”Sinä sait sen.”
Kuulin ne sanat puhelimessa ja romahdin onnesta lattialle mykkyrälle. Oli tämän vuoden juhannusaatto.
Ne sanat eivät olleet tarkoitettu minulle, vaan ystävälleni, joka puristi puhelinta kädessään olohuoneessa. Kun puhelin oli hetkeä aikaisemmin soinut, minä ja toinen ystäväni olimme jähmettyneet hiiren hiljaa kuuntelemaan, mitä luurin toisessa päässä sanottiin. Siellä soitti oikeustalolta tullut asianajaja, joka aikoi kertoa asiakkaalleen, kuinka huoltajuusriita oli ratkaistu. Olimme tulleet tilanteeseen ystävämme turvaksi ja avuksi. Olo oli kuin nuorallantassijalla. Vaikka järki sanoi, miten siinä tulee käymään, se olisi silti voinut kääntyä ihan millaiseksi vain.
Olen elämässäni kaksi kertaa aikaisemmin kokenut sellaisen tuskaisen tunnetilan, jonka päättymistä toivoo ja toivoo ja samalla toivoo enemmän kuin mitään koskaan, että se lopputulos olisi hyvä ja oikein. Kun omat lapset tekivät syntymää, tuntui kuin vajoaisin mustaan leväpuuroon, josta halusi hengissä pysyäkseen päästä nopeasti ylös hengittämään, juosta pois riskeistä ja onnettomuuksien mahdollisuudesta siihen hetkeen kun kätilö ojentaa lapsen ja sanoo että kaikki on hyvin.
Tänä kesänä, sinä juhannusaaton iltapäivänä tunne oli hyvin samankaltainen. Epämiellyttävä epävarmuuden tunne jäyti sisuskaluja, hengitys oli lyhyttä ja katkonaista ja ilmansuunnat tuntuivat sekavilta. Ajoin ystäväni luo kotoani pyörällä, eikä pyörän ajaminen aikuisella iällä ole koskaan tuntunut yhtä vaikealta. En meinannut löytää oikeaa osoitetta, vaikka se oli ihan naapurissa. Sekoilin kadun väärässä päässä, lukitsin pyörän sata metriä liian aikaisin ja sitten kannoin sitä lukittua pyörää kädessäni loppumatkan perille, kun en muka viitsinyt enää räveltää lukkoa auki. Käsivarret pyörän painosta ja jännityksestä täristen menin sisään odottamaan sitä soittoa.
Kun se puhelin viimein pirahti ja kuulin ne kolme sanaa puhelimen mikrofonista, menetin muutamaksi sekunniksi aivan kaikki voimani. Kummallista, miten terve jaloillaan seisova ihminen voi niin nopeasti löytää itsensä lattialta konttaamasta, vaikka kukaan ei edes tönäissyt. Stressistä ja jännityksestä äkkisiirtymä suuren suureen helpotukseen vei kaikki voimat kuin ilmat ilmapallosta.
Mietin jälkikäteen sitäkin, että se ei edes ollut minun lapseni tai minun vanhemmuuteni tai minun vapauteni. Jos minustakin kaikki tuntui niin kamalan suurelta ja voimakkaalta ja nännyttävältä, niin en voi mitenkään edes kuvitella, miltä se on ystävästäni tuntunut. Hänen on ollut pakko olla aivan käsittämättömän vahva.
Niihin kolmeen sanaan päättyi yksi painajainen hyvin ja oikein. Olen lukenut oikeuden päätöksen, seurannut tapausta alusta asti ja vaikka kyse on ystävästäni, olen silti vilpittömästi sitä mieltä, että oikeus teki oikean päätöksen ja tapaamisoikeudet tuntuvat tilanteeseen nähden reiluilta. Ystäväni pääsi lapsensa kanssa kotiin, josta heitä pidettiin poissa melkein vuosi. En halua enkä voikaan päätöstä tässä enempää avata, koska asian käsitelly on luonnollisesti edelleen kesken. Toisen osapuolen aloitteesta tapaus menee vielä seuraavan oikeusasteen käsittelyyn.
Tämä koko tapaus on ollut niin kammottavan solmuinen ja ahdistava, että oli suurista suurin helpotus kun se yhdellä tasolla saatiin päätökseen. Samalla tämä tapaus on ihan jäätävän kaamea esimerkki siitä, mitä voi melkeinpä pahimmillaan käydä, kun lapsella on kaksi eri maista kotoisin olevaa vanhempaa ja eteen tulee syystä tai toisesta ero ja vanhempien välinen asiallinen kommunikointi ei ole mitenkään mahdollista. En aio tässä sen enempää sanoa tai ketään tiettyä ihmistä luonnehtia, mutta jos haluaa ymmärtää paremmin tietynlaisten ihmisten käyttäytymistä ja varoa heitä, kannattaa lukaista ruotsalaisen Thomas Eriksonin uusin kirja. Kaikkea sitä maailmassa onkin, mistä en ole aikaisemmin mitään tiennyt tai en ole sellaista ymmärtänyt varoa.
Tiedän, ettei tämä tilanne ole ainoa laatuaan, ei lähellekään. Näitä on paljon ihan koto-Suomessa mutta myös Suomi-ulkomaat-piireissä. En osaa oikein mitään neuvoja tällaisiin tilanteisiin antaa enkä osaa sanoa, miten tällaisista tilanteista pääsisi helpoiten ulos tai miten tällaisiin tilanteisiin päätymistä voi välttää. En minä tiedä. Parisuhde voi pahimmillaan viedä ihan kammottavan helvetillisiin onkaloihin ja umpikujiin, joita on vaikea ulkopuolisen nähdä tai niissä olevienkaan ymmärtää ja niistä voi olla todella vaikeaa päästä pois.
Ehkä eräs asia, jota olen viime aikoina kovasti miettinyt on se, että olipa kyseessä mikä tahansa sopimista vaativa asia, siitä pitää aina sopia tarkasti ja aina kirjaimellisesti ja mahdollisimman selkeästi.
Jos toinen vanhemmista jää kotiin ja jättää työuran ja toinen lupaa huolehtia perheen elatuksesta ja kotiin jääneen puolison eläkkeistä, siitä kannattaa tehdä kirjallinen sopimus.
Jos toinen puolisoista omistaa ennen avioliittoa asioita, joita ei halua mahdollisen tulevan avioeron yhteydessä jakaa toisen kanssa, pitää avioehto tehdä kirjallisena.
Jos kaverukset perustavat yhdessä yrityksen, osakassopimuksen pitää olla jämpti ja selkeä.
Jos toinen lupaa yhtään mitään, millä on toiselle iso merkitys, pitää aina olla kirjallinen sopimus.
Lupauksen pitää olla kirjallinen, allekirjoitettu, selkeä ja kaikkien muotoseikkkojen mukainen. Eihän sellainen paperilappunen toisen käytöstä muuta, korjaa hädän hetkellä pahaa mieltä hyväksi tai suojaa hyväksikäyttöyrityksiltä, mutta se on tärkeää valuuttaa silloin, jos aletaan riidellä. Jos toinen ei halua tehdä kirjallista sopimusta, hälytyskellot saavat soida ja lujaa. Ikävä kyllä on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka saavat energiaa siitä että ajavat muita nurkkaan, hankkiutuvat valta-asemaan ja nauttivat siitä.
En meinaa, että pitäisi alka pelätä ja kyynistyä. Kyllä minä ainakin haluan yrittää ajatella uusista tuttavuuksista lähtökohtaisesti hyvää. Eihän elämästä tulisi mitään, jos kaiken alussa itäisi epäilys ja epäluulo ja pohdinta siitä, mitä tuo toinen ihminen noin niin kuin ihan oikeasti minusta haluaa.
Mutta kun nevuottelupöydässä on oman hyvinvoinnin kannalta keskeinen ja omaan elämään pitkäaikasiesti vaikuttava asia (lapsi, koti, vapaus, yritys, taloudellinen toimeentulo jne.) kannattaa pitää mielessä se, että ikinä ikinä ikinä ei voi luottaa kenenkään yhtä paljoa kuin itseensä. Siksi kaikki tärkeät asiat aina paperille.
Paperiläjät eivät ole kaikelta suojaava kilpi, mutta ne tekevät toisen ihmisen umpisolmuun vetämien asioiden selvittämisestä piirun verran helpompaa ja vaikeissa tilanteissa pienikin suoraksi saatu mutka voi olla iso helpotus.
Tästä voit lukea lisää:
Ystäväni kirje hänen tilanteestaan, julkaisin kirjeen täällä blogissa keväällä
