kotona kodin verkossa. Sallittua on esimerkiksi pelata DOPia ja skeittipelejä, katsoa Youtubesta Elinaa ja Sofiaa ja kuunnella Storytelin sovelluksella äänikirjoja. Nettiä hän ei käytä surffailumielessä kuin koulutehtävien kanssa, omaa sähköpostiakaan ei vielä ole. Kaverit hän tavoittaa soittamalla omalla pikkunokiallaan. Sillä samalla, jolla voi lähettää myös tekstareita. Välillä menee kolmekin päivää, että puhelin makaa akku tyhjänä koululaukun sivutaskussa.

    kolmiulotteinen piirtaminen harjoittelu

    Mä en sataprosenttisesti tiedä, jääkö hän jostain paitsi, kun hän ei vielä itse saa käyttää mitään sosiaalisen median sovelluksia, olla mukana whatsappringeissä tai lähetellä sähköpostiviestejä tai snäppejä kavereilleen. Mutta ei hän ainakaan koskaan sano kaipaavansa mahdollisuutta edellisiin. Hänellä on ystäviä, joiden kanssa kivointa on mennä ulos pyöräilemään, käydä pitsalla ja rakentaa majaa rannalle ja leikkiä lohikäärmeen metsästäjää. Kaikki viestintä koulusta ja harrastuksista tulee opettajilta&ohjaajilta vanhemmille sähköpostilla tai Vilman kaltaisen sovelluksen kautta. Älypuhelimen sovelluksia ei hänen arjessaan vielä oikein tarvita mihinkään.

    Oon ehkä ihan dinosaurus, mutta mun mielestä hänen ei edes tarvitse vielä. Hän on kymmenen. Ja oon ehkä ”kyllä minä tiedän tämän” -kokemusasiantuntijapieru, mutta mä vietän noin 8-10 tuntia aikaa joka päivä koneella, luurissa ja nettitapaamisissa. Tiedän, että täällä netissä ei tapahdu yhtään mitään sellaista, missä hänen ihan pakko olisi olla osallistumassa jo nyt tai hän ei ikinä oppisi näitä juttuja tai pärjää elämässä. Melkein kaikki tavisten tarvitsemat käyttöjärjestelmät on tehty niin älyttömän helpoiksi käyttää, että ne oppii muutamassa päivässä muutenkin, kun vähän keskittyy. Jos ura piirilevyjen parissa alkaisi kiinnostaa, sinnekin ehtisi vielä.

    lapset ja älypuhelin

    Me ollaan ajateltu, että koska tämä on mennyt tosi hyvin tähänkin asti, jatkamme samalla mallilla. Hän ei saa itse päivittää somekanavia eikä henkilökohtaista sähköpostia perusteta ennen kuin hän täyttää 13. Aikaisintaan sitten. Voi olla, että pyörrämme tämän päätöksen aikanaan, jos tilanteet radikaalisti muuttuvat, mutta juuri nyt tämä linja on tuntunut hyvältä ja toimivalta.

    Hyvä periaate: kaikkiin kysymyksiin vastataan

    10-vuotias on jo sen verran iso, että sitä kiinnostaa uskomattoman moni asia. Esimerkiksi se, mitä mä teen netissä. Tai miksi mä laitan omaan Instaani jonkun kuvan ja mikä ne tykkäykset on, mistä puhutaan. Sekin herättää kiinnostuksen, kun Elina ja Sofia (siis se kahden siskon pitämä tubekanava) kertoo jostain vaatteesta. Sen on varmaan oikeasti pakko olla tosi hyvä, mäkin haluan! Näitä asioita saa ja pitää veivata viimeiseen kysymykseen asti. Aina, kun on jotain kysyttävää, kuuluu vastata kunnolla. En luultavasti noudattanut tätä omaa periaatettani lasten ollessa kyselyiässä, mutta nyt kun kysymykset eivät enää ole lajia piereekö dinasaurus, tilanne on iisimpi.

    Esimerkiksi noista tubemainoksista olen yrittänyt puhua ymmärrettävästi ja suoraan. Olen sanonut, että ne jaksossa näkyneet vaatteet saattaa ihan oikeasti olla tosi hyviä, mutta on hyvä ymmärtää, että niistä puhutaan sen takia tuossa, koska se on mainos. Ja sitten puhutaan siitä, mikä on mainos ja miksi sellaisia tehdään. Näytän esimerkkejä mun omasta työstä. Kerron millaisia mainoksia mä itse olen tehnyt ja miksi ja mitä siitä seurasi.

    lapset ja älypuhelin

    Lapset somessa vai ei?

    Meillä lapset ovat näkyneet somessa omilla kasvoillaan. Se ei ole ollut sen takia, että perhe-lifestyle-sisältö olisi jotenkin ”autenttisempaa” tai ”parempaa”, jos kaikki perheenjäsenet näkyvät omilla nassukoillaan netissä. Ei nimittäin tosiaan tarvitse! Esimerkiksi Valeäiti ja HannaG ovat hienosti rajanneet lasten kasvot pois kaikista kuvista – eikä se rajaus ole vaikuttanut sisällön kiinnostavuuteen tai autenttisuuteen millään tavalla. Tismalleen sama homma Lähiömutsilla, jonka kuvissa ja videoissa ei koskaan näy oma puoliso.

