Viisi ajatusta haja-asutusalueelta

Viikko uudessa pienessä kotikylässä Islannin Länsivuonoilla on nyt eletty ja koettu. Elämme edelleen alkuhurmaa, mutta se alkuhurma on antanut meille ihan kymmenen pistettä ja vielä enemmänkin. Tämän vähäisenkin kokemuksen perusteella tekisi mieli kertoa vaikka mitä, mutta alkuun viisi havaintoa.

Aikaa kaikkeen on enemmän. Koska emme asu ja työskentele maatilalla (joka työllistäisi 24/7), voin sanoa, että maaseudulla on kaikkeen aikaa enemmän! Ehdimme töiden jälkeen poimimaan marjoja koko perheen kanssa, aamuisin ehditään leipomosta hakemaan leipää ilman kiireen tuntua, lapsilla on lyhyt matka päiväkotiin ja kouluun ja iltaisin ehditään uimaan ilman että täytyy suunnitella uimalakäyntiä mitenkään isommin etukäteen.

Toki valinnanvaraa tällaisessa pikkukylässä on vähemmän kuin pääkaupungissa Reykjavikissa, mutta silti tuntuu että mistään ei ole tarvinnut luopua. On sellainen maaseutu, että makkarinikkunasta näkyvät vuoret ja pilvet ja taivasta. Keittiöstä suikale Atlanttia ja suuri ja jyrkkä vuori. Päiväkotimatkalla voi kulkea merenrantaa, treeneihin kävellessä näkyy lumivyöryaidat ja toimistolle kävellessä lisää vuoria. On maaseutu ja lyhyet välimatkat, mutta on myös kahvila, pari ravintolaa, jäätelökioski (TOTTAKAI!!), paikallinen olutpanimo, elokuvateatteri ja tajuttoman kaunis kirjasto.

Asiat järjestyvät yhdellä puheenvuorolla. Pienessä paikassa kaikki tuntevat kaikki. Tiedustelin kahvilanomistajalta, mistä täältä kannattaisi kysellä paikkaa omalle työpöydälle. Haluaisin päästä tekemään töitä kodista erilliseen tilaan. No hänen aviomiehensä tunsi jonkun, jolle hän soitti.

Samana päivänä kuulin samasta työpaikasta kahdelta muulta, joista toinen työskentelee kaupunginkirjastossa ja toinen on samoissa tiloissa työskentelevän freelancekoodaajan vaimo. Ensimmäisestä tiedustelusta kului noin viisi tuntia ja sain avaimet toimistolle.

Se että kaikki tietävät ei haittaa. Lähes jokainen uusi ihminen johon olen täällä tutustunut ja jonka kanssa olen täällä jutellut, on tiennyt että joo te olette ne tyypit jotka muuttivat “siihen Messiönuhús-taloon” ja teidän lapsella taitaa olla sellainen maastopyörä. Minua ei yhtään haittaa, vaikka ihmiset täällä juttelisivat minusta tuntematta minua. Päinvastoin: koen sen imartelevana. Hauskaa olla se uusi asukas, joka kiinnostaa edes sen verran, että siitä tiedetään jo kaikenlaista. Se sitä paitsi lisää yhteenkuuluvuudentunnetta ja turvallista oloa.

Kylä on asukkaidensa kokoinen. Tarkoitan tällä sitä, että isokin paikka voi tuntua hiljaiselta ja yksinäiseltä, jos sen asukkaat eivät puuhaile paljoa ulkona, ota osaa yhteisiin kemuihin ja tee asioita yhteisön sosiaalisen elämän eteen.

Kun jokaisella on joku oma mielenkiinnon kohde, jota tuo aktiivisesti esiin, pienikin kylä tuntuu tosi suurelta. Täällä Isafjördurin kylässä on yksi Islannin parhaita maastopyörämestoja, koska paikalliset pyöräilijät ovat tehneet sellaisen. Täällä on yksi maan suurimpia musafestareita, koska paikalliset muusikot pistivät sellaisen pystyyn. Ja esimerkkejä on lisää!

Vastaanotto on avoin. Asuin Reykjavikissa yli kymmenen vuotta, mutta minua ei kertaakaan pyydetty mukaan yhteenkään islantilaisten ompelu-/kirja-/ruokakerhoon eli sellaiseen sosiaaliseen porukkaan, joka kokoontuu vuorotellen kerhon jäsenten kodeissa. Pääsin kyllä miehen sukulaisten siivellä moniin paikkoihin, mutta minua ihan vain minuna itsenäni ei koskaan kutsuttu mihinkään islantilaisten omaan inside-kerhoon mukaan. Olin asunut tässä nykyisessä maaseutukylässä reilun yhden päivän, kun kylän maastopyöräkerhon vetäjän vaimo tuli vetämään minua maastopyöräkisojen after partyssä hihasta. Hän oli kuullut että kirjoitan kirjoja ja että tykkään lukea. Että kai lähtisin mukaan hänen ja muiden naisten kirjakerhoon, joka kokoontuu kerran kuukaudessa jonkun kodissa.

Ensimmäinen kokoontuminen oli tällä viikolla, ja siellä minä juttelin muiden paikallisten kanssa islanniksi erilaisista kirjoista, Yrsan dekkareiden juonirakenteesta, lapsille lukemisesta ja Toni Morrisonista.

Eihän tästä ensihuumasta tarvitse koskaan herätä, eihän?

PS. Täällä yritän selittää, miten ihmeessä saimme ajatuksen muuttaa tähän paikkaan.

PPS. Jos et vielä seuraa Äidin Puheenvuoro -Youtube-kanavaa, kannattaa ottaa seurantaan jos maaseutuaiheet kiinnostavat. He ovat nimittäin juuri muuttaneet Helsingistä Sodankylään ja videoilla on tarinoita heidän perheensä uudenlaisesta arjesta maalla. Olemme Inarin kanssa kavereita ja ilman kalenterien synkkaamista huomasimme, että vietämme molemmat saman ajan maaseutuelämää kokeillen. Muutoksen tuulia ilmassa, jne. 🙂

Teemat
Poimintoja Blogista:
Yleinen

Vastauksia kysymyksiinne

Te kysyitte, nyt minä vastaan! Pahoittelen näin etukäteen, että teksti on puhekielistä ja saattaa sisältää kirjoitusvirheitä. Kopioin kysymykset suoraan postauksen kommenttikentästä ja vastasin rennolla otteella

Lue lisää »
Yleinen

Ystävät eri maissa

Tämä juttu on omistettu etenkin kaikille ulkosuomalaisille ja heille muillekin, joiden ystävistä ja kavereista valtaosa asuu muualla.  Aikuisiällä uusien ystävien saaminen on hitsin vaikeaa, koska

Lue lisää »

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö