Tämä juttu sai alkunsa siitä, kun yhtenä päivänä törmäsin villalankaohjeita googlatessani Novitan sivuille. Novitan sivuilta löytyy muuten tosi kivoja vinkkejä neulomiseen ja kuviokaavioiden lukemiseen. Tykkäsin! Siellä klikkaillessani löysin verkkokaupan puolelta islantilaista villalankaa. Novita Icelandic Wool.

No onpa mielenkiintoista, ajattelin. Sitten pistin merkille, että islantilainen villalanka on saanut Suomalaisen Työn Liiton myöntämän Avainlippu-merkin. Nyt on jo todella mielenkiintoista. Two for one. Kahdella alkuperämaalla brändättyä yksissä kääreissä.

Pistin messengerillä tuotelinkin muutamalle islantilaiselle ystävälleni, jotka neulovat paljon. Heiltä alkoi saman tien sadella räkänauruhymiöitä. Islantilaista villaa ”made in Finland”. Yllätyin, että kukaan ei vaikuttunut loukkaantuneen tästä. Kukaan ei alkanut puhua kulttuurisesta omimisesta tai MEIDÄN VILLALANGAN nyysimisestä. Kaikkia vaan nauratti tämä ihan hemmetin paljon. Että mikä vitsi tämä niinkun on? Hahahahahahaha. Ilon kautta, niin sanotusti. En tiedä, olisinko suhtautunut itse vähän eri tavalla, jos olisin löytänyt islantilaisesta kaupasta pussillisen karjalanpiirakoita Made in Iceland tai islantilaisesta turistikaupasta Kolilta otetun maisemakuva, jonka kehyksissä olisi teksti Aidosti Islannista. Myönnän, että kyllä minua olisi siinä tilanteessa ottanut päähän.

No, en minä viitsinyt islantilaisten ystävieni puolesta loukkaantua. Heidän mielestään tämä tuntui vain naurettavalta. Mutta aloin kuitenkin selvitellä asiaa. Ensinnäkin aika pian selvisi, että Suomalaisen Työn Liiton Avainlippu on siis merkki, jonka voi saada, jos tuote on valmistettu tai palvelu on tuotettu Suomessa ja työllistää Suomessa. Avainlippu-merkkiä voi hakea, jos kotimaisuusehdot täyttyvät: tuote pitää olla valmistettu Suomessa ja tuotteen kotimaisuusasteen täytyy olla vähintään 50 prosenttia omakustannusarvosta. Eli islantilainen villalanka voi olla Avainlippu-tuote, jos lanka on valmistettu Suomessa ja sille kohdistetuista kustannuksista yli puolet on muodostunut Suomessa. Suomessa työvoima on tunnetusti aika kallista, joten se 50 % kotimaisuusaste täyttyy aika nopeasti. Joku voisi tuoda Kreetalta hunajaa Suomeen, kaataa hunajan purkkiin Espoossa ja lätkäistä purkkiin etiketin ja myydä sen Suomen lipulla koristeltuna. Tai joku voisi tuoda Suomeen Italiasta rucola-salaattia, joka pakattaisiin Suomessa. Sillekin voisi hakea Avainlippu-tunnusta. Muovipussi + työvoima muodostaa isomman osan kustannuksia kuin se vihreä juttu, mitä sinne pussiin laitetaan.

Sitten sekin on aivan mahdollista, että joku pieni salaatinviljelijä Forssasta on kylvänyt, kasvattanut ja korjannut salaatin Suomessa, eli se on enemmän kotimainen kuin se italialainen rucola, vaikka sillä Suomessa kasvatetulla salaatilla ei olisi Avainlippu-merkkiä. Eli on kotimaista ja on kotimaista. Osa yrityksistä ei merkkiä kustannussyistä hae, vaikka sen saisikin. Avainlippu-merkki tietysti maksaa. Sen hinta vaihtelee yrityksen koko liikevaihdon ja kyseisen tuotteen liikevaihdon perusteella.

Novitan Icelandic Wool on Suomessa kehrättyä, siksi se on saanut Avainlippu-tunnuksen.

Kahdella alkuperämaalla brändättyä yksissä kääreissä.