    Mä en tiedä, minkälaisen päätöksen olisin tässä asiassa tehnyt, jos asuisimme Suomessa. Melkein kaikki tämän blogin lukijoista ja Instan seuraajista ovat Suomesta. Ne ketkä eivät ole Suomesta, ovat ulkomailla asuvia suomalaisia. Koska nämä mun tarinat, pohdinnat ja arjen havainnot eivät tavoita juuri ketään täällä meidän naapurustossa, olen ajatellut, että lasten näkyminen somekanavissa on siinäkin mielessä ihan ok. Se, että meidän koti tai asuinalue välillä näkyy sisällöissä on myös aika ok. Täällä ei ihan hirveästi käy oven takana koputtelijoita. (Reykjavikin kodissa muuten välillä kävi satunnaisia suomalaisia oven takana ihmettelemässä ja se alkoi häiritä siinä määrin, että laitoin osoitteen salaiseksi ja poistin netistä ilmeisimmät kuvat ja tiedot, joista kotimme asuinpaikka selviää.)

    Ja vaikka asuisimmekin Suomessa virtuaalikavereideni ja sometuttujen keskellä, en silti tiedä, olisiko suhtautumiseni lasten kasvojen näkymiseen toisenlainen. Esimerkiksi Äidin Puheenvuoro -tubekanavan Inari on somessa lasten kanssa, ja mielestäni hän on toteuttanut senkin puolen sometyötä hirvittävän hyvin.

    Meillä tämä homma pelaa niin, että lapset ovat omilla kasvoillaan läsnä. He saavat nähdä etukäteen kuvan tai videopätkän jossa he itse näkyvät ja jos he eivät tykkää siitä, en julkaise. Kun esimerkiksi tein tätä koululaisen ja päiväkotilaisen arjesta kertovaa juttua, hyväksytin kuvat ensin heillä.

    Boulderointi Länsivuonot

    Lapset ja älypuhelin – entä oma IG-kanava?

    Esikoista on alkanut kiinnostaa Instagram yhä enemmän. Hän tietää että se meille molemmille vanhemmille myös osittain työ, ja hän usein kysyy, millaisia kuvia olen laittanut sinne, miksi puhun niin hassuja videolle (”mä en kyl ikänä kehtaisi!”) ja voisiko hänkin kertoa muille vaikka omasta kiipeilyharrastuksestaan, joka on hänelle kovin rakas.

    Olemme keskustelleet tästä kesän aikana kotona useaan kertaan ja päätimme sitten, että esikoinen voi saada oman IG-tilin. Siis sellaisen, jonne laitamme kuvia, joita hän itse valitsee (ja me tietysti teemme lopullisen päätöksen), ja kerromme asioita, joita hän itse haluaa sanoa (meidän kirjoittamana ja editoimana luonnollisesti). Hän ei saa päivittä tiliä itse, ei pääse käyttämään yksityisviestejä eikä hän pääse sinne päivittäin edes katsomaan, ettei ala syntyä sellaista ”kuinka monta tykkäystä mä oon saanut, miksi tästä ei tykätä, miks mulla on tän ja ton verran tykkääjiä” -pohdintaa, joka on yksi some nurjista puolista. Tiedän sen, koska syyllistyn siihen välillä itsekin.

    Me yritämme ohjata lapsiamme tekemään elämässä asioita, joista he itse tykkäävät. Jos heti ei löydy kaveria, joka haluaisi tehdä samoja asioita, ei kannata sen takia jättää kokonaan tekemättä. Jos tekee jotain hauskaa, muut kyllä seuraa perässä jossain kohtaa. Ja jos ei seuraa, mitäs siitä sitten. Pääasia on, että tekee asioita myös siksi että haluaa itse tehdä niitä, eikä vain siksi, että joku toinen haluaa. Tätä me mietimme tuossa Instagram-tilissäkin. Hän saa puhua siellä jutuista, joista hän itse tykkää. Ettei tärkeintä olisi se miltä näyttää tai millainen ilme ja millaisia kommentteja saa omasta ulkonäöstään, vaan se, että tekee asioita jotka tekee itsensä onnelliseksi. En tiedä, onko tämä vain utelias kokeilu, lapsen toiveisiin suostuminen vai onko tässä kyse myös kasvatuksellisesta jutusta. Opetellaan yhdessä, miten somessa kannattaa olla. Ehkä tämä on kaikkea tuota sekaisin.

    Isafjördur päiväretki Islannin Länsivuonot

    Lapset-kännykkä-somekanavat-aihe herättää varmasti keskustelua, koska jokaisella tämä tilanne on vähän erilainen. Ruutuajan määrässä, kännykänhankkimisajassa tai lasten somekäytössä ei ole olemassa tarkkoja sääntöjä, joita noudattamalla kaikki menisi varmasti hyvin. Eihän näistä loppujen lopuksi koskaan tiedä. Tilanteet elää ja me siinä mukana.

    Kuvat: Björgvin Hilmarsson