Olenkohan jo kertonut teille sen yhden esikoisen kanssa käydyn keskustelun, jolloin olin haljeta tyytyväisyydestä? Silloin huomasin, että suomen kielen jatkuva läsnäolo on kantanut hedelmää. Tästä hetkestä on jo monta vuotta aikaa, mutta se palaa mieleeni aina silloin kun aiheena on lasten kaksikielisyys. Kävin keskustelun olohuoneesta vessaan esikoisen kanssa:
– Äitiii tuu jo pyyhkiin!
– Joo joo, tullaan tullaan.
– Ei! Se on TUUN. Sä tuut yksin. Ei täällä ole nyt muita kotona.
Jestas, miten ihanaa!
Eilisen jutun jälkeen sain paljon viestejä, joissa pyydettiin omaa postausta kaksikielisyydestä käytännössä eli siitä, miten olen opettanut lapsilleni suomen kielen, vaikka asumme Islannissa. Olen kirjoittanut kaksikielisyydestä blogissa aikaisemminkin (jutut löytyvät asiasanalla kaksikielinen), mutta juttu omista käytännön kokemuksista lienee paikallaan. Teen tämän nyt heti, että ei unohdu, aihe on kuitenkin tärkeä.
Mutta ihan alkuun disclaimer. Lapset ja perheet ovat erilaisia, eli nämä omat ”kuusi vinkkiäni” eivät välttämättä toimi kaikilla. Mutta näin me sen teimme.
1. Olen puhunut lapsille syntymästä asti suomea, jos olemme keskenämme eikä muiden ympärillä olijoiden ole pakko ymmärtää, mitä sanotaan. Esikoinen vastaa suomeksi, kuopus ainakin vielä islanniksi. En sano koskaan lapsille, että puhut väärin tai sanoit jonkun asian väärin. Jos joku virhe toistuu puheessa usein, minä toistan sen oikein, mutta en alleviivaa virhettä. Uskon nimittäin vahvasti siihen, että ihmiset tykkäävät tehdä asioita, joissa kokevat itsensä hyväksi. Jos kokee vain tekevänsä väärin, ei tee mieli edes yrittää.
2. Lapset saavat katsoa lastenohjelmia (melkein aina suomeksi) niin ipadilta kuin dvd:ltä. Luen heille usein kirjoja ja aina suomeksi. Puolisoni lukee lapsille tosi vähän, mutta se on vain hyvä asia: haluankin, että ne mukavat lukemishetket ja kirjojen kanssa sohvalla pötköttely yhdistyvät suomen kieleen ja minun ja tyttöjen yhteisiin hetkiin. Lapset oppivat lukemaan ja kuuntelemaan islantia kuitenkin päiväkodissa ja koulussa, eli se ei haittaa, vaikka kirjahommat ovat kotona kokonaan suomeksi.
3. En anna aikuisten vitsailla suomen kielen omituisuudella lasten kuullen. Paikalliset ovat joskus vähän ajattelemattomia ja vääntävät vitsiä omituisenkuuloisesta suomen kielestä. Jos lapset ovat tilanteessa mukana, otan aina hyvin tiukan kannan ja sanon, että olet väärässä, suomi ei ole omituinen kieli. Lapset eivät noin keskimäärin halua olla omituisia, vaan sulautua joukkoon. Lisäksi korostan usein lapsille, että itse käytän suomen kieltä koko ajan, vaikka asummekin Islannissa. Esikoinen ainakin jo ymmärtää jonkin verran mitä työkseni teen, ja kyseleekin välillä, että mitä kirjaa minä nyt kirjoitan. Suomeksi.
4. Vietän lasten kanssa aikaa ilman puolisoa. Äiti-tytärmatkat joita teen esikoisen kanssa niin usein kuin aika ja budjetti antavat periksi ovat osa tätä kielikylpemistä. Kun olemme kaksin ja matkustamme ulkomaille, puhumme vain suomea. Yritän joka kesä järjestää muutaman viikon mittaisen reissun Suomeen, jonne mieheni ei lähde mukaan. Niinä viikkoina lasten kielitaito kehittyy valtavasti: he kuulevat kieltä joka paikassa, kukaan ei puhu islantia ja he puhuvat kaikkien kanssa suomea. Yritämme soitella usein skype-puheluita Suomeen, mutta keskustelut sitä kautta eivät kyllä oikein onnistu. Lasten kärsivällisyys riittää keskusteluun skypessä noin minuutin ja sitten he häipyvät jonnekin. En ole ottanut tästä paineita.
5. Suometan osan asioista. Olen yrittänyt ”suomettaa” arjessamme joitakin juttuja, joita teemme vain suomen kielellä eli vain meidän tyttöjen kesken. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi se kirjojen lukeminen, leipominen ja hevosjutut. Kun on muutamia erityiskivoja juttuja, jotka tehdään ja joista puhutaan vain suomen kielellä, niihin puhumistilanteisiin tarttuu positiivisia fiiliksiä ja intoa ja suomea tulee käytettyä ihan huomaamatta.
6. Yritän olla kieliasioissa kärsivällinen. Minusta olisi ihanaa, jos lapset puhuisivat keskenään suomea. Mutta eivät he puhu. Olen monta kertaa yrittänyt saada esikoisen puhumaan kuopuksen kanssa suomea, mutta se usein unohtuu. En ota siitä pulttia. Jos alan joka kerta jäpättää kun suomen sijaan suusta tuleekin islantia, suomen kielestä tulee ärsyttävä riippakivi ja ainainen ”unohdin, tein väärin” -tunne. Silloin kielen käyttö jää entistä vähemmälle.
PS. Pieni bonus kaikille kaltaisilleni ei-laulutaitoisille: lorujen ja laulujen laulaminen ei ole välttämätöntä. Minä laulan vain silloin kun on ihan pakko eli kuopusta nukuttaessa, mutta muutoin en loruile enkä laula. Se on ihan ookoo, ja lapset ovat oppineet kielen ilman laulamistakin. Sen sijaan laitan suomenkielisä lastenlauluja soimaan youtubesta, se on ihan hyvä myös. 🙂