Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Tuplanaruhyppyjen harjoittelu

    Tuplanaruhyppyjen harjoittelu on ollut mulle aina yhtä tuskaa. Aloitin crossfit-treenaamisen kuusi vuotta sitten ja siitä asti olen opetellut. Kävin parilla hyppynarukurssillakin, kun tuntui, että en tavallisilla tunneilla oppinut. Homma vaati aika paljon kärsivällisyyttä, sillä minulta kesti viisi vuotta oppia. Vasta viime vuonna opin tekemään DU-hypyt jokseenkin oikein.

    crossfit liikkeistä vaikeimmat tuplanaruhypyt
    tuplahyppyjen harjoittelu crossfit

    Tuplanaruhyppyjen harjoittelu on homma, jossa päti sama periaate kuin melkein kaikessa: ei kannata tuhlata aikaa, jos homma ei kiinnosta. Ja jos ei harjoittele, ei voi oppia.

    Harjoittelun alkuaikoina naru sotkeutui aina jalkoihin. Välillä se tarttui ponnariin, sitten aukesivat kengännauhat ja lopulta lorahti kusta punttiin. Välillä treenikertojen jälkeen ohut hyppynaru jätti käsivarsiin ja reisiin ja välillä niskaankin ikävännäköisiä ja kipeitä naarmuja.

    tuplahyppyjen harjoittelu crossfit

    Oliko mitään järkeä jatkaa viisi vuotta? Ei se kyllä kovin loogiselta kuulosta. Olisin voinut lopettaa narun kanssa sekoilun ja tehdä vain niitä yksinkertaisia naruhyppyjä (raskaita nekin ovat), enkä olisi hävinnyt yhtään mitään. Paitsi että… En samperi sentään halunnut antaa periksi. Olen nähnyt muiden tekevän näitä samoja hyppyjä, ja ajattelin, että jos tuokin, niin kyllä minäkin. Perhana. Tavoiteorientoituneelle ihmiselle tavoite se on kuulkaa tuplanaruhyppykin. Päätin, että en hitto soikoon anna periksi vaan aion olla paremmassa kunnossa nelikymppisenä kuin kolmekymppisenä ja oppia uusia taitoja, mukaanlukien tämän narulla lattian piiskaamisen. Ihan vain koska minä halusin.

    Päämäärätietoisen tuplanaruhyppyjen harjoittelu alkoi reilu vuosi sitten. Päätin, että teen tästä eteenpäin joka kerta treenaamassa käydessä kymmenen tuplanaruhyppyharjoitusta, ja kaikki onnetonkin räpiköinti lasketaan. Asetin pienin askelin eteneviä päämääriä. Etenin kutakuinkin tähän tapaan.

    crossfit
    • Tuplanaruhyppyjen harjoittelu kannattaa aloittaa hyppimällä aluksi ihan mitä vaan. Sata yksinkertaista hyppyä putkeen ainakin kerran viikossa seuraavan neljän viikon aikana.
    • Sen jälkeen vuorojaloin hyppelemistä 2 kertaa viikossa minuutti putkeen seuraavan neljän viikon aikana. Vuorojaloinhyppelyssä rytmi on melko lähellä tuplanaruhyppelyn rytmiä.
    • Kolmannella harjoituskuukaudella tein pingviinihyppyjä 10 x 10 jokaisen treenin jälkeen. Eli hypin ilman narua ja jokaisella hyppykerralla läpsäytin käsiä reisiini kaksi kertaa. Tämä oli hyvä rytmiharjoitus, jonka opin toiselta treenaajalta.
    tuplahyppyjen harjoittelu painavalla narulla
    • Neljännellä harjoituskuukaudella jokaisen treenin jälkeen tein vähintään 5 onnistunutta tuplanaruhyppyä eikä väliä, kuinka monta yksinkertaista hyppyä sinne väliin meni. Parhaimmillaan riitti yksi yksinkertainen hyppy, sitten tuplahyppy, yksinkertainen hyppy jne.

    Tuplanaruhyppyjen harjoittelu: muutama toimiva vinkki

    Mieti ensin, mikä hommassa on isoin ongelmasi. Mulle itselleni alussa vaikeinta oli onnistua hyppäämään niin korkealle, että hyppynaru vaivatta ehti kaksi kertaa jalkojen alta yhden hypyn aikana. Niinpä keskityin ponnistusvoiman kehittämiseen. Niin kutsutut ”pingviinihypyt” auttoi tässä paljon. Pingviinihyppy tarkoittaa sitä, että hyppäät ilmaan ilman narua kädet vartalon vierellä. Jokaisen hypyn aikana lyöt kämmenillä kaksi kertaa reisien ulkoreunoihin. Tap-tap. Tap-tap. Tap-tap. Voit keskittyä pelkästään hyppäämiseen ja unohtaa narunpyörityksen. Samalla saat jujua tuplanaruhyppyjen rytmistä. Tap-tap. Tap-tap. Tap-tap. Pidä keskivartalo eli koko matka navasta pyllyreikään koko ajan tosi tiukkana. Hih!

    double unders harjoittelu crossfit

    Totea sitten toiseksi isoin ongelmasi. Kun tuplanaruhyppyjen harjoittelu eteni ja ponnistusvoimaa alkoi löytyä, huomasin, että nopeuteni ei riitä. En pääse hyppäämään niin korkealle niin nopeasti, että tuplanaruhypyt narun kansa onnistuisivat. Naru sotkeutui aina jalkoihin ja teki raipanjälkiä käsivarsiin. Ratkaisu: ostin paksun ja painavan eli hitaan hyppynarun. Se on tuo kuvissa näkyvä köysi, jossa on sisällä ohut puuvillanaru ja sen päälle muovisia putkilohelmiä. Tällä pystyn nykyään tekemään parhaimmillaan 40 tuplahyppyä putkeen. Väsyneenä kymmenen. Se ei sotkeudu jalkoihin enää niin usein eikä minun ei tarvitse hypätä niin nopealla temmolla. Painava naru vaatii toisaalta paljon pyöritysvoimaa, koska naru on raskas. Narua pitää ihan huolella ”hakata lattiaan”. Tilasin oman painavan nauruni Roguelta ja lisäsin siihen pituutta itse (ostin hölmönä vähän liian lyhyen narun, joten jos tilaatte niin olkaa tilatessa tarkkoja että saatte oikean mittaisen narun). Mulle itselleni sopii parhaiten sellainen naru, että kun astun sen päälle yhdellä jalalla, kahvat osuvat vaivatta kainaloihin.

    tuplanaruhypyt crossfit double unders painava hyppynaru
    double unders painava ja hidas muovihelmihyppynaru

    Viimeisenä varotoimenpiteet. Sido kengännauhat todessa hyvin, että ne eivät pääse aukeamaan hyppimisen aikana. Pitkätukkaisten kannattaa laittaa fleda nutturalle niskaan tai takaraivolle. Ponnari on itselleni no-no, koska se on jäänyt välillä kiinni naruun. Jos on lirautteluongelmia (kenelläpä ei), käy ennen hyppelyä veskissä vaikka sata kertaa ja tunge housuihin tarpeeksi paksu satsi terveyssiteitä. Kyllä se siitä!

    tuplahyppyjen harjoittelu

    Jos crossfit-jutut kiinnostavat, täältä blogista löytyy crossfit-kategorian alta lisää aiheesta.

    Kuvat: Björgvin Hilmarsson, otettiin nykyisellä kotisalilla Crossfit Isafjördurissa.

  • Miksi juuri crossfit saa minut liikkumaan?

    Crossfit kiinnostaa, koska motivaatio. Olin tänään (taas) salilla. Olen ollut tällä viikolla joka päivä. Treeneihin meno on joka kerta yhtä hauskaa. Jännä juttu, mutta näiden neljän vuoden aikana, mitä olen crossfitiä harrastanut, en ole kertaakaan ollut ”liian väsynyt” lähtemään treeneihin. Kertaakaan ei ole kyllästyttänyt, ottanut päähän tai laiskottanut.
    Mietin tänään treenien jälkeen venytellessäni, että mistä se lajin motivaatio oikein kumpuaa. Keksin heti useampia syitä.

    Miksi motivoidun crossfitistä?

    Vaihtelu pitää hereillä. Yksi tekijä on aivan varmasti se, että tässä lajissa ei kyllästy. Joka päivä treenit ovat vähän erilaiset, eikä koskaan tehdä täysin samoja juttuja kuin eilen tai viime viikolla. Kaukana ovat ne ajat, kun jalat ”otetaan” tiistaisin, selkätreeni maanantaisin ja ojentajat torstaisin. Enää en jaksaisi motivoitua siihen hinkkaamiseen.
     
     
    Yksin mutta seurassa. En ole lainkaan joukkueurheilija. En pelaa mitään, missä joukolla siirrellään palloa paikasta toiseen. En kaipaa jatkuvasti porukkaa, jonka saumatonta yhteistyötä vaaditaan siihen, että homma toimii. Mutta ei se janan toinenkaan pää isommin kiehdo. Yksinäinen lenkkeily, uiminen tai salitreenaus taas…noh. Se on niin kovin yksinäistä. Teen töitä yksin, joten vapaa-ajalla seura tekee hyvää. Crossfit on tarpeeksi yksilölaji, että kestän sitä ja tarpeeksi joukkuelaji, että saan ihmisistä seuraa. Jokainen vastaa omista treeneistään, mutta silti liikutaan yhdessä ja kannustetaan toisia.
    Tykkään seurata tuloksia ja nähdä konkreettista kehitystä. Se motivoi kummasti yrittämään, kun huomaa, että se yrittäminen todella tuo tuloksia. Jaksan ehkä nostaa vähän enemmän, juosta pikkuisen kovempaa, tehdä yhden leuanvedon enemmän kuin viime vuonna samaan aikaan. Tekee mieli yrittää, kun se ei jää vain yrittämiseksi. Ja koska kehittyminen ei koskaan lopu, lajiin on vaikea kyllästyä.
    Kehityksen huomaaminen on pirun yksinkertaista. Tämä on varmasti se suurin yksittäinen syy, miksi laji onnistuu keräämään ympärilleen fanaattisen innokkaita harjoittelijoita. Ei tarvitse hankkia kalliita mittareita tai täytellä monimutkaisia taulukoita huomatakseen oman edistyksensä. Crossfitissä on omasta mielestäni motivoivinta harjoitella kahdenlaisia liikkeitä. Ensinnäkin on kiva harjoitella niitä asioita, joissa on kamalan hyvä.
    Itselläni on vahvat jalat ja liikkuva alaosa, joka ei mene ihan pienestä jumiin. Olen tosi hyvä kaikessa, mihin tarvitaan reisiä ja pakaralihaksia. Kyykyt, hypyt ja wallball-seinäpalloheitot sujuvat keskivertoa paremmin. Kun huomaa olevansa jossain aika hyvä, sitä haluaa tehdä enemmän. Myös niitä kyykkyjä. Tällä viikolla löin kolme ennätystäni. Jaksoin vetää maasta 95 kg neljä kertaa, kyykätä 76 kg kuusi kertaa ja nostaa olkapäiltä 32,5 kg kolme kertaa. Minulle nuo olivat ihan huikeita suorituksia jokainen.
    Sitten ne toisenlaiset liikkeet eli ne, joissa on kaikista heikoin. En ole koskaan ollut kovin nopea juoksemaan, punnertamaan tai puhumattakaan käsilläseisonnasta. Enhän ole koskaan tehnyt edes kärrynpyörää. Pelkään korkeita paikkoja niin paljon, että jo pelkkä leuanvetotangossa roikkuminen tuntuu pienenä pelkona vatsanpohjassa. Kun niissä liikkeissä, mitkä ovat itselle kaikista vaikeimpia, edistyy edes pikkuisen, sen huomaa heti. Kun kolmen ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen pystyy tekemään yhden käsilläseisontapunnerruksen tai leuanvetoja ilman auttavaa kuminauhaa, fiilis on ihan huikea. Että ei saakeli, se mahdoton tapahtui sittenkin!
    En ainakaan vielä ole keksinyt toista urheilulajia, jossa motivoituminen olisi näin helppoa, jota pystyy harjoittelemaan missä säässä tahansa ja missä päin maailmaan tahansa ja jossa ihan kunnon hikitreenit ehtii venyttelyineen suorittaa tunnin aikana.
    Sitten enää se viimeinen kysymys: miksi edistyminen tuntuu niin hyvältä? Koska enhän tosiaan tähtää mihinkään kisoihin. En halua tehdä tästä liian vakavaa. Eikä se hyvä olo tule siitäkään, että olisin parempi kuin muut, sillä ei ole mitään järkeä verrata itseään mihin treenaajiin, koska me kaikki harjoittelemme hyvin erilaisista lähtökohdista.
    Luultavasti tämä tyytyväisyys kumpuaa siitä tiedosta, että minä tein tämän ihan itse. Kukaan muu ei sitä minun puolesta olisi voinut tehdä. Tämä fiilis ei riipu kenestäkään toisesta, kenenkään toisen käytöksestä, ei säästä, ei siitä onko joku toinen hyvällä tuulella vai ei eikä siitä, että olisi käynyt hyvä tuuri. Tällaista saavuttamisen tunnetta ei voi saada rahalla tai kekseliäisyydellä tai hyvällä onnella tai sosioekonomisella asemalla. Kukaan ei voi ostaa itselleen hienoa maastavetotulosta tai nappiin mennyttä laatikkohyppysarjaa. Se pitää ihan itse hikoilla.
    Ehkäpä se siis on lopulta se yksinkertaisuus ja reiluus, joka tässä kiehtoo.
    Kuvat: Björgvin Hilmarsson (puoliso kävi kuvaamassa promokuvia meidän salin treenaajista ensi syksyn crossfit-matkaa varten)