Raskausviikko 34, helou helou ja heltat heiluu. Miten voi olla, että edellisellä viikolla olo hanurissa oli ala-arvoinen ja nyt, yhden viikon jälkeen kaikki tuntuu suurin piirtein kivalta eikä mistään särje minuuttia pidempään?

Takaisin kotona, takaisin lähikahvilassa.

Ensimmäisenä mieleeni tulee liikunta. Suomen matkallamme en juuri päässyt urheilemaan. Crossfit-treenejä ei ollut aivan lähimaisemissa eikä ulkoilmauimahallia. (Islannin uimaloihin totuttuani on lähes mahdoton saada itsensä motivoitua lähtemään uintireissulle kylmään veteen ja vielä sisätiloihin). Yritin menneiden Suomi-kesäviikkojen tapaan sauvakävellä dekkari seurana, mutta tukalan olon takia en pystynyt lisäämään vauhtia hien pintaan saamiseksi. Lenkki loppui siihen kun istahdin pehvasäryssä kuuntelemaan äänikirjaa kiven päälle. Kun menossa on raskausviikko 34, tämä on juuri oikea meininki.

Palattuamme Suomesta takaisin kotiin arki mätkähti heti päälle. Eli lähdin saman tien liikkumaan. Crossfitissä teen tietysti treenit äärettömän rauhallisesti: jätän kaikki hyppyjä vaativat liikkeet pois ja laitan tankoon ihan pikkuriikkiset hammastikkupainot. Uimaradalla sen sijaan vauhtia ei tarvitse hiljentää yhtään; kilsa menee hieman yli puoleen tuntiin kuten se on mennyt viimeiset viisi vuotta. Raskaana olemisen ja vatsan painon huomaa vasta vedestä noustua. Kävely takaisin pukukopeille sujuu hiipimisvauhdilla.

Loma-ajan ”pieni ”(mutta törkeän hyvä) yöpala. Skippasin vain viinin.

Toinen syy tämän viikon edellisviikkoa parempaan oloon voi olla myös syömisessä. Lomalla se tapahtuu joka kerta: tulee syötyä enemmän kuin arjessa. Tekee mieli tuoretta pullaa aamiaisella, ravintolalounasta, jälkkäriä joka aterialla ja vähän suklaata ja jädekiskasta parit jäätelöt. Tällä viikolla paluu arkirutiineihin tarkoitti ateriakokojen normalisoitumista. Kaikki ylimääräinen syöminen jäi pois. Ehkä se sai olon tuntumaan kevyemmältä? Koska eihän vatsalaukulla ihan älyttömästi venymistialaa tilaa voi olla, kun parin kilon mötkäle pistää muutenkin sisuskalut ahtaalle.

Tai sitten kyse on ihan silkasta sattumasta.

Tämä raskausviikko 33 palauttaakin sitten kertarytinällä mieleen ne kaikki ihanat muistot, jotka aikanaan inspiroivat kirjoittamaan Vuoden mutsi -kirjaa. Kaivelen vähän arkistojani ja huomaan, että ensimmäinen luku, jonka kirjaan aikanaan kirjoitin, oli näppärästi otsikoitu ”Helvetin raskaus”. Se teksti ei kuitenkaan sellaisenaan päätynyt kirjaan asti… Että kuinka raskaana olo voikaan olla hanurista. Tai ainakin siellä hanurissa on hikka, särky ja vihlonta ja tottakai koko paketti yhtä aikaa.

Vihlot ja hymyilet!

Tällä viikolla nukahdan melkein joka ilta aamuyhdeltä. Herään neljältä vessaan. Valvon kuuteen. Herään puoli kahdeksan siihen kun vatsani vaihtaa paikkaa neljä kertaa minuutissa.

Jos arkivaappumistani katsoo pienen välimatkan päästä, näytän rupsahtaneelta pultsarilta. Kävelen kumarassa (koska mahaa särkee), jalat maata raahaten (koska niitä ei voi nostaa ettei tärähtele), paita rullaantuu kainaloihin (ei todellakaan mahdu enää mahan päälle) ja housut roikkuu (kuminauhalle on vähän vaikea löytää sitä kapeinta kohtaa (ja joo, niissä on raskaushousujen korkea vyötärö). Yksi erittäin venyvä ja mainiosti istuva mekko (kuvissa, mekko: Marimari) mahtuu vielä päälle, mutta se on joka toinen päivä pesussa, koska tiputtelen koko ajan käsistäni ruokaa rinnuksille. Kädet vähän vapisevat.

Eikä tässä vielä kaikki. En kanna käsissäni raskaita pullokasseja, mutta etukeno on pakollinen, että keuhkoihin mahtuisi edes vähän ilmaa. Piereskelen yhtä huolimattomasti kuin Hakiksen vakiojengi kolmosen ratikassa. Aijettä.

Väitän, että näytän tässä todellisuutta freesimmältä.

Mieleeni palaa Katjan raskausviikot explained -postaus. Olen viikolla 33 mutta olo on kuin viikolla 34 ”Voipi olla että vähän turvottaa” ja 40 ”Tuntuu kuin kävellessäkin istuisi”.

Että tätä vielä olisi seitsemän viikkoa jäljellä. Nyt pelikestävyyttä kehiin, nainen!