Nämä viimeiset korjauskierrokset ovat mikroviilauksen mikroviilausta. Silloin ei enää muokata tarinaa, syvennetä henkilöhahmoja, muuteta juonta, vaan viilataan pintaa. Ja se on minusta ihan hirvittävän työlästä. Tykkään vetää isoilla pensseleillä, olen yksityiskohdissa tavattoman kärsimätön ja heikko. Mottoni on tarpeeksi hyvä on täydellinen. Ikävä kyllä fiktion kirjoittaminen – tai oikeastaan minkä tahansa tekstin kirjoittaminen – on sellainen laji, johon se motto ei vaan sovi.

Vaikka tarina on mahtava, hahmot loistavan lihallisia ja juoni koukuttaa, siitä kaikesta häviää paljon hienoutta, jos tekstin pinta ei ole kunnossa. Typo-virheitä jää aina, mutta jos niitä on liikaa, tarina alkaa kompastella. Lukijaa alkaa ärsyttää. Minua alkaa ärsyttää. Tulee väärinymmärryksiä. Alan saada lukijoilta palautetta ”täällä on tosi paljon pilkkuvirheitä”, ja sellainen palaute sähköpostissa tappaa voikukatkin juurineen.

En tietenkään kanna vastuuta tekstin viilauksesta yksin, ammattilaiset kustannustoimittavat ja oikolukevat, mutta kirjailijana olen ainoa joka on prosessissa mukana ensimmäisestä ideasta viimeisen sivun viimeiseen pisteeseen asti. Vain minä lopulta tiedän, kuinka vaikka joku islantilainen paikannimi kirjoitetaan oikein. Googlesta on apua, mutta ei se kerro, miksi Helgi on miehen nimi mutta Helga voi olla sekä nainen että mies – riippuen sanan roolista lauseessa. Jos minä olen sekoillut ihmisten nimissä käsikirjoitusvaiheessa, se virhe voi monistua painokoneeseen asti. Sana voi olla näennäisesti oikein kirjoitettu ja kuulostaakin oikealta – mutta olla silti kontekstissaan väärin.

Tämäntyyppisiä pikkuasioita pyöritellessä minulla palaa helposti käämit. Eli olen ihan tietoisesti joutunut rauhoittamaan itseäni ja vaatimaan itseltäni keskittymistä tähän kirjan loppuvaiheen työstöön. Piiskaamaan itseäni pilkkujen tasolle. Pieni hikikarpalo on puskenut otsalta läpi kun olen rivi riviltä edennyt tekstiä läpi. Ei ole fiktion kirjoittaminen tältä osalta ollut helppoa, ei.

Mutta! Eipä tämä vielä ole ollut homma eikä mikään. Pintaviilaus on mennyt takapuoli penkkiin ja homma valmiiksi -metodilla, mutta se koko kirjotustyö. Jaiks ja apua. Hildur on siis ensimmäinen fiktiivinen romaanini. Vaikka takana on parikymmentä kirjaa – asiaproosaa, oppaita, autofiktiota, oppikirjoja – fiktion kirjottaminen tuntui todella paljon vaikeammalta kuin mikään muu kirjoitustyö ennen tätä. Sehän oli noin 60 prosenttia ajasta suorastaan helvetillistä hommaa. (Se loppu 40 % taas oli niin kivaa, että sen takia sen 60-prosenttisen tervan kesti.)

Minulla oli synopsis, ekseliin purettu tarinalinja, tarkat suunnitelmat ja paljon taustamateriaalia. Tiesin, että olen nopea kirjoittamaan ja muokkaamaan kirjoitettua tekstiä. Yksi ehdottomia vahvuuksiani on tehdä tosi nopeasti tosi paska teksti ja sitten puristaa siitä pienen miettimistauon ja Hannalta saadun ohjauksen kautta timanttinen (kustannustoimittajani Hanna, I lave juu!!!!).

Luulen, että tämä fiktion kirjoittamisen vaikeus kulminoituu kohdallani yhteen sanaan: vapaus. Yhtäkkiä sain kirjoittaa ihan mitä tahansa. Siis Ihan Mitä Vaan. Ei ollut todellisia tapahtumia, joista kertoa, ei ollut todellisia ihmisiä, joiden mielipiteitä avata nohevaksi tekstiksi. Ihan jokainen asia piti vain keksiä itse omasta päästä puristaen. Ja kun tällaiselle järjestelmälliselle kauriille annetaan vapaa laidun, että mene kuule tällä kertaa ihan minne vain haluat, niin pääkopassa alkaa kumista. Siinä vapauden portilla iskee järjetön pelko. Että siis tästäkö lähdetään…..ihan minne vain? Hirvittävä vastuu aivan kaikesta, jok’ikisestä päätöksestä.

Fiktion kirjoittaminen antaa vapauksia, jotka tuntuvat pelottavilta. Tietokirjoihin kirjoitetaan se, mitä tiedetään ja mahdollisimman vetävällä tavalla tietysti. Jos fiktioon kirjoittaa vapaasti vain sen, mitä tietää tai minkä on itse kokenut, tarinasta tulee sekava pannukakku- hedelmäsalaatti. Koska sellaistahan oikea elämä on, sekavaa raastepöytää. Ei sellaista voi kirjoittaa, ei sitä kukaan jaksa lukea. Pitää olla kuitenkin joku eheys, se kuuluisa ”teoksen maailma”.

Miten siitä vapauden tuomasta voimattomuuden tilasta sitten selviää? Jokaisella kirjoittajalla on tähän varmasti omat keinonsa, mutta minä opin aika pian Hildurin kirjoittamisen alkuvaiheessa, että on vaan pakko jatkaa sitä paaluttamista. Eli käytännössä: annoin jatkuvasti itselleni pieniä tehtäviä, joita minun piti suorittaa.

Tänään kirjoitat viisi liuskaa valmista tekstiä.

Tänään kirjoitat kahdeksan liuskaa Hildurin kotia kuvailevaa tekstiä, jota ei ole tarkoitus julkaista käsikirjoituksessa eikä missään muuallakaan.

Tänään ruokakaupassa mieti, mitä Hildur ostaisi.

Kun Hildur syö pitsaa, syökö hän kaiken heti vai jättääkö kannat?

Automatka Länsivuonojen mutkaisilla teillä. Selvitä, mihin aikaan aurinko laskee marraskuussa. Milloin tulee pimeää?

Otteita omasta Tehtäviä itselleni -vihostani

Kirjoitin kalenteriin ylös kirjoituspäivät, annoin kirjoituspäivää edeltävänä iltana itselleni erisuuruisia tehtäviä, joita sitten seuraavana päivänä suoritin. Seuraavaa kirjoituspäivää edeltävänä iltana sama juttu. Ja pikku hiljaa pieniä palasia alkoi olla niin paljon kasassa, että käsikirjoitus alkoi muodostua kokonaiseksi. Kun oli vähän kokonaisuutta kasassa, sitä kehtasi lähettää eteenpäin kommentoitavaksi. Ja sen jälkeen muokattiin.

Minun oli siis pakko rakentaa aitoja itse itseäni varten, ja sitten pitää huoli siitä, että se aidan paikka siirtyi pikkuhiljaa. Muutoin ei olisi koskaan valmistunut yhtäkään valmista sivua. Yksi tehtävä kerrallaan ja laput silmillä sain sen valmiiksi, ja aikataulu piti. Hildur ilmestyy kesäkuun alussa.

Kirjoitin joku aika sitten vähän laajemman jutun kirjan kirjoittamisen prosessista, jos aihe kiinnostaa, niin vanha juttu löytyy täältä: Kirjan kirjoittaminen.

The post Miksi fiktion kirjoittaminen on niin samperin vaikeaa? appeared first on Satu Rämö.

Lähdimme tässä Suomen juhannuksen korvilla muutaman päivän mittaiselle työmatkalle Islannin Länsivuonojen itäosiin. Kotona tehdessämme lähtöä huomasin tämän kirjan erään muuttolaatikon päällimmäisenä. Hetken mielijohteesta nakkasin sen mukaan reissukassiin. Iltaisin kuvauspäivien jälkeen tekisi varmasti mieli keskittyä, ehkä ehtisin kirjoittaakin. Ja ehdin!

Muita juttujani erilaisista kirjoista löydät täältä Kirjavinkit-osion alta.

7+7 Levottoman ajan kirjeitä on kahden kirjailijan, Juha Itkosen ja Kjell Westön välistä kirjeenvaihtoa. Westön kirjeet on suomeksi kääntänyt Laura Beck.

14 kirjettä ja yli 300 sivua kahden miehen välistä kirjeenvaihtoa kaikesta. Ihmisenä olemisesta. Siitä tunteesta kun identiteetti häilyy. Siitä, miltä tuntuu miehenä vierastaa tietynlaisia miesporukoita, vaikka on itse omasssa elämässään – miehenä – aika menestynyt. Miltä tuntui kun Juha Väätäinen voitti 10 000 metrin juoksukisan 1970-luvun alussa? Millaista se on, kun oma työ on sen luonteista, että sitä arvostellaan jatkuvasti julkisesti? (Hesarin arvio tästä kirjasta alkoi – tietenkin – kirjallisuuskritiikin kritiikkiin vastaamisesta, heh.) Ja voiko sellaisista ajatuksista edes kirjaan kirjoittaa? Millaista on olla osana pientä yhteisöä, jossa tekijät, arvostelijat, osallistujat ja ostajat sijaitsevat kaikki saman kannen alla? Ah, suomenruotsalaisuus!

Aiheet ovat kirjeissä runsaanpuoleiset, mutta juuri sellaistahan meno ihmisen päässä yleensä on. Emme me mieti viikon aikana vain yhtä asiaa. Varttitunnin aikana mieleen pulpahtelee jos jonkinmoista ajatusta, ristiriitaa, riemun ja ärtymyksen aihetta.

Kun ajattelee ammatikseen (ja minä uskon, että kirjoittaminen on hyvin pitkälle asioiden ajattelemista ja ajatusten järjestykseen laittamista), omia ajatuksiaan reflektoi herkästi. En ole varma, huomasivatko kirjailijat sitä itse, mutta itse kiinnitin jatkuvasti huomiota siihen, kuinka kumpikin kirjoittaja paalutti omaa reviiriään. He eivät sortuneet tekstin lölleröittämiseen aloittamalla joka toisen virkkeen puuduttavalla toisaalta-toisaalta-otamme-kaiken-huomioon-pohdinnalla.

Westö ja Itkonen osoittavat oman kontekstinsa mutta tekevät sen hienovaraisesti. He piirtävät aitauksen ja käsittelevät mielipidettään sen sisällä. Ensin pohjustetaan, sitten täräytetään. Välillä kertaalleen rakennettua aitaa siirretään, pistetään porttia uusiksi ja silloin tällöin vastarakennetun aidan yli astutaan – mutta ei kompastella. Aiheen määrittely, oman näkökulman raamittaminen ja oman kontekstin tiedostaminen auttaa pitämään abstraktimmatkin aiheet – kuten feminisimin tai vanhemmuuden – kasassa ja käsissä.

Kokematon kohtelias yrittää ottaa huomioon monta näkökulmaa ja lopputuloksena on taskulämmin päläpäläselostus. Kokenut pitää kiinni näkökulmastaan, mutta hän piirtää näkökulmansa esiin niin selvästi, ettei se a) jätä ketään epätietoiseksi siitä mitä juuri äsken sanottiin tai b) anna lukijan käteen aseita teilata sanottua yhden totuuden toitottamiseksi.

Mitä siitä, jos tunnen oloni epämukavaksi? Niinhän minun kuuluukin tuntea. Jos valkoinen, keski-ikäinen mies pelkää #metoo-kampanjaa, on toki mahdollista, että hän pelkää ainoastaan oman asemansa ja omien tiedostamattomien etuoikeuksiensa menettämistä. Jotta ajattelu olisi ylipäätään mahdollista, tämä epäilys on ylitettävä.

Juha Itkonen, 7+7

Minä asetan tietyt rajat sille mitä voin ja saan kirjoittaa. Minkälaiset, se on oma asiani, mutta teen sen koska uskon maailmassa olevan asioita joita en ymmärrä, tai en kykene kuvaamaan, enkä halua loukata asianomaisia ihmisiä kirjoittamalla pinnallisesti ja huonosti sellaisesta, mikä ansaitsisi paremman ja syvemmän kuvauksen. Silti asennoidun niin, että meidän kirjailjoiden täytyy saada yrittää. Pyrkimys transsendenssiin, halu vapautua ahtaasta minästä ja yrittää ymmärtää toisenlaisia identiteettejä, elämänehtoja ja todellisuuksia, eikö se juuri ole alkusyy siihen, että kertomista ja kirjallisuutta on?

Kjell Westö, 7+7

Hienovaraisesti ehjäksi tanssitun kontekstin ja tarkasti mietittyjen ja ajan kanssa kypsyneiden ajatusten lukeminen on tavattoman virkistävää. Tai oikeastaan tuo äskeinen oli huonosti valittu adjektiivi. Kirja ei virkistänyt, vaan se rauhoitti.

Nautin suunnattomasti keskustelun seuraamisesta, Westön näennäisen viileistä havainnoista ja siitä, kun Itkonen silloin tällöin kiroilee.

Koin oloni valtavan etuoikeutetuksi, kun sain lukea (tai kuunnella: 7+7:n äänikirjaversio on todella, todella hyvä, eikä vähiten siksi että kirjalijat lukevat kirjeensä itse) hitaasti haudutettuja ajatuksia aiheista, jotka koskettavat ja kiinnostavat. Kaksi ihmistä on kirjoittanut keskenään puolentoista vuoden ajan kirjeitä heitä itseään mietityttäneistä aiheista, ja nyt minä sain lukea ne kirjeet ja kokea niiden kirjeiden välittämät ajatukset. Pääsin seuraamaan kahden ihmisen väliseksi tarkoitettua ajatustenvaihtoa ja osallistumaan fiksuksi kokemaani keskusteluun ilman että piti tykätä / jakaa / kommentoida / siivilöidä. Tässä nopeatempoisessa someajassa tällaisessa ajatuksenvaihtojen seuraamisessa oli jotain tavattoman etuoikeutettua.

7+7 Levottoman ajan kirjeitä (Otava) ilmestyi viime vuonna. Luin itse printtikirjan, mutta koska niin moni kirjoittamista harrastava tai työkseen kirjoittava ystäväni kehui teoksen äänikirjaversiota, kuuntelin sitä muutamia lukuja. Ja kyllä. Kehut osuivat kohdalleen. Äänikirjan lukevat nimittäin kirjailijat itse. Juha Itkonen lukee omat ja Kjell Westö omat kirjeensä. Se tuo keskustelutilanteen vieläkin lähemmäs.

PS. Jos haluat kuunnella tämän äänikirjana, etkä vielä käytä Storyteliä, voit hyödyntää etukoodini ja saat 30 päivää maksutonta kokeiluaikaa. 7+7 löytyy Storytelin laajasta valikoimasta. Kokeilun voi lopettaa 30 päivän jälkeen eli se ei sido mihinkään. Linkki on affiliate-linkki.

The post Kirja, jonka kanssa ajattelin paljon ja hitaasti – 7+7 Levottoman ajan kirjeitä appeared first on Satu Rämö.