Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Mitä kaipaan kaupungista?

    Maalle muutto on ollut nasta kokemus ja näin puolen vuoden jälkeen tuntuu, että olemme reilusti plussan puolella. Täällä Islannissa asuessani minulta on aika usein kysytty, mitä kaipaan Suomesta. Nyt kun asumme tuolla ”maaseudulla”, on kyselty, mitä kaipaan kaupungista eli Reykjavikista.

    Viime aikoina olen huomannut useamman kerran miettiväni, että enpä oikeastaan mitään. Aika tylsä vastaus. Missä siis vika, mielikuvituksessako?

    Ulkomaille muutto. Maalle muutto. Hiusten leikkaaminen. Asioita, joita en niin kovin aktiivisesti jatkuvasti analysoi.

    Suomessa on monia mahtavia asioita, joita Islannissa ei ole. Suomessa asuvia ystäviä. Suomenkielisiä teatteriesityksiä. Kirjakauppoja. Superhyvä kirjastojärjestelmä. Reissumies-ruisleipää. Karjalanpiirakoita. Lämmin sää ja edullisemmat hinnat.

    Mutta ei noista asioista mikään ole oikein sellainen, jotka kovasti kaipaisin. Nykyinen elämä ja arki on kivaa ilma niitäkin. Sitten kun olen käymässä Suomessa, voin nauttia noista asioista. Mutta ei niitä ole sillä tavalla ikävä, että kaipaus painaisi mieleen mustelman.

    Sitten maalle muutto. Maaseudulla kaipaan kaupungista eli Reykjavikista… Nooh meidän naapurileipomo on ihana, samoin pari kahvilaa siinä nurkan takana. Ruokakaupassa oli vähän enemmän valikoimaa. Reykjavikin Crossfit-salilla on paremmat hyppynarut. Siellä on myös monta settiä voimistelurenkaita, Isafjördurissa ei yksiäkään. Ja meidän ihana talo Reykjavikin keskustassa, siinä oli mukava asua.

    Isafjördurissa on kamalan paljon sellaista kivaa, mitä Reykjavikissa ei ollut. Pääsen juoksemaan vuorille kotipihasta. Kymmenen minuutin kävelymatkan päässä on kaikki mitä arkisin tarvitsen: työpaikka, päiväkoti, koulu, joogasali, crossfit, ruokakauppa, kahvila, ravintola, elokuvateatteri, uimahalli, posti ja kirjakauppa.

    En kaipaa oikein mitään yhtään missään. Paitsi ihmisiä tietysti, mutta siihen on jo niin tottunut, että kaikki läheiset eivät juuri koskaan ole samassa paikassa tai edes samalla aikavyöhykkeellä yhtäaikaa. Paikkakunnan vaihdos ei muuttaisi siinä kuviossa mitään.

    En tiedä, olenko vain oppinut pitämään asioista ja ihmisistä, joilla itseni kussakin tilanteessa olen ympäröinyt vai onko tämä kaikki tyytyväisyys vain sattumaa? Tai sitten olen sen verran laiska ja peruspositiivinen ihminen, että en vain jaksa laittaa aikaa ja energiaa sen miettimiseen, mihin minulla on milloinkin ikävä ja minne haluaisin mennä seuraavaksi. Kun näinkin elämä tuntuu oikein hyvältä, ettei ole ikävä yhtään minnekään. Maalle muutto tuntuu hyvältä idealta edelleen. Katsotaan, mikä fiilis on seuraavan puolivuotiskauden jälkeen.

  • Lapsen ja vanhemman yhteiset harrastukset – maastopyöräilyä Islannissa

    Ruokakunnastamme puolet on hurahtanut maastopyöräilyyn. Puolisoni on harrastanut sitä jo vuosia ja yrittänyt houkutella minuakin mukaan. Monelle idealle lämpenen, mutta en tälle. Kun en minä tykkää lajeista, jossa mennään kovaa ja alaspäin.

    Heti siitä asti kun esikoinen oppi ajamaan pyörällä, puolisoni on suunnitellut yhteistä maastopyöräharrastusta. Hän aloitti vähitellen hivuttamalla. Ensin tavallisella pyörällä päiväkodin pihalla alas loivia rappusia. Pyöräilyä hiekassa, kumpareilla ja mutkittelua pienessä kivikossa. Sitten lyhyen matkaa ihan oikeaa maastopyöräreittiä. Viime viikolla he pyöräilivät yhdessä lähemmäs neljä tuntia ja tulivat kotiin kurassa, ravassa ja onnellisena.

    Esikoinen  ei vaikuta lainkaan hurjastelija-rämäpäältä. Hän on aika hiljainen ja joustava, empaattinen. Sellainen tyyppi,  joka menee viimeisenä vessaan, koska on sitä mieltä että voi ihan hyvin odottaa jos muilla on enemmän kiire. Sovittelee pikkusiskon kanssa, eikä tykkää metelistä.

    Tuon rauhallisen ja seesteisen ulkokuoren alla kuplii vauhdin riemu ja rohkeus. Hän haluaa keskittyä, pärjätä ja kokeilla vaikeitakin juttuja, jos läsnä on turvallinen aikuinen. Oli se sitten opettaja, valmentaja tai oma vanhempi.

