Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Miksi lapsellamme ei ole älypuhelinta – mutta oma IG-tili?

    Esikoinen on kymmenvuotias ja käy täällä Islannissa paikallista viidettä luokkaa. Suurimmalla osalla luokkakavereista taitaa olla jo älypuhelimet. Taitaa olla, sillä en ole lainkaan varma. Eikä esikoinenkaan ole. Eivät he juuri kavereiden kanssa puhu puhelimista. Pari vuotta vanhemmilla serkuilla on älyluurit ja niiden kanssa ne joskus viettävät aikaa myös luurin ääressä, kun tapaavat toisiaan. Jotain DOP-piirustuspeliä ja pelejä, joissa koira/kissa/hiiri potkii skedelaudalla.

    lapset kiipeilee lapset ja älypuhelin

    Joskus he tekevät älypuhelimilla videoita. Viime kerralla syntyi 10 minuutin lyhytelokuva pienestä lapsesta, joka päätti lentää yksinään Venäjälle. Pampula näytteli pääosaa, isosisko ja serkkutyttö kuvasivat, ohjasivat ja antoivat reploja. Sitten kuvailtiin lentokoneita taivaalla ja Pampulaa VENÄJÄLLE-kyltti kädessä kadunposkessa. Kyllä nauratti.

    Lapset ja älypuhelin ilman sim-korttia

    Esikoisella on oma älypuhelin – mun vanha 16 megan iPhone, joka ei ole ollut mulla työkäytössä enää vuosiin. Puhelimessa ei ole sim-korttia, eli sillä ei voi soittaa, tekstailla eikä käyttää Whatsappia. Meillä on sopimus, että hän voi käyttää puhelinta kotona kodin verkossa. Sallittua on esimerkiksi pelata DOPia ja skeittipelejä, katsoa Youtubesta Elinaa ja Sofiaa ja kuunnella Storytelin sovelluksella äänikirjoja. Nettiä hän ei käytä surffailumielessä kuin koulutehtävien kanssa, omaa sähköpostiakaan ei vielä ole. Kaverit hän tavoittaa soittamalla omalla pikkunokiallaan. Sillä samalla, jolla voi lähettää myös tekstareita. Välillä menee kolmekin päivää, että puhelin makaa akku tyhjänä koululaukun sivutaskussa.

    kolmiulotteinen piirtaminen harjoittelu

    Mä en sataprosenttisesti tiedä, jääkö hän jostain paitsi, kun hän ei vielä itse saa käyttää mitään sosiaalisen median sovelluksia, olla mukana whatsappringeissä tai lähetellä sähköpostiviestejä tai snäppejä kavereilleen. Mutta ei hän ainakaan koskaan sano kaipaavansa mahdollisuutta edellisiin. Hänellä on ystäviä, joiden kanssa kivointa on mennä ulos pyöräilemään, käydä pitsalla ja rakentaa majaa rannalle ja leikkiä lohikäärmeen metsästäjää. Kaikki viestintä koulusta ja harrastuksista tulee opettajilta&ohjaajilta vanhemmille sähköpostilla tai Vilman kaltaisen sovelluksen kautta. Älypuhelimen sovelluksia ei hänen arjessaan vielä oikein tarvita mihinkään.

    Oon ehkä ihan dinosaurus, mutta mun mielestä hänen ei edes tarvitse vielä. Hän on kymmenen. Ja oon ehkä ”kyllä minä tiedän tämän” -kokemusasiantuntijapieru, mutta mä vietän noin 8-10 tuntia aikaa joka päivä koneella, luurissa ja nettitapaamisissa. Tiedän, että täällä netissä ei tapahdu yhtään mitään sellaista, missä hänen ihan pakko olisi olla osallistumassa jo nyt tai hän ei ikinä oppisi näitä juttuja tai pärjää elämässä. Melkein kaikki tavisten tarvitsemat käyttöjärjestelmät on tehty niin älyttömän helpoiksi käyttää, että ne oppii muutamassa päivässä muutenkin, kun vähän keskittyy. Jos ura piirilevyjen parissa alkaisi kiinnostaa, sinnekin ehtisi vielä.

    lapset ja älypuhelin

    Me ollaan ajateltu, että koska tämä on mennyt tosi hyvin tähänkin asti, jatkamme samalla mallilla. Hän ei saa itse päivittää somekanavia eikä henkilökohtaista sähköpostia perusteta ennen kuin hän täyttää 13. Aikaisintaan sitten. Voi olla, että pyörrämme tämän päätöksen aikanaan, jos tilanteet radikaalisti muuttuvat, mutta juuri nyt tämä linja on tuntunut hyvältä ja toimivalta.

    Hyvä periaate: kaikkiin kysymyksiin vastataan

    10-vuotias on jo sen verran iso, että sitä kiinnostaa uskomattoman moni asia. Esimerkiksi se, mitä mä teen netissä. Tai miksi mä laitan omaan Instaani jonkun kuvan ja mikä ne tykkäykset on, mistä puhutaan. Sekin herättää kiinnostuksen, kun Elina ja Sofia (siis se kahden siskon pitämä tubekanava) kertoo jostain vaatteesta. Sen on varmaan oikeasti pakko olla tosi hyvä, mäkin haluan! Näitä asioita saa ja pitää veivata viimeiseen kysymykseen asti. Aina, kun on jotain kysyttävää, kuuluu vastata kunnolla. En luultavasti noudattanut tätä omaa periaatettani lasten ollessa kyselyiässä, mutta nyt kun kysymykset eivät enää ole lajia piereekö dinasaurus, tilanne on iisimpi.

    Esimerkiksi noista tubemainoksista olen yrittänyt puhua ymmärrettävästi ja suoraan. Olen sanonut, että ne jaksossa näkyneet vaatteet saattaa ihan oikeasti olla tosi hyviä, mutta on hyvä ymmärtää, että niistä puhutaan sen takia tuossa, koska se on mainos. Ja sitten puhutaan siitä, mikä on mainos ja miksi sellaisia tehdään. Näytän esimerkkejä mun omasta työstä. Kerron millaisia mainoksia mä itse olen tehnyt ja miksi ja mitä siitä seurasi.

    lapset ja älypuhelin

    Lapset somessa vai ei?

    Meillä lapset ovat näkyneet somessa omilla kasvoillaan. Se ei ole ollut sen takia, että perhe-lifestyle-sisältö olisi jotenkin ”autenttisempaa” tai ”parempaa”, jos kaikki perheenjäsenet näkyvät omilla nassukoillaan netissä. Ei nimittäin tosiaan tarvitse! Esimerkiksi Valeäiti ja HannaG ovat hienosti rajanneet lasten kasvot pois kaikista kuvista – eikä se rajaus ole vaikuttanut sisällön kiinnostavuuteen tai autenttisuuteen millään tavalla. Tismalleen sama homma Lähiömutsilla, jonka kuvissa ja videoissa ei koskaan näy oma puoliso.

    Mä en tiedä, minkälaisen päätöksen olisin tässä asiassa tehnyt, jos asuisimme Suomessa. Melkein kaikki tämän blogin lukijoista ja Instan seuraajista ovat Suomesta. Ne ketkä eivät ole Suomesta, ovat ulkomailla asuvia suomalaisia. Koska nämä mun tarinat, pohdinnat ja arjen havainnot eivät tavoita juuri ketään täällä meidän naapurustossa, olen ajatellut, että lasten näkyminen somekanavissa on siinäkin mielessä ihan ok. Se, että meidän koti tai asuinalue välillä näkyy sisällöissä on myös aika ok. Täällä ei ihan hirveästi käy oven takana koputtelijoita. (Reykjavikin kodissa muuten välillä kävi satunnaisia suomalaisia oven takana ihmettelemässä ja se alkoi häiritä siinä määrin, että laitoin osoitteen salaiseksi ja poistin netistä ilmeisimmät kuvat ja tiedot, joista kotimme asuinpaikka selviää.)

    Ja vaikka asuisimmekin Suomessa virtuaalikavereideni ja sometuttujen keskellä, en silti tiedä, olisiko suhtautumiseni lasten kasvojen näkymiseen toisenlainen. Esimerkiksi Äidin Puheenvuoro -tubekanavan Inari on somessa lasten kanssa, ja mielestäni hän on toteuttanut senkin puolen sometyötä hirvittävän hyvin.

    Meillä tämä homma pelaa niin, että lapset ovat omilla kasvoillaan läsnä. He saavat nähdä etukäteen kuvan tai videopätkän jossa he itse näkyvät ja jos he eivät tykkää siitä, en julkaise. Kun esimerkiksi tein tätä koululaisen ja päiväkotilaisen arjesta kertovaa juttua, hyväksytin kuvat ensin heillä.

    Boulderointi Länsivuonot

    Lapset ja älypuhelin – entä oma IG-kanava?

    Esikoista on alkanut kiinnostaa Instagram yhä enemmän. Hän tietää että se meille molemmille vanhemmille myös osittain työ, ja hän usein kysyy, millaisia kuvia olen laittanut sinne, miksi puhun niin hassuja videolle (”mä en kyl ikänä kehtaisi!”) ja voisiko hänkin kertoa muille vaikka omasta kiipeilyharrastuksestaan, joka on hänelle kovin rakas.

    Olemme keskustelleet tästä kesän aikana kotona useaan kertaan ja päätimme sitten, että esikoinen voi saada oman IG-tilin. Siis sellaisen, jonne laitamme kuvia, joita hän itse valitsee (ja me tietysti teemme lopullisen päätöksen), ja kerromme asioita, joita hän itse haluaa sanoa (meidän kirjoittamana ja editoimana luonnollisesti). Hän ei saa päivittä tiliä itse, ei pääse käyttämään yksityisviestejä eikä hän pääse sinne päivittäin edes katsomaan, ettei ala syntyä sellaista ”kuinka monta tykkäystä mä oon saanut, miksi tästä ei tykätä, miks mulla on tän ja ton verran tykkääjiä” -pohdintaa, joka on yksi some nurjista puolista. Tiedän sen, koska syyllistyn siihen välillä itsekin.

    Me yritämme ohjata lapsiamme tekemään elämässä asioita, joista he itse tykkäävät. Jos heti ei löydy kaveria, joka haluaisi tehdä samoja asioita, ei kannata sen takia jättää kokonaan tekemättä. Jos tekee jotain hauskaa, muut kyllä seuraa perässä jossain kohtaa. Ja jos ei seuraa, mitäs siitä sitten. Pääasia on, että tekee asioita myös siksi että haluaa itse tehdä niitä, eikä vain siksi, että joku toinen haluaa. Tätä me mietimme tuossa Instagram-tilissäkin. Hän saa puhua siellä jutuista, joista hän itse tykkää. Ettei tärkeintä olisi se miltä näyttää tai millainen ilme ja millaisia kommentteja saa omasta ulkonäöstään, vaan se, että tekee asioita jotka tekee itsensä onnelliseksi. En tiedä, onko tämä vain utelias kokeilu, lapsen toiveisiin suostuminen vai onko tässä kyse myös kasvatuksellisesta jutusta. Opetellaan yhdessä, miten somessa kannattaa olla. Ehkä tämä on kaikkea tuota sekaisin.

    Isafjördur päiväretki Islannin Länsivuonot

    Lapset-kännykkä-somekanavat-aihe herättää varmasti keskustelua, koska jokaisella tämä tilanne on vähän erilainen. Ruutuajan määrässä, kännykänhankkimisajassa tai lasten somekäytössä ei ole olemassa tarkkoja sääntöjä, joita noudattamalla kaikki menisi varmasti hyvin. Eihän näistä loppujen lopuksi koskaan tiedä. Tilanteet elää ja me siinä mukana.

    Kuvat: Björgvin Hilmarsson

  • Ja niin oli elokuu. Koululaisten arki Länsivuonoilla

    Täällä vuonojen perukoilla aletaan arjen suhteen olla kalkkiviivoilla. Pampulan päiväkodin viimeinen vuosi alkoi viime viikolla ja esikoisen koulu alkaa maanantaina. Täällä Islannissa on samanmittainen kouluvuosi kuin Suomessa; koulut vaan loppuvat vasta kesäkuun puolella, joten kouluun palataan vähän myöhemmin kuin Suomessa. Päiväkotilapset ovat kesälomalla kuukauden. Joillakin paikkakunnilla päiväkodit ovat aina auki ja vanhemmat valitsevat kesälomakuukauden ajankohdan itse, mutta useimmat päiväkodeista laittavat ovet kiinni heinäkuun alussa ja palaavat takaisin värikynien ääreen elokuun ensimmäisellä viikolla.

    Jos teitä kiinnostaa päivähoitojutut Islannissa, niin kannattaa lukea tämä juttuni Kokemuksia islantilaisesta päivähoidosta muutaman vuoden takaa; tai siis ups, KUUDEN vuoden takaa. Ajasta, kun viidesluokkalainen oli vielä päiväkoti-ikäinen pätkä.

    päiväkoti islanti

    Koulu aloitetaan täällä päin Pohjoismaita kuusivuotiaana. Sellaista esikouluntapaista täällä ei ole, mutta useimmissa päiväkodeissa se viimeinen päiväkotivuosi ennen koulunaloitusta keskittyy vähän enemmän koulumaisiin juttuihin. Siis opetellaan kirjaimia, harjoitellaan kirjoittamista, helppoa matikkaa ja sen sellaista. Meillä täällä Isafjördurissa viimeinen päiväkotivuosi on selkeästi erilainen kuin ne aikaisemmat. Kylässä on kaksi päiväkotia, ja vikana päiväkotivuotena molempien päiväkotien kasvatit siirtyvät erilliselle 5-vuotisosastolle, joka sijaitsee omissa tiloissaan peruskoulun vieressä, sillä on oma nimi, omat ohjelmat ja oma henkilökunta. Mä olen ymmärtänyt, että tällä tavalla halutaan valmistella vanhempia päiväkotilapsia kouluympäristöön. Tämän viisivuotispäiväkodin piha on yhteinen peruskoulun pihan kanssa, ja viisivuotiaat ruokailevat samassa ruokalassa, missä koululaisetkin. Tykkään tästä käytännöstä, että menään pienin askelin kohti koululaisen arkea, niin hyppy päiväkodista ekalle luokalle ei sitten ole niin iso.

    arki islanti

    Tykkään tuossa viisivuotispäiväkodissa myös siitä, että heillä on hyvin ympäristökeskeinen ja tieteellinen lähestymistapa kaikkeen. Meillä oli vanhempainhaastattelu toissapäivänä ja siellä opettaja kertoi meille esimerkiksi siitä, kuinka joka viikko tehdään ”materiaalinkeruuretkiä” lähiympäristöön. Retkillä kerätään kaikenlaista materiaalia – käydään esimerkiksi satamassa jututtamassa kalastajia tai kirjakaupassa tapaamassa kirjakauppiasta tai merenrannalla tutkimassa kiviä – ja sitten niistä havainnoista keskustellaan yhdessä ja pidetään keskenään pieniä esitelmiä. Ulkona retkeily, kävelyretket kylän keskustassa ja talviurheilusuunnitelmat kuulostivat tosi hyviltä. Ison vaikutuksen minuun teki se, että talvisin jokainen päiväkotiryhmän lapsi saa käyttöönsä omat sukset ja ryhmä käy usein yhdessä murtomaahiihtämässä! Täällä kylässä eräs ulkoilma-aktiivinaisten porukka oli muutama vuosi sitten järjestänyt varainkeruutempauksen ja kerännyt rahat suksiin ja monoihin koko päiväkotiporukalle. Siitä tempauksesta nautitaan edelleen. Aivan ihanaa!

    arkea länsivuonoilla päiväkoti koulunkäynti islanti

    Koska päiväkodissa tapahtuu paljon, harrastuksia Pampulalla ei juuri olekaan. Kerran viikossa hän käy paikallisen tanssikoulun tanssiryhmässä (täällä on suomalainen tanssiope, kuinka siistiä sekin!!), mutta muutoin päiväkodin tarjoama ohjelma on enemmän kuin tarpeeksi. Sitä paitsi melkein kaikki ryhmäliikunta ja musiikkikoulujen (jep, monikko! täällä parintuhannen asukkaan kylässä on tosiaan kaksi musiikkikoulua) ohjelma alkaa vasta kouluikäisille.

    Arkea länsivuonoilla

    Esikoinen aloittaa ensi vuonna viidennen luokan. Elokuun alussa alkoi jo kuulua puhetta, että alkaispa koulu jo pian, että olisi enemmän tekemistä. Toive on ymmärrettävä, koska kaikki harrastukset alkavat samaan aikaan koulujen kanssa, ja lomien loputtua kaikki loputkin kaverit palaavat tänne kylille sukulaisiltaan ja kotimaanreissuiltaan. Koulussa tapahtuu kaikkea kivaa! Kaikki koulussa on kivaa paitsi aamuseiskalta herääminen.

    Aamut ovat kyllä horror, mutta niin kai kaikilla. Koulu alkaa täällä joka päivä kello 8. Me asumme vain viiden minuutin kävelymatkan päässä koulusta, mutta on se aamuseiskan herätys silti aika karmeaa. Etenkin mulle.

    Koulupäivä siis alkaa kasilta, puolitapäivin on tunnin mittainen vapaa-aika, johon monet lapset ajoittavat omia harrastuksiaan. Esimerkiksi musiikkikoulu on auki tunnin puoleltapäivin ja ottaa oppilaita vastaan ja sitten taas uudemman kerran kolmen aikaan iltapäivällä, kun koulupäivän on alaluokkalaisilta ohi. Mun mielestä on ollut kauhean kätevää, että esikoinen menee suoraan koulusta vaikka sinne kuoroharkkoihin, jatkaa sen jälkeen koulua vielä pari tuntia ja sitten loppuiltapäivä on vapaampaa aikaa leikkiä vaikka kavereiden kanssa tai mennä muihin harrastuksiin. Kun kaikki harrastukset eivät tiivisty sinne kello 17 ja 19 välille, kiireen tuntu arjessa vähenee ja lapsille jää aikaa myös vain olla. Tietenkään ihan joka arkipäivän puolenpäivän vapaatuntiin ei ole omaa harrastusta; kunta vastaa tämän vapaatunnin ohjelmasta, jos omia harrastuksia ei ole. Esikoinen käy vapaatunteinaan esimerkiksi liikunnanohjaajan vetämällä joogatunnilla, käy askartelutyöpajassa tai lukee kirjoja kirjastoryhmän vetäjän kanssa koulun kirjastossa.

    arki länsivuonot islanti

    Viidesluokkalaisella noita harrastuksia on kertynyt jo aika paljon – kiitos hyvän tarjonnan ja helpon siirtymisen paikkojen välillä. Esikoinen käy soittamassa pianoa kahdesti viikossa, kuorossa kahdesti viikossa, lentopalloharkoissa kerran viikossa ja talvisin laskettelukoulussa kaksi kertaa viikossa. Sitten on se isän kanssa yhteinen maastopyöräily- ja kiipeilyharrastus aina sään salliessa. Vaikka noita harrastuksia on aika paljon, niistä suurin osa on joko puoliltapäivin koulun vapaatunnin aikaan tai heti koulun jälkeen eli ennen viittä. Ja mikä mulle parasta: minnekään ei tarvitse kuskata. Kaikki siirtymät tehdään kävellen tai pyöräillen.

    Näillä suunnitelmilla siis kohti uutta lukuvuotta! Toki tässä tulee kaikenlaista hiekkaa rattaisiin koronankin takia, mutta ainakin just nyt tällä hetkellä arki tuntuisi lähtevän rullaamaan eteenpäin tavalliseen tapaan. Kyllä ne nuhat, täit ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät draamat sieltä vielä tulee, mutta nyt kun niitä ei ole tässä, nautin smuutista menosta. Nautin niin kauan, kuin sitä kestää.