Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Miksi juuri crossfit saa minut liikkumaan?

    Crossfit kiinnostaa, koska motivaatio. Olin tänään (taas) salilla. Olen ollut tällä viikolla joka päivä. Treeneihin meno on joka kerta yhtä hauskaa. Jännä juttu, mutta näiden neljän vuoden aikana, mitä olen crossfitiä harrastanut, en ole kertaakaan ollut ”liian väsynyt” lähtemään treeneihin. Kertaakaan ei ole kyllästyttänyt, ottanut päähän tai laiskottanut.
    Mietin tänään treenien jälkeen venytellessäni, että mistä se lajin motivaatio oikein kumpuaa. Keksin heti useampia syitä.

    Miksi motivoidun crossfitistä?

    Vaihtelu pitää hereillä. Yksi tekijä on aivan varmasti se, että tässä lajissa ei kyllästy. Joka päivä treenit ovat vähän erilaiset, eikä koskaan tehdä täysin samoja juttuja kuin eilen tai viime viikolla. Kaukana ovat ne ajat, kun jalat ”otetaan” tiistaisin, selkätreeni maanantaisin ja ojentajat torstaisin. Enää en jaksaisi motivoitua siihen hinkkaamiseen.
     
     
    Yksin mutta seurassa. En ole lainkaan joukkueurheilija. En pelaa mitään, missä joukolla siirrellään palloa paikasta toiseen. En kaipaa jatkuvasti porukkaa, jonka saumatonta yhteistyötä vaaditaan siihen, että homma toimii. Mutta ei se janan toinenkaan pää isommin kiehdo. Yksinäinen lenkkeily, uiminen tai salitreenaus taas…noh. Se on niin kovin yksinäistä. Teen töitä yksin, joten vapaa-ajalla seura tekee hyvää. Crossfit on tarpeeksi yksilölaji, että kestän sitä ja tarpeeksi joukkuelaji, että saan ihmisistä seuraa. Jokainen vastaa omista treeneistään, mutta silti liikutaan yhdessä ja kannustetaan toisia.
    Tykkään seurata tuloksia ja nähdä konkreettista kehitystä. Se motivoi kummasti yrittämään, kun huomaa, että se yrittäminen todella tuo tuloksia. Jaksan ehkä nostaa vähän enemmän, juosta pikkuisen kovempaa, tehdä yhden leuanvedon enemmän kuin viime vuonna samaan aikaan. Tekee mieli yrittää, kun se ei jää vain yrittämiseksi. Ja koska kehittyminen ei koskaan lopu, lajiin on vaikea kyllästyä.
    Kehityksen huomaaminen on pirun yksinkertaista. Tämä on varmasti se suurin yksittäinen syy, miksi laji onnistuu keräämään ympärilleen fanaattisen innokkaita harjoittelijoita. Ei tarvitse hankkia kalliita mittareita tai täytellä monimutkaisia taulukoita huomatakseen oman edistyksensä. Crossfitissä on omasta mielestäni motivoivinta harjoitella kahdenlaisia liikkeitä. Ensinnäkin on kiva harjoitella niitä asioita, joissa on kamalan hyvä.
    Itselläni on vahvat jalat ja liikkuva alaosa, joka ei mene ihan pienestä jumiin. Olen tosi hyvä kaikessa, mihin tarvitaan reisiä ja pakaralihaksia. Kyykyt, hypyt ja wallball-seinäpalloheitot sujuvat keskivertoa paremmin. Kun huomaa olevansa jossain aika hyvä, sitä haluaa tehdä enemmän. Myös niitä kyykkyjä. Tällä viikolla löin kolme ennätystäni. Jaksoin vetää maasta 95 kg neljä kertaa, kyykätä 76 kg kuusi kertaa ja nostaa olkapäiltä 32,5 kg kolme kertaa. Minulle nuo olivat ihan huikeita suorituksia jokainen.
    Sitten ne toisenlaiset liikkeet eli ne, joissa on kaikista heikoin. En ole koskaan ollut kovin nopea juoksemaan, punnertamaan tai puhumattakaan käsilläseisonnasta. Enhän ole koskaan tehnyt edes kärrynpyörää. Pelkään korkeita paikkoja niin paljon, että jo pelkkä leuanvetotangossa roikkuminen tuntuu pienenä pelkona vatsanpohjassa. Kun niissä liikkeissä, mitkä ovat itselle kaikista vaikeimpia, edistyy edes pikkuisen, sen huomaa heti. Kun kolmen ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen pystyy tekemään yhden käsilläseisontapunnerruksen tai leuanvetoja ilman auttavaa kuminauhaa, fiilis on ihan huikea. Että ei saakeli, se mahdoton tapahtui sittenkin!
    En ainakaan vielä ole keksinyt toista urheilulajia, jossa motivoituminen olisi näin helppoa, jota pystyy harjoittelemaan missä säässä tahansa ja missä päin maailmaan tahansa ja jossa ihan kunnon hikitreenit ehtii venyttelyineen suorittaa tunnin aikana.
    Sitten enää se viimeinen kysymys: miksi edistyminen tuntuu niin hyvältä? Koska enhän tosiaan tähtää mihinkään kisoihin. En halua tehdä tästä liian vakavaa. Eikä se hyvä olo tule siitäkään, että olisin parempi kuin muut, sillä ei ole mitään järkeä verrata itseään mihin treenaajiin, koska me kaikki harjoittelemme hyvin erilaisista lähtökohdista.
    Luultavasti tämä tyytyväisyys kumpuaa siitä tiedosta, että minä tein tämän ihan itse. Kukaan muu ei sitä minun puolesta olisi voinut tehdä. Tämä fiilis ei riipu kenestäkään toisesta, kenenkään toisen käytöksestä, ei säästä, ei siitä onko joku toinen hyvällä tuulella vai ei eikä siitä, että olisi käynyt hyvä tuuri. Tällaista saavuttamisen tunnetta ei voi saada rahalla tai kekseliäisyydellä tai hyvällä onnella tai sosioekonomisella asemalla. Kukaan ei voi ostaa itselleen hienoa maastavetotulosta tai nappiin mennyttä laatikkohyppysarjaa. Se pitää ihan itse hikoilla.
    Ehkäpä se siis on lopulta se yksinkertaisuus ja reiluus, joka tässä kiehtoo.
    Kuvat: Björgvin Hilmarsson (puoliso kävi kuvaamassa promokuvia meidän salin treenaajista ensi syksyn crossfit-matkaa varten)
  • Paremmassa kunnossa 40- kuin 30-vuotiaana

    Tämä on lupaus, jonka olen itselleni antanut. Että ollapa kaikin puolin paremmassa kuosissa 40- kuin 30-vuotiaana.
    Kolmekymppisenä olin raskaana; odotin ensimmäistä. Nelikymppisenä lapsiluku on totta vie täynnä ja nuo molemmat kullannuput ovat ylittäneet sen helpottavan 3-vuotisrajapyykin. Herranjestas, nehän ovat silloin jo 10- ja 5-vuotiaita. Miten ihanaa! Sitten kun aikaa on enemmän kaikelle muullekin, haluan totta vie olla siinä kunnossa, että jaksan.
    Neljäänkymppiin on vielä kaksi ja puoli vuotta aikaa. Jos aion pitää lupaukseni, aikaa ei ole hukattavaksi. Mitään pysyvää elämäntaparemonttia, kunnonkohotusta tai muutakaan elämänmuutosta ei nimittäin tehdä puolessa vuodessa eikä oikein vielä vuodessakaan. Ihmisen solut eivät uusiudu päivässä. Uusien tapojen omaksumisessa menee aikansa. Osa tavoista sutjahtaa rutiiniksi muutaman viikon väännön jälkeen, mutta meissä jokaisessa on myös asioita, joita on vaikeampi saada muutettua muuksi yhden kuunkierron aikana. Ne vaativat enemmän opettelua, joskus jopa vuosia.
    Tiedän, että omalle päälleni yksi tärkeimpiä asioita on liikunta. Olen huomannut, että kun olen fyysisesti hyvässä kunnossa, sairastan vähemmän. Hermoni ovat vähemmän kireällä ja ajatukseni toimii nopeammin ja luovemmin. Jos en liiku, lösähdän kasaan ja minusta tulee aikaansaamaton harmaa möykky, joka murisee kaikille niille, jotka tulevat liian lähelle.  
    Liikunnalle on siis ihan pakko pieraista aikaa jostain ja etenkin nyt, kun arki tuppaa muutenkin olemaan täynnä jos jonkinlaista sälää ja langanpätkää. En ole aamuihminen, joten aamutreenit ennen perheen heräämistä eivät tule kysymykseen. Sitä paitsi kuopuksessamme on sisäänrakennettuna sellainen tutka, että se herää vaikka yrittäisin pumpulilla etenevän kastemadon melutasossa pitäytyen hiipiä ulos makuuhuoneesta. Ei onnistu, ei.
    Lapsiperheen kaoottisimmat tunnit ajoittuvat ainakin meillä illalla kuuden ja kahdeksan välille. Silloin pitäisi yhtä aikaa auttaa läksyissä, tehdä ruokaa, siivota, lukea lasten kanssa kirjoja, halia esikoista, halia kuopusta, syödä, syöttää, siivota jäljet. Sellaista yhtä säätöä ja säntäilyähän se on. Siinä myrskynsilmässä omiin treeneihin lähtö joka arkipäivä on vähän sama kuin näyttäisin puolisolle keskisormea viisi kertaa viikossa. 
    Niinpä riistän aikaa liikunnalle keskellä työpäivää. Yksityisyrittäjänä minulla ei ole työsuhde-etuna liikuntasetelejä tai työpaikan alakerrassa punttisalia, mutta otan sen ajan ja tilan itselleni itse. Teen työt sen verran reippaasti, että ehdin rykäistä puolitoistatuntisen jokaisesta päivästä liikunnalle. Osallistun kello 11 crossfit-treeneihin tai lähden lenkille.
    Kunnianhimoisena tavoitteenani kun on urheilla viidesti viikossa. Treenikertojen paras mahdollinen määrä on henkilökohtainen juttu. Omalla kohdallani kolme treenikertaa viikossa riittää juuri ja juuri ylläpitämään senhetkisen kunnon, mutta tarvitsen 4 tai 5 treenikertaa, jos haluan parantaa suoritustani tai oppia uutta. 
    Olen huhkinut tuon otsikon lupauksen parissa nyt puolitoista vuotta. Ja olen ilokseni huomannut, että eksyin ihan oikealle polulle. Olen saavuttanut oman, raskauksia edeltäneen lähtötasoni! Jaksan – ilman että kuolen – hölkätä kymmenen kilsan lenkin. Leuanvetotanko on osoittaunut niin ystävälliseksi minua kohtaan, että olen saanut vaihtaa apunauhan ohuempaan. Ja tästä olin ihan tulessa: tein viime viikolla viisi sarjaa punnerruksia suorin jaloin ja levypainot korokkeina käsien alla. Wohoo!
    Tuollaisista asioista revin nykyään ne suurimmat kicksit.
    Crosfitien, uimisten, lenkkeilyn ja muun hikisekoilun ohella raskaana olleiden mutsien on kuitenkin toooodella tärkeää pitää ensin huolta siitä, että oma keho on valmis harjoitteluun. Raskauden aikana sisäelimet siirtyvät, vatsanahka venyy ja keskivartalon lihakset valahtavat jonnekin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Jos treenin aloittaa liian aikaisin ja liian kovaa, voi aiheuttaa itselleen vahinkoa ja takapakkia. Jos oma keskivartalo on vinossa kuin kierremakaroni, sillä ei pysty tekemään yhtään mitään kunnolla. Ei edes istumaan, ei seisomaan oikein saati lenkkeilemään.
    Koska itse halusin olla supervarma siitä, että keskivartaloni on nyt tarpeeksi vahva ottamaan vastaan kovemman treenin enkä kärsi esimerkiksi vastalihasten erkaumasta, otin vastaan kutsun Hyvinvointistudio Lupauksen äitiyskurssille (sain siis kurssin ilmaiseksi). Viiden viikon mittaisen verkkokurssin aikana keskitytään lantionpohjalihaksiin, syviin vatsalihaksiin ja muihin raskauden ja synnytyksen rasittaman seudun juttuihin. Olen käynyt kurssista nyt vajaa puolet.  Palaan kurssin sisältöön tarkemmin vähän myöhemmin. Kerron ainakin sen, kuinka kotikonstein voi koittaa testailla, kärsiikö suorien vatsalihasten erkaumasta.
    Yksi islantilainen voimamies, Jón Páll, sanoi reteästi aikanaan, että ”Ei ole mitään syytä olla elossa, jos ei voi tehdä maastavetoa.” On siinä varmasti osa totuutta tuossakin. Lisäsin tähän raavaaseen kansanviisauteen kuitenkin sen, että ”Ei ole mitään syytä tehdä maastavetoa, jos keskikeho on ihan viturallaan.”