• Kaksi lasta ja kuuden vuoden ikäero

    Blogikollega-Hannet kirjoittelivat hyvin ja hyvin tärkeästä aiheesta eli kuinka kaksi lasta ei mene siinä kuin yksi mutta se menee jopa paremmin, kun aika kuluu ja mukelot kasvavat.
    Kannanpa oman roinani soppaan, koska alunperinhän en halunnut lapsia ollenkaan. Sitten kävi ”ups oho”. Hyvin pitkän aikaa yksi lapsi tuntui todella hyvältä. Kakkonen ei käynyt mielessäkään, enkä vieläkään oikein tiedä, mikä minuun meni (no tiedänpä kyllä sen, mutta noin _vertauskuvallisesti_). Meni vähän aikaa ja sitten olikin toinen tuloillaan ja siinäpä sitä oltiin että jæjja. Lisää neliöitä taidetaan tarvita.

    Nyt näitä on sitten kaksi – eikä kolmatta tule (onnitteluja kolmannesta tulee muuten random-tyypeiltä vieläkin, eli kehitinpä kerrankin aprillipilan, joka meni osaan lukijoista vähän liiankin hyvin). Eli ei, en ole raskaana, en nyt enkä toivottavasti enää koskaan. Been there, done that ja nyt kun nämä raskausvauriot tästä paranevat, olen entistä freesimpi, pirteämpi ja aion oppia ne tuplanaruhyppelyt. Vaikka sitten tena housuissa.

    Miten näiden kahden mukelon kanssa sitten on mennyt? Riippuu päivästä, millaisen vastauksen kysyjä saa. Kun olen lasten kanssa yksin, olen aika väsynyt vittupää. Sanon älyttömyyksiä lähipiirille ja välillä karjaisen vauvalle, jos se ei kiireisenä aamuna pysy paikallaan vaippaa vaihtaessa ja kakkaa leviää joka paikkaan eikä aikaa oman puseron vaihtamisellle oikein olisi. Ja se oma huutaminenhan parantaa kamalasti tilannetta! Tilanne pahenee ja oma olo pahenee ja kaikki menee päin vituraa. Great.

    Esikoinen on näissä tilanteissa aivan ihmeellinen. Se ei ala kanssakitistä kriisitilanteessa, vaan auttaa kaikessa roskiksen vaihtamisesta aamiaisen laittoon ja pyytää, etten kiroilisi. ”Äiti ei saa sanoa vittu. Mäkään en kiroile, eikä isi.”

    No niinpä.

    Selitän hänen kypsyydestään liikuttuneena, että ihanaa kun ymmärrät että äiti on välillä aika pöljä. Että tämä on välillä aika rankkaa kun pitää tehdä kaikki yksin ja on vähän stressiä, mutta ei se teidän vika ole. Silloin esikoinen katsoo minua pitkään ja toteaa kaiken olevan ihan ookoo, koska aivan pian koittaa parhaus.

    ”Onneks isi tulee kohta kotiin. Ei ole montaa yötä.”

    Ylipäätään jos mikä tahansa on menossa vituralleen, kuusivuotias sanoo, että ei saa huutaa. Ja jos joskus vähän kirkaisen, ja välillähän niin tapahtuu, hän kehottaa soittaman isille että se tulisi aikaisemmin kotiin. Meillä kun on puolison kanssa tämä maaginen tempperamenttiero: hän ei huuda eikä suutu koskaan. Mä olen kuullut hänen huudahtavan tasan kolme kertaa. Yhden kerran kun hän jäi hevosen alle, toisen kerran kun olin ajaa autolla päin lyhtypylvästä ja kolmannella kerralla olimme vuoristovaelluksella ja hän huusi perään jääneelle meikäläiselle, että HÄN ODOTTAA SEURAAVALLA KIVELLÄ (ja laittoi kahvia).
    En voi sanoa samaa itsestäni. Kun kihahtaa, niin ovi vähän lämähtää. Joskus paljon. Yleensä silloin minulle vinkataan, että voisi olla hyvä idea lähteä ulos virkistävälle kävelylle rauhoittumaan.