    Minullehan ei ihan kaikista kaatumisista ja pyörätreenien kuperkeikoista edes kerrota, koska olen kuulemma aika mamis. No olenhan minä! Mitä pyöräilyyn tulee, niin maantiepyöräily hitaasti äänikirjaa kuunnellen on enemmän se minun lajini.

    Ja onhan minulla ja esikoisella myös yksi laji, joka ei puolisoani kiinnosta. Meillä on yhteinen harrastuksemme issikkaköpöttely.  Viimekertaisen ratsastusretken jälkeen mekin päätimme esikoisen kanssa yhdessä, että ei kyllä kerrota isälle ihan kaikkea. Esimerkiksi sitä, että laukattiin. Kun oltiin luvattu mennä ihan kävelyä vaan, ettei sattuisi mitään haaveria.

    Totuutta sopivasti annostellen.

    Yksi syy miksi muutimme seikkailuvuodeksi juuri tänne Isafjörduriin on alueen loistavat maastopyörämaastot – jotka talviaikaan taipuvat erinomaisiksi murtomaahiihtomaastoiksi. Win-win.

    Tämän ensimmäisen asuinviikkomme aikana jokaisena ei-niin-kovin-sateisena päivänä isä ja tytär ovat sutineet tuolla poluilla pyöriensä kanssa. Tunnin mittaisia pikkupyrähdyksiä, neljän tunnin mittaisia reittejä. Välillä helppoa, välillä niin vaikeaa että on tarvinnut ensin taluttaa, sitten mennä hitaasti pyörällä läpi pari kertaa ja sitten kovemmalla vauhdilla.

    Tätä tekemisen riemua on ollut mahtavaa seurata sivusta.

    Islannissa on maastopyöräharrastus yleistynyt viime vuosina paljon. Ei tämä mikään Ylläs vielä ole (Ylläksen älyttömän kattavat ja pitkät maastopyöräreitit ovat ihan omaa luokkaansa), mutta on täällä kuitenkin jonkin verran vaihtoehtoja. Ja maisemat ovat upeita ja ainutlaatuisia.  Jos täältä lukijoita löytyy maastopyöräharrastajia, joita kiinnostaa Islanti pyörälomakohteena, tässä muutama täsmävinkki ja -linkki.

    Kolme kivaa maastopyöräilypaikkaa Islannissa

    Ísafjördur ja koko Länsivuonojen alue. Tietysti! Tänne on viime vuosina laitettu todella paljon maastopyöräreittejä, joihin pääsee nopeasti ja ilman sen suurempia säätämisiä. Autolla vuoren rinteille, pyörät alas katolta ja siitä suoraan radalle. Pisin alamäkireitti on nimeltään Hnífar, noin kuusi kilometriä.

    Reilu 50 kilometrin mittainen Vesturgatan tekee lenkin laaksossa ja meren rannoilla, se siis kiertää yhden Länsivuonojen niemistä.

    Laugavegur. Laugavegurin noin 50 kilometrin mittainen reitti on todella tunnettu kolmipäiväisenä vaelluskohteena. Laugavegurilla on nykyään suosittua myös maastopyöräillä. Välillä täytyy kantaa pyörää joessa ja kiivetä kalliota omin jaloin, välillä renkaiden alla rahisee laavahiekka, välillä maisemassa pulputtavat kuumat lähteet. Upea, upea reitti, niin kävellen kuin pyörälläkin.

    Skálafell – maastopyöräilypuisto. Konsepti on helppo: hissillä ylös, pyörällä alas. Puolen tunnin ajomatka Reykjavíkista. Päiväpassi noin 25 euroa. Lisätietoja aukioloajoista löytyy Skálafell-pyöräpuiston Face-sivuilta.

    – Islannin maastopyöräkerhon sivuilta löytyy kiinnostuneille lisää infoa.
    – Pakettimatkoja maastopyöräilijöille järjestää mm. Icelandic Bike Farm.

    Kun aikuinen on oikeasti innostunut ja kiinnostunut siitä, mitä lapsi tekee, tekemisen suosio on taattu.  Tottakai se motivoi tekemään, siis ihan meitä aikuisiakin, kun huomaa että joku muu arvostaa ja innostuu samasta asiasta kuin itse.

    Olen huomannut itsekin, että kun on joku yhteinen harrastus, joka kiinnostaa sekä lasta että aikuista eikä vanhemman rooli ole vain seistä kannustamassa kentän laidalla tai venailla lämpiössä, sitä lähtee itsekin innostuneempana mukaan lajiin ja harrastamaan.

    Yhteiseen lajiin ei voi tietenkään pakottaa. Siihen voi ohjailla pienillä valinnoilla, vähitellen. Eikä se silti välttämättä aina tärppää. Voi olla ettei lasta kiinnosta pätkääkään aikuisen harrastukset. Mutta ainakin kannattaa kokeilla. Tarvitaan pitkää pinnaa, kärsivällisyyttä ja aikuiselta aitoa kiinnostusta yhdessä tekemiseen. Lapsi nimittäin aistii vanhemman innostuksen.

    Kuvat: Björgvin Hilmarsson