Nooohhh. Seuraavaksi aloin selvitellä, mistä ihmeestä se islantilainen villa oikein tulee. Asia kiinnosti, koska tiedän, että Islannissa on lankojen kovan kysynnän takia pula lampaanvillasta. Olin yhteydessä Novitan asiakaspalveluun ja kysyin asiaa. Minulle kerrottiin (ja tämä taitaa käydä ilmi myös tuotteen markkinointimatskuista), että Novita Icelandic Wool on on 70 % islantilaista villaa ja 30 % englantilaista. Jälkimmäinen osuus villasta tekee kuulemma langan pehmoisemman tuntuiseksi. Monet laittoivat minulle Instassa viestiä, kun tätä aihetta ekan kerran ihmettelin ja kertoivat, että tämä lanka on käsissä pehmeämmän tuntuista kuin islantilainen lopi-lanka. Muutamat laittoivat myös kuvia paidoista, joita olivat tästä villasta neuloneet ja osa harmitteli, että pusero oli nyppyyntynyt nopeasti käytössä.

Olen omin jaloin käynyt kävelemässä Islannin suurimman kehräämön Istexin varastohalleineen ja nähnyt, kuinka hallin hyllyt kumisevat tyhjyyttään, koska kaikki lanka, mitä valmistetaan, myydään. Ihan kaikki. Sitä myydään paljon Islannissa, ja sitä myydään paljon ulkomaille. Koska Islannissa on isot kehruukoneet ja kapasiteettia tehdä villalankaa, mutta raaka-aineesta on pulaa, koska kysyntä ylittää jatkuvasti tarjonnan, niin miksi ihmeessä islantilaiset myisivät sitä villaa ulkomaille jatkojalostukseen, kun siitä saa paremmat massit valmistamalla langat itse? Langassa on paljon parempi kate kuin langan raaka-aineessa. Sitä paitsi Ístexin kehräämö on 80 prosenttisesti lammasfarmarien omistama – ei lammasfarmarien kannata myydä sitä villaa ulkomaille, ja jäädä osattomaksi arvonnoususta kun villasta tulee lankaa. Ei kukaan, joka tajuaa bisneksestä jotain, myy raaka-ainetta jollekin toiselle, jos pystyy itse jalostamalla tekemään siitä arvokkaamman. Kaikki, jotka kykenevät, janoavat arvoketjussa ylöspäin, koska siellä arvoketjun yläpäässä liikkuu enemmän rahaa.

Kirjoitin noin vuosi sitten jutun Ístexin-vierailustani (on Islannissa siis toki muitakin kehräämöjä – ne ovat pienempiä, mutta kyllä heidänkin lankojaan näkee ainakin monissa islantilaisissa lankakaupoissa). Jutun voi lukea täältä: Islantilainen villalanka lampaalta minulle.

Jutussa kerron tarkemmin villasta raaka-aineena ja sen kaupasta Islannissa, mutta tässä oleellisin:  ”Kaikki se villa menee käyttöön, joka lammastiloilta saadaan. Jos villa on niin huonossa kunnossa, että sitä ei voi käyttää villalankojen valmistamiseen, se myydään ulkomaille, esimerkiksi Isoon-Britanniaan, huonekaluteollisuudelle.” Ykkösluokan villaa ei myydä ulkomaille, ei ainakaan Ístexiltä eikä ainakaan tuon viime vuonna kirjoittamani jutun ja tekemieni haastattelujen perusteella.

Kysyin siis uudestaan Novitalta, mistä se islantilainen lampaanvilla tarkalleen ottaen tulee. Kuka sitä heille Islannissa myy? Koska kyseessä on yli 20 miljoonan euron vuosiliikevaihtoa tekevä yritys, on vaikea uskoa, että he investoivat uuteen tuoteryhmään, jota saadaan tuotettua noin kymmenen kerää.

Ehkä täällä Islannissa on joku islantilaisen lampaanvillan darkweb, jossa voi maksaa bitcoineilla. Tai ehkä Islannissa pystytään kasvattamaan lampaanvillaa jossain salaisessa laboratoriossa? No joo, leikki sikseen.

En (tietenkään) saanut kysymykseeni tarkempaa vastausta. Kysyessäni mistä villa ostetaan, vastaus oli, että 70 % on islantilaista villaa. En jaksanut alkaa lypsää sen tarkempaa vastausta. Tämä oli se tietomäärä, jonka he ovat halukkaita kuluttajille antamaan ja siihen on tyytyminen. Tällaiset asiat ovat luultavasti bisnessalaisuuksia. Yrityksillä on omat syynsä olla kertomatta, mistä he raaka-aineensa ja piirilevynsä tarkalleen ottaen ostavat. Täysin läpinäkyvä tuotantoketju raaka-aineista kuluttajalle on arkipäivää joillekin yrityksille, mutta suurimmalle osalle ei. Ei ainakaan vielä.

Voiko islantilaisen villan jäljittää Islannissa? Osittain. Islannissa maajussit tuovat lampaanvillat säkeissä Ístexin pesulaan. Säkkien päällä lukee maatilan nimi, mutta villat menevät tuotantoprosessissa sekaisin. Kuluttajan on mahdoton tietää, minkä tilan lampaanvillasta joku yksi tietty kiekko plötulopia on peräisin.

Suomessa esimerkiksi Myssyfarmi (jonka kanssa olen tehnyt joskus mainosyhteistyötä, mutta se ei liity tähän juttuun) valmistaa tuotteensa suomalaisen luomulampaan villasta, ja kaikki tuotteissa käytetty villa pystytään jäljittämään tiloille (luomutodistuksen takia). Tästä voi lukea lisää Myssyfarmin nettisivuilta.

Valinnanvaraa on siis villamarkkinoillakin paljon. Tämä oli itselleni ihan vain pintaraapaisu aiheeseen, jonka pariin eksyin puolivahingossa kun etsin vastausta neulekaavioiden itselle vieraisiin merkintöihin. Olisi joskus mielenkiintoista perehtyä tähän vielä lisää. Nyt ei auta kuin jatkaa neulomista. Mulla on puikoilla valkoisesta léttlopista aika vänkä, leveähelmainen pusero. Laitan siitä kuvia, kunhan pääsen kuvioon asti. Siis siihen kuvioon, jonka kaaviota opin vihdoin lukemaan.

The post Islantilaisen lampaanvillan darkweb appeared first on Satu Rämö.

Jos haluat tietää enemmän islantilaisten villapaitojen eli lopapeysojen neulomisesta, tsekkaa tämä juttu: Islantilainen villapaita – neulontaohje

Täältä löydät asiaa islantilaisten villapaitojen hoidosta ja ostamisesta: Islantilainen villapaita: osto- ja hoito-ohjeet

Tämä juttu pureutuu aidon islanninvillapaidan tunnistamiseen (kopioita on paljon liikkellä): Islantilainen villapaita, näin tunnistat aidon

Islantilainen villalankaa kansalle vuodesta 1896

Varmán eli lämpimän joen varrella Mósfellsbaerin kunnassa noin 20 minuutin ajomatkan päässä Reykjavíkista on valmistettu villalankoja jo vuodesta 1896. Silloin yrityksen nimi oli Álafoss. Álafoss on vanhan tehtaan lähellä sijaitseva vesiputous, jonka vesivoimalla pyöritettiin kehräämön rattaita.

Vanhan villatehtaan tiloissa toimii nykyään Álafoss-nimisen yrityksen myymälä, jossa on mehevä valikoima villalankoja, villatuotteita ja islantilaista matkamuistotavaraa. Álafossin myymälän ympäristössä näkyy seudun historia vanhoine rakennuksineen ja opastauluineen. Kauppa on pittoreski ja helppo päiväretkikohde Reykjavikista, jos villatuotteet kiinnostavat. Nämä allaolevat kuvat ovat sieltä myymälästä. Voi mikä määrä villalankoja!

Villalankojen tuotanto tapahtuu nykyään naapurissa sijaitsevassa Ístexissä, joka on ollut toiminnassa vuodesta 1991. Ístex on Islannin ainoa iso kehräämö ja 80-prosenttisesti lammasfarmareiden omistama. Ístexillä on kaksi tuotantolaitosta. Pohjois-Islannissa Blönduósin pikkukylässä lammastiloilta kerätyt villat pestään ja kuivataan. Villa lähetetään sen jälkeen etelään Mósfellsbaeriin, jossa lanka karstataan ja kehrätään. Minä kävin kylässä juurikin täällä Mósfellsbaerin tehtaalla.

Naiset islantilaisen lampaanvillan suosion takana

Tapasin Ístexin tehtaalla kaksi mahtavaa villaspesialistia. Védís Jónsdóttir on Ístexin suunnittelujohtaja eli hän kirjoittaa kaavoja sisältäviä neulomiskirjoja, kehittää uusia villavärejä ja markkinoi islantilaista villaa maailmalle. Védís on tyyppi todelliseen neulojien suursuosioon nousseen Riddari-paidan takana, ja moni suomalainen neuloja tuntee hänet nimeltä suositun Islantilaisia neuleita -kirjan takaa, jonka suomalaista versiota on myyty kymmeniätuhansia kappaleita. Kuulin juorun, että vielä tämän vuoden puolella julkaistaisiin seuraava Ístexin neuleohjekirja suomeksi. Jäämme seuraamaan uutisia!

Védís vastaa vuosittain ilmestyvistä Lopi-neulekirjoista. Noiden kirjojen ohjeet löytyvät noin 10 kk julkaisun jälkeen myös täältä Ístexin omasta verkkokaupasta eri kieliversioina. Olen tavannut Védísin aikaisemmin, reilu kymmenen vuotta sitten, kun olin tekemässä jo kuopattuun Olivia-lehteen juttua islantilaisesta designista. Nuo kaksi kuvaa, joissa Védís on pukeutunut mustaan villapuseroon, ovat tuolta vuosikymmenen takaiselta juttukeikalta.

Jos Védís vastaa siitä, minkälaisia lopapeysoja maailmalla pääosin neulotaan, Ístexin myyntipäällikkö Rebekka Thorlacius  Kristjánsdóttir varmistaa, että Védísin ohjeet ovat toimivia puikoilla: siis että suunniteltu työ näyttää siltä, miltä pitäisi. Rebekka on Védísin hovineuloja. Suunnittelija ei kuulemma itse ole kovin taitava neuloja; kaikki hänen omat paitansa ovat Rebekkan neulomia.

Perinteinen islantilainen villalanka tehdään kaksikerroksisesta lampaanvillasta

Islannissa on aina tehty villasta vaatteita. Lampaanvilla pitää edelleen lämpimänä niin kalastajat kuin kaupunkilaisnuoretkin. Kun Islantiin saapuivat ensimmäiset pysyvät asukkaat 800-luvun loppupuolella, lammas ja ihminen saapuivat Islantiin samalla veneellä. Viikingit asuttivat saaren ja toivat mukanaan hevosten, lehmien ja muiden eläinten mukana lauman määkijöitä, joiden liha täytti vatsat ja villa suojasi kylmältä. Islannin oma lammasrotu kehittyi näistä 800-luvulla saarelle tuoduista lampaista. Ankarissa saaristo-oloissa elävillä islantilaislampaille on vuosisatojen myötä kehittynyt kekseliäs, kaksikerroksinen turkki. Pehmeä ja hieno alusvilla pitää lämpimänä ja karhea päällysvilla pysäyttää sadeveden.  Perinteiset villapaidat kudotaan edelleen langasta, jossa on sekä alus- että päällysvillaa. Eivät islanninvillapaidat tietenkään vedenkestäviä ole, mutta niissä on jännä öljymäinen pinta, jolloin pieni sumusade ei imeydy paitaan tehden siitä megapainavaa märkää rättiä vaan paita pysyy suhteellisen kuivana ja lämmittää kantajaansa.

Islannissa on vähän alle puoli miljoonaa lammasta – lukuun ei ole laskettu vuosittain syntyviä uusia ja syksyisin teurastettavia karitsoja. Lammastiloja on vähän yli tuhat ja yhdellä keskisuurella lammasfarmilla on 200-300 lammasta. Lampaat keritään kaksi kertaa vuodessa: helmi-maaliskuussa ja toisen kerran syksyllä vuorilta keräämisen jälkeen. Islannissa käyskentelevät lampaat tuottavat villaa Ístexille noin 800 000 kiloa vuodessa.

Lammasfarmarit pussittavat kerityt villat värin ja laadun mukaan. Ykköslaadun villasta maksetaan enemmän kuin kakkoslaadusta, syysvillasta maksetaan enemmän kuin kevättalvella keritystä talvivillasta. Lampaanvillan hinta vaihtelee vuosittain ja hinnat ovat netissä kaikkien nähtävillä. Islannin valtio subventoi lammasfarmareita eli jos Ístex maksaa ykkösluokan syysvillasta lammasfarmarille kolme euroa kilo, Islannin valtio maksaa sen päälle viisi euroa kilo. Lammasfarmari saa ykkösluokan syysvillasta tänä vuonna noin kahdeksan euroa per kilo. En tiedä, onko tämä paljon vain vähän verrattuna Suomeen – kertokaa te

Karitsat syntyvät toukokuussa ja lampaat pääsevät ulos vuorille kesäkuun alussa. Syksyllä ne kerätään vuorilta ja erotellaan jätettäviin ja teuraaksi meneviin. Olen välillä ollut mukana lampaanerotteluhommissa, ja kirjoitin siitä aikanaan jutunkin tänne blogiin. Juttu on sen verran vanha, että kuvatkin ovat sopivan sumuisia ja epätarkkoja, haha. Eli: mukana lampaiden erottelussa.

Jos kerintähommat kiinnostavat, lue tämä Terhi Ilosaaren tekemä mielenkiintoinen juttu keritsemistalkoista islantilaisilla lammastiloilla.

Islantilainen villalanka villitsee etenkin Suomessa, Ruotsissa ja Keski-Euroopassa

Rebekka ja Védís kierrättävä minua kehräämössä. Tässä hallissa tehtiin 1800-luvun lopulla historiaa, kun paikallinen maanomistaja toi maahan villankäsittelyn koneellistavan laitteen. Ístex jatkaa villalankojen valmistusta edelleen. Rebekka muistuttaa, että Euroopassa ei ihan hirveästi enää ole näin isoja kehräämöjä, joissa valmistettaisiin oman maan lampaiden villasta lankaa korkealla kotimaisuusasteella. Ei tämä aina mitenkään kovin tuottoisaa bisnestä ole ollut. 2000-luvun alkuvuosina oltiin vähällä laittaa neulepuikot hyllylle ja myydä kehräämön koneet, koska kauppa ei käynyt ja tuotannon kulut nousivat tuloja suuremmiksi. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kehräämö päätti vielä yrittää. Jospa siitä islanninlampaanvillasta tulisi vielä joskus trendikästä. Ja kuinkas kävikään….

Nykyään kaikki villa menee, mikä lampaasta saadaan. Jos villa on niin huonossa kunnossa, että sitä ei voi käyttää villalankojen valmistamiseen, se myydään ulkomaille, esimerkiksi Isoon-Britanniaan, huonekaluteollisuudelle. Lampaanvillaa ei mene yhtään hukkaan, eli mitään ei tarvitse polttaa jätteenä. Ajatella, jos Suomeen saataisiin rakennettua samanlainen infra suomalaisten lampaiden villan tuotannolle. Varmasti vielä joku päivä!

Ístexillä on muutama kymmenen työntekijää ja heistä suurin osa työskentelee täällä Mósfellsbaerin tuotantolaitoksella. Täällä kaikki on niin isoa! Saksalaiset laitteet ovat suuria möhkäleitä, katoissa kulkee jos jonkinnäköistä putkea ja johtoa, meteli on kova, eriväristä villaa on paalipinoissa kuin heinää ja eri valmistusvaiheessa olevaa villaa siirrellään suurilla rullakoilla paikasta toiseen pitkin vihreäksi maalattua tehtaanlattiaa. Tehtaan toisessa päässä koneet imevät sisuksiinsa pehmeää villaa karstatakseen sen. Toisessa päässä liukuhihna sylkee ulos valmista lankaa. Sitten se pakataan Ístexin pahvilaatikkoihin ja kuljetetaan kotimaan myymälöihin tai lähetetään ulkomaille.

Juuri nyt islantilainen villalanka on kysytympää kuin koskaan aikaisemmin. Jos joku kauppa ostaa sata kiloa, toimitettua saadaan ehkä parikymmentä. Tehtaan varasto on kirjaimellisesti tyhjä: valmiita lankoja on vain vähän ja esimerkiksi Álafosslopin kymmeniä metrejä pitkissä ja useita metrejä korkeissa hyllyköissä ei ole kuin yksi asia: paperilