Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Miksi juuri crossfit saa minut liikkumaan?

    Crossfit kiinnostaa, koska motivaatio. Olin tänään (taas) salilla. Olen ollut tällä viikolla joka päivä. Treeneihin meno on joka kerta yhtä hauskaa. Jännä juttu, mutta näiden neljän vuoden aikana, mitä olen crossfitiä harrastanut, en ole kertaakaan ollut ”liian väsynyt” lähtemään treeneihin. Kertaakaan ei ole kyllästyttänyt, ottanut päähän tai laiskottanut.
    Mietin tänään treenien jälkeen venytellessäni, että mistä se lajin motivaatio oikein kumpuaa. Keksin heti useampia syitä.

    Miksi motivoidun crossfitistä?

    Vaihtelu pitää hereillä. Yksi tekijä on aivan varmasti se, että tässä lajissa ei kyllästy. Joka päivä treenit ovat vähän erilaiset, eikä koskaan tehdä täysin samoja juttuja kuin eilen tai viime viikolla. Kaukana ovat ne ajat, kun jalat ”otetaan” tiistaisin, selkätreeni maanantaisin ja ojentajat torstaisin. Enää en jaksaisi motivoitua siihen hinkkaamiseen.
     
     
    Yksin mutta seurassa. En ole lainkaan joukkueurheilija. En pelaa mitään, missä joukolla siirrellään palloa paikasta toiseen. En kaipaa jatkuvasti porukkaa, jonka saumatonta yhteistyötä vaaditaan siihen, että homma toimii. Mutta ei se janan toinenkaan pää isommin kiehdo. Yksinäinen lenkkeily, uiminen tai salitreenaus taas…noh. Se on niin kovin yksinäistä. Teen töitä yksin, joten vapaa-ajalla seura tekee hyvää. Crossfit on tarpeeksi yksilölaji, että kestän sitä ja tarpeeksi joukkuelaji, että saan ihmisistä seuraa. Jokainen vastaa omista treeneistään, mutta silti liikutaan yhdessä ja kannustetaan toisia.
    Tykkään seurata tuloksia ja nähdä konkreettista kehitystä. Se motivoi kummasti yrittämään, kun huomaa, että se yrittäminen todella tuo tuloksia. Jaksan ehkä nostaa vähän enemmän, juosta pikkuisen kovempaa, tehdä yhden leuanvedon enemmän kuin viime vuonna samaan aikaan. Tekee mieli yrittää, kun se ei jää vain yrittämiseksi. Ja koska kehittyminen ei koskaan lopu, lajiin on vaikea kyllästyä.
    Kehityksen huomaaminen on pirun yksinkertaista. Tämä on varmasti se suurin yksittäinen syy, miksi laji onnistuu keräämään ympärilleen fanaattisen innokkaita harjoittelijoita. Ei tarvitse hankkia kalliita mittareita tai täytellä monimutkaisia taulukoita huomatakseen oman edistyksensä. Crossfitissä on omasta mielestäni motivoivinta harjoitella kahdenlaisia liikkeitä. Ensinnäkin on kiva harjoitella niitä asioita, joissa on kamalan hyvä.
    Itselläni on vahvat jalat ja liikkuva alaosa, joka ei mene ihan pienestä jumiin. Olen tosi hyvä kaikessa, mihin tarvitaan reisiä ja pakaralihaksia. Kyykyt, hypyt ja wallball-seinäpalloheitot sujuvat keskivertoa paremmin. Kun huomaa olevansa jossain aika hyvä, sitä haluaa tehdä enemmän. Myös niitä kyykkyjä. Tällä viikolla löin kolme ennätystäni. Jaksoin vetää maasta 95 kg neljä kertaa, kyykätä 76 kg kuusi kertaa ja nostaa olkapäiltä 32,5 kg kolme kertaa. Minulle nuo olivat ihan huikeita suorituksia jokainen.
    Sitten ne toisenlaiset liikkeet eli ne, joissa on kaikista heikoin. En ole koskaan ollut kovin nopea juoksemaan, punnertamaan tai puhumattakaan käsilläseisonnasta. Enhän ole koskaan tehnyt edes kärrynpyörää. Pelkään korkeita paikkoja niin paljon, että jo pelkkä leuanvetotangossa roikkuminen tuntuu pienenä pelkona vatsanpohjassa. Kun niissä liikkeissä, mitkä ovat itselle kaikista vaikeimpia, edistyy edes pikkuisen, sen huomaa heti. Kun kolmen ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen pystyy tekemään yhden käsilläseisontapunnerruksen tai leuanvetoja ilman auttavaa kuminauhaa, fiilis on ihan huikea. Että ei saakeli, se mahdoton tapahtui sittenkin!
    En ainakaan vielä ole keksinyt toista urheilulajia, jossa motivoituminen olisi näin helppoa, jota pystyy harjoittelemaan missä säässä tahansa ja missä päin maailmaan tahansa ja jossa ihan kunnon hikitreenit ehtii venyttelyineen suorittaa tunnin aikana.
    Sitten enää se viimeinen kysymys: miksi edistyminen tuntuu niin hyvältä? Koska enhän tosiaan tähtää mihinkään kisoihin. En halua tehdä tästä liian vakavaa. Eikä se hyvä olo tule siitäkään, että olisin parempi kuin muut, sillä ei ole mitään järkeä verrata itseään mihin treenaajiin, koska me kaikki harjoittelemme hyvin erilaisista lähtökohdista.
    Luultavasti tämä tyytyväisyys kumpuaa siitä tiedosta, että minä tein tämän ihan itse. Kukaan muu ei sitä minun puolesta olisi voinut tehdä. Tämä fiilis ei riipu kenestäkään toisesta, kenenkään toisen käytöksestä, ei säästä, ei siitä onko joku toinen hyvällä tuulella vai ei eikä siitä, että olisi käynyt hyvä tuuri. Tällaista saavuttamisen tunnetta ei voi saada rahalla tai kekseliäisyydellä tai hyvällä onnella tai sosioekonomisella asemalla. Kukaan ei voi ostaa itselleen hienoa maastavetotulosta tai nappiin mennyttä laatikkohyppysarjaa. Se pitää ihan itse hikoilla.
    Ehkäpä se siis on lopulta se yksinkertaisuus ja reiluus, joka tässä kiehtoo.
    Kuvat: Björgvin Hilmarsson (puoliso kävi kuvaamassa promokuvia meidän salin treenaajista ensi syksyn crossfit-matkaa varten)
  • Raskaana treenaaminen – crossfit

    Nyt se odotettu raskaana treenaaminen  -postaus! Tai ainakin minä olen sitä odottanut, sillä näillä viimeisillä viikoilla olen joutunut lähinnä mielikuvaharjoittelemaan. Ihan pelkkä urheilusta kirjoittaminen jo vähän helpottaa turhautumisen tunnetta, joka on syntynyt siitä, että en ole päässyt hengästymään urheilusta (istumisesta kylläkin) enää muutamaan viikkoon.
    Raskaana treenaaminen on tietysti tosi yksilöllistä. Se riippuu omasta voinnista, omasta liikuntahistoriasta ja raskauden etenemisestä. En siis suosittele ketään tekemään juuri niin kuin itse olen tehnyt – tärkeintä on tsiigailla, mitä omassa kropassa tapahtuu ja minne ei satu ja edetä sen mukaan.Oma liikuntahistoriani on aika rikkinäinen. Vihasin (koulu)liikuntaa lukioikään asti. Ala- ja yläasteella ratsastin muutaman kerran viikossa ja kävin talvisin luistelemassa lähikoulun jäällä. Lukiossa aloin lenkkeillä ja eksyin punttisalille. Hurahdin siihen punttisaliin ja huomasin, että olen oikeastaan aika vahva. Jotenkin siinä kävin niin, että päädyin treenaamaan viisi kertaa viikossa monta vuotta ja kävin parikymppisenä muutamissa fitness-kilpailussa. Näistä ajoista ei onneksi löydy kuvamateriaalia netistä – luojan kiitos, että silloin ei ollut digikameroita. Jos jollain tutuilla niitä kuvia on, niin please, älkää postailko niitä mihinkään. 🙂

    Alle kaksvitosena kyllästyin proteiinilisiin, punttisaliin, treenikassiin ja punttisalin karjuihin. Tuli monen vuoden tauko säännölliseen liikuntaan. Lenkkeilin silloin tällöin ja kävin joogassa. Islantiin muutettuani innostuin vaeltamisesta ja löysin ratsastuksen uudestaan. Kun ikä alkoi hilautua kohti kolmeakymppiä, huomasin, että ellen halua painon nousevan 2 kiloa joka vuosi ja hartiasäryn lisääntyvän, on pakko alkaa taas liikkua. Kävin spinningissä, pumpissa ja sään salliessa lenkillä. Mutta treeneihin lähteminen tuntui joka kerta vähän tylsältä.

    Vuoden mutsi -kirjan tiimoilta pistimme Katjan kanssa kasaan Vuoden mutsien juoksukoulun keväällä 2013. Säännöllinen juoksutreeni vähensi inhoa lenkkeilyä kohtaan ja Naisten kymppi meni reiluun tuntiin. Juoksu ei kuitenkaan jäänyt vakkariharrastukseksi. Jotenkin se vain, noh, ei loppujen lopuksi ole minun laji. Tylsää. Huono sää. Jne.

    Reilu vuosi sitten, toukokuussa 2014, löysin miehen siskon kautta crossfitin. Ja olin ihan liekeissä! Tulokset ovat olleet huimia. Joka kerta jaksoin vähän enemmän. Olotila joka vie muijan treenien jälkeen lattiaan on jotain niin siistiä, että treenejä ei voinut jättää väliin edes lomilla. 
    Tai työmatkoilla. Juhlapyhinä olen raahannut salille mukaan koko perheen. Ensimmäistä kertaa elämässäni löysin liikuntaharrastuksen, jonka treenejä odotan kuin kuuta nousevaa.

    Jatkoin crossfit-treenejä läpi raskausajan viikolle 35 asti. Kuukauden liikuntakiellon aikaan (alkaen raskausviikosta 14) en tietenkään tehnyt mitään, siis kantanut edes ruokakassia.

    Raskaana treenaminen on ainakin meidän salilla ollut helppoa. Reykjavikin Crossfit -salilla treenaa paljon raskaanaolevia naisia. Valmentajat ovat tottuneet siihen, että ryhmässä on mukana ainakin yksi möhömaha. Niinpä valmentajilla on aina takataskussa vinkit helpotettuihin ja raskaana oleville soveltuviin liikkeisiin. Lähtökohta on tietysti aina se, että mitään mikä sattuu väärällä tavalla ei saa tehdä. Muutamat liikkeet kannattaa jättää vähemmälle heti kättelyssä. Esimerikiksi kyykkyjä ei kannata tehdä kauhean syvään, jotta lantion alueelle ei synny liikaa painetta.

    Jotkut pystyvät tekemään laatikkohyppyjä 55 cm korkeiden laatikoiden päälle vielä viimeisellä raskauskolmanneksella, osa joutuu jättämään kaikki hypyt heti pois. Itselläni se meni kutakuinkin näin:

    Raskaana treenaaminen: ensimmäinen kolmannes

    Treenasin aivan kuten ennenkin. Sain jopa ensimmäistä kertaa nostettua varpaat leuanvetotankoon. Luultavasti viimeistä kertaa vuoteen. Raskausviikolla 12 tein sen hiihtovaelluksen.

    Raskausajan treenit: toinen kolmannes

    Jätin pois tuplanaruhypyt ja laatikkohypyt. Tavallinen naruhyppely sen sijaan sujui hyvin ja laatikolle askeltamalla nouseminen ja lattialle laskeutuminen sai hien pintaan. Aloin vähentää painoja painonnostoharjoituksissa. Leuanvedot tein samoilla kuminauha-avusteilla kuin aikaisemminkin, eikä kahvakuulaa tarvinnut keventää. Aloin helpottaa liikkeitä, joissa vatsa osuu lattiaan. Burbeet tein hyppäämällä vain jalkojen ja käsien varaan, en käynyt enää lattian kautta. Punnerruksissa siirsin polvet takaisin lattiaan, jotta mahalaskeutumisen vaaraa ei olisi. Lopetin lattialla tehtävät vatsalihakset, mutta tangossa roikkuen pystyin ilman omituisia tuntemuksia nostelemaan jalkoja (koukussa). Se ei tosin paljoa vatsalihaksissa tuntunut, lähinnä tuntui hyvältä kun sai nivusiin liikettä.

    Raskaana liikkuminen: kolmas kolmannes

    Seitsemännen kuukauden kohdalla en pystynyt enää ottamaan pieniä juoksupyrähdyhdyksiä. Korvasin juoksuspurtit soutulaitteella. Koska voimat alkoivat ehtyä ja paino nousta, siirryin leuanvedoissa tukevimpiin kuminauhoihin. Vauhti hidastui ja painot vähenivät. Lopussa tein kyykkyjä enää 30 kilolla, olkapääpunnerruksia 20 kilolla ja maastavetoja 40 kilolla. Tempauksissa tangossa oli ehkä juuri ja juuri 16 kiloa.

    Treeniseurana Annie <3

    Viikolla 35 lopetin treenaamisen ja laitoin crossfit-kortin hyllylle. Remontti piti huolta päivittäisestä liikkumisesta ja aloin käydä pari kertaa viikossa uimassa. Näillä raskausviikoilla se painottomuuden tunne, jonka uima-altaassa saavuttaa, on taivaallinen. Superköykäisiä puolen kilsan mittaisia rintauintitreenejä jatkan luultavasti ihan raskauden loppuun asti.

    Tällä hetkellä raskaanaolemisessa vaikeinta on huonon nukkumisasennon ja jatkuvan kusihädän lisäksi se, että en pääse purkamaan energiaa liikkumalla. Hengästyn istuessa, mutta kehossa pyörii energiaa, jonka haluaisin päästää urheilemalla pois. Se sisäänpäin patoutuva energia tuntuu turhauttavalta ja lyhentää pinnaa. Vatsallaan nukkumisen lisäksi siis odotan jo kovasti, että pääsisin takaisin urheilemaan, hiplaamaan kahvakuulia ja yrittämään punnertamista.

    En ole ihan varma, kuinka monta viikkoa synnyttämisen jälkeen pitää odottaa, ennen kuin liikunnan voi varovasti aloittaa uudestaan. Jos synnytys sujuu ilman suurempia komplikaatioita, luulisin että odottelen ainakin kuukauden päivät ennen kuin käyn aktivoimassa cf-kortin. Aloitus pitää tietysti tehdä rauhallisesti. Onneksi kotisalillani Reykajvik Corssfitissä onneksi järjestetään kaikkina arkiaamupäivinä mom-WOD, joka on suunnattu vähän aikaa sitten synnyttäneille mutseille. Liikkeet ovat helpotettuja eikä näissä treeneissä soiteta musiikkia, koska useimmilla on päiväunia kiskovat vauvat mukana rattaissa tai kuljetuskopassa.

    Jos teissä lukijoissa on muita crossfitiä tai muita lajeja harrastavia paksuilijoita tai vastasynnyttäneitä, olisi upeaa jos jaksaisit kertoa omista kokemuksistasi. Vertaistukea tarvitaan…

    Kuvat on otettu raskausviikolla 31.

    Kuvat: Björgvin Hilmarsson