Kirjasto, kirjasto, kirjasto. Se on sananakin jo niin upea: voimakas, huulet viivaksi vetävän äreä mutta lopulta kuitenkin pehmeä ja pyöreä oo.
Suomalainen kirjasto on yksi asia, jota useimmiten kaipaan täällä Pohjois-Atlantin ulkosaaristossa. Siinä tiivistyy niin monta hyvää asiaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion olemuksesta. Tänään on Suomessa vietetty Kirjastoseuran järjestämää kirjastoja juhlistavaa Lainan päivää, ja siksi mieleni minun tekevi nyt vähän fiilistellä.
Kirjaston idea on maantieteellisesti aika tasavertainen. Ei tarvitse asua pääkaupungissa, että pääsee kirjastoon ja voi lukea uusimman Parnasson tai Hevosurheilun. Suomessa on noin 800 pää- ja sivukirjastoa ja siihen laitoskirjastot, yritysten kirjastot ja koulu- ja oppilaitosten kirjastot päälle.
Asuin lapsuuteni maalla. Kotoa lähimpään taajamaan ja siis myös kirjastoon oli kymmenen kilometrin matka. Niinpä kirjat tulivat meidän luokse: kirjastoauto ajoi lähitienhaaraan kaksi kertaa kuukaudessa. Suomesta löytyy edelleen yli 10 000 kirjastoauton pysäkkiä. Miten hienoa se onkaan, että kirjoja kuskataan kumpyörillä pitkin suomalaisia maanteitä ja muunneltun bussin matkojen varrella kymmenettuhannella pysäkillä voi käydä lainaamassa uusimman Hotakaisen tai Härkösen. Vau.
Perhettäni asui jonkin aikaa Itä-Suomessa Lemillä, perunapitäjässä. Lemin kahden rakennuksen muodostamassa keskustassa oli baari, fysioterapeutin vastaanotto, pieni ruokakauppa ja kirjasto. Kolmentuhannen ihmisen kylän kärpäsenpierun kokoisessa keskustassa sai kaljaa, ruokaa, hierontaa – ja kirjoja! Eikä se ollut mikään kahden hyllyn lukuhuone, vaan valikoima oli hyvä ja lehtisalissa oli upean laaja valikoima suomalaisia aikakaus- ja sanomalehtiä.
Islantilaiset lukevat suomalaisten tapaan paljon ja kirjallisuusaiheisia museoita löytyy pitkin maakuntia. Tässä yksi niistä (Þórbergssetur).
Sivistys, mahdollisuus asioiden oppimiseen, viihtyminen ja uutiset kuuluvat kaikille. Kirjasto on kaikille yhtä halpa. Kenenkään ei tarvitse maksaa, jos palautat ajoissa. Kirjastoon ei ole pääsymaksua eikä lehtilukusalin ovella kytätä henkkareita. Oman kirjastokortin saa 15-vuotias, jolla on henkkarit ja osoite Suomessa. (Nuoremmatkin kortin saavat, silloin huoltajan tarvitsee vain olla takaamassa kortti.)
Kirjastoon mennessä ei tarvitse koskaan ajatella, että saakohan tänne tulla. Kirjastot ovat auki kaikille. Sinne voi mennä ilman lukemisaikeita, eikä kukaan kohottele kulmiaan että mitäs hittoa täällä istuskelet ja olet pukeutunut vähän väärin tähän ympäristöön. Kunhan olet suhteellisen hiljaa, kaikki menee hyvin.
Minä olen tehnyt kirjastossa vaikka mitä. Valmistauduin siellä ylioppilaskirjoituksiin. Luin kauppiksen pääsykokeisiin. Olen tehnyt kirjastoissa etätöitä. Välillä olen paennut sinne meteliä ja vaan istuskellut, tuijotellut seinään ja nauttinut hiljaisuudesta. Olen lainannut leffoja, levyjä, kirjoja, tehnyt ryhmätöitä ja pitänyt kokouksia. Syönyt korvapuusteja ja juonut suodatinkahvia. Pyyhkinyt lapsen oksennusta lainaustiskiltä. Kun lentokoneet lensivät päin kaksoistorneja, olin Rikhardinkadun kirjastossa, kun kaveri laittoi siitä tekstiviestin.
Pohjolan talon lastenkirjastossa Reykjavikissa on lastenkirjoja ja -elokuvia useimmilla pohjoismaisilla kielillä. (Kuva: The Nordic House)
Yritän käyttää omia lapsia kirjastossa mahdollisimman usein. Kirjastoihin nimittäin liittyy itselläni niin paljon hyviä lapsuusmuistoja. Kirjastoon mentiin aina yhdessä äidin kanssa. Siellä katseltiin ja lainattiin kirjoja yhdessä. Kirjoja luettiin kotona yhdessä. Sitten ne palautettiin yhdessä. Toivoisin että omille lapsille jäisi samanlainen yhdessä tekemisen muistijälki kirjastoista. Suomessa lasten kanssa lomaillessa käymme kirjastoissa lukemassa kirjoja ja kuluttamassa leikkinurkkausten penkkejä. Turussa olemme käyneet monta kertaa Turun upeaa kaupunginkirjastoja. Se on kaiken muunkin lisäksi niin kamalan kaunis paikka.
Täällä Islannissakin on ihan hyvät kirjastot, vaikka eivät ne tietenkään minun listallani vedä vertoja suomenkielisille kirjastoille. En täältä yleensä lainaa kirjoja, koska luen pääasiassa suomeksi, mutta lasten kanssa kirjastojen lastennurkkaukset ovat ihan parhautta etenkin viikonloppuisin.
Kärsimättömälle ja päättäväiselle kuopukselle kirjasto on tarjonnut loistavan oppimisalustan lainaamisen käsitteelle. Kirjastossa hän on oppintu sen, että kaikki mitä pitää kädessään ja mistä kovasti tykkää, ei tarvitse olla omaa. Kirjaston tädiltä tai sedältä saa kirjoja lainaan, ja sitten ne pitää vähän myöhemmin palauttaa. Simppeli ja toimiva konsepti. Kirjan lainaaminen ja palauttaminen on sopivan yksinkertainen toiminto, jonka kautta TÄÄ ON MUN -vääntäminen on jäänyt vähän vähemmälle.
Pohjolan talon kirjasto on yksi suosikkipaikkojani Reykjavikissa. (Kuva: The Nordic House)
Vielä tämä yksi kehu! Nimittäin: kirjastot ovat aivan parhaita paikkoja myös kirjailijalle. Aina kun mainostan omia kirjojani, mainitsen tietysti kirjakauppaketjut ja Aldibriksen verkkokirjakaupan. Joka ikinen kerta vinkkaan myös kirjastoon. Se ei nimittäin ole kirjailijalta pois edes tuloissa, että kirjan lukija kävelee kirjaston ovista sisään. Mitä enemmän jotain tiettyä kirjaa kirjastosta lainataan, sitä useampi kappale sitä kirjastoon ostetaan. Kirjailija saa näistä kirjaston ostamista kirjoista tekijänpalkkion kustannussopimuksen mukaan ihan kuten muistakin myydyistä kirjoista.
Ja nyt tulee se paras osa: kirjailija saa korvauksen myös siitä, että hänen kirjaansa lainataan kirjastosta. Kun joku kirjastonkävijä lainaa kirjan, siitä ropsahtaa kirjailijan tilille rahaa. Viime vuonna lainauskorvaus nousi 0,25 euroon per laina. Kun kirjaani lainataan kirjastosta kahdeksan kertaa, olen saanut keskimäärin yhtä paljon tuloja kuin yhden kirjan myynnistä. Se on huikean siistiä se!