    Esikoinen muistuttaa ulkonäöltään enemmän minua kuin kuopus, mutta luonteeltaan se on ilmetty isänsä. Se on suloista, mutta samalla vähän pelottavaa. Esikoinen on niin kiltti ja huomaavainen, että joskus pelkään sen olevan liian kiltti ja huomaavainen. Kun ei joutuisi hyväntahtoisena ja sovittelevana muiden pelinappulaksi. Yritän kannustaa häntä välillä vähän raivoamaan. Että jos ottaa päähän, ei suusta päässyt perkele tai karjaisu ole maailman kamalin juttu. 
    Kun hän sitten joskus osoittaa mieltään, olen todella tyytyväinen. Olen iloinen, kun hän lyö huoneensa oven kiinni perässään ja sanoo että elämä on tyhmää, tai potkii autossa istuessa edessään olevaa penkkiä ja vänisee kun mä en heti ymmärrä, mitä hän sanoo. Noina hetkinä mulla ei koskaan pala kiinni, sillä niitä tulee eteen niin harvoin.

    Oma ääliömäinen toimintani ihmisenä nousee esiin tilanteissa, joissa tekemistä on paljon, aikaa ei yhtään ja kaikki metatekeminen eli asioiden järjestely, kuskaaminen ja maailman valmistelu törmäävät samassa risteyksessä. Siinä kohtaa palaa kiinni ja lyhytpinnainen hyypiöminäni hiipii esiin. Leukalihakset jännittyvät ja päässä vähän sumenee. Siis suomeksi: silloin vi-tut-taa. Tuo olotila puskee läpi ruuhkaristeyksissä, joissa resurssit ja tarpeet eivä kohtaa – ei siis vain siksi, että väsyttää tai molemmat lapset vänisevät.

    Miksiköhän näin on? Mulla on tähän oma villi arvaukseni: lasten kuuden vuoden ikäero. Kiitän itseäni ja miestä, että tuli saatua lapset tarpeeksi isolla ikäerolla. Meille tämä on tuntunut ihan parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta.

    Tästähän on tehty ihan tutkimuksiakin. Eroriski kasvaa Väestöliiton tekemän tutkimuksen mukaan jopa 50 prosentilla, jos lapset on tehty alle 1,5 vuoden ikäerolla. Oman ajan puute ja pettymys perhearkeen ajavat parisuhdeongelmiin. (Ja useinhan se oman ajan puute vaivaa etenkin äitejä eniten juuri pikkulapsivaiheessa). Tiivis lapsensaamistahti voi olla myös riski vanhempien terveydelle.

    Allekirjoitain mututuntumalta nuo kaikki tutkimusväitteet. Arki kahden lapsen kanssa sisältää paljon enemmän säätöä kuin arki yhden lapsen kanssa, mutta koska esikoinen ei ole enää niin pieni, rasituskuorma ei ole päässyt kasvamaan tänä vuonna liian isoksi. Ei, vaikka olen lähes koko vauva-ajan tehnyt ainakin osa-aikaisesti töitä. Tähän tilanteeseen on tietysti vaikuttanut monta muutakin asiaa kuin lasten ikäero:

    Olemme olleet onnekkaita, että molemmat lapset ovat terveitä ja sairastelevat ainakin tähänastisella kokemuksella harvoin. Kahdeksankuinen kuopus ei ole ollut vielä päivääkään sairaana, esikoinen keskimäärin seitsemän päivää vuodessa. Meillä on yksi turvaverkko, mutta sitäkin vahvempi: anoppi, joka auttaa lastenhoidossa päivittäin. Lopetin täysimetyksen vauvan ollessa kolme kuukautta ja kokonaan pätkän ehdittyä kuuden kuukauden ikään: syöppö vauva tuli hitaasti annostelevasta rintamaidosta lähinnä vihaiseksi. Kun tuuppaan reippaasti syövän ja suuren ruokahalun omaavan vauvan iltaisin täyteen velliä ja maitoa, ne 12 tunnin katkeamattomat yöunet ovat tulleet melkein kuin itsestään.

    Tämä kirjoitus siis vertaistueksi heille, jotka miettivät toisen lapsen hankkimista isommalla ikäerolla tai pohtivat, että millaista se on, jos ei ihan kahden tai edes kolmen vuoden aikaslottiin saa tai pysty kahta mahduttamaan.

    Niin ja se vielä, että ihmisten luonnolliseen käyttäytymiseenhän kuuluu perustella omia valintojaan tai itselle käyneitä sattumuksia parhain päin. Että näin sen kuuluikin mennä. Siitähän tässäkin kirjoituksessa on loppujen lopuksi kyse. En siis väitä, että lasten lyhyellä ikäerolla syntyisi eroperheitä ja stressipesäkkeitä. Vaan toteanpa vaan, että tämä useamman vuoden ajanjakso muksujen välillä on näin yhden elämän kokemuksella itse asiassa ihan hemmetin jees.

    Jutun kuvat otoksia viimeisen 8 kuukauden varrelta. Kuvasi Björgvin Hilmarsson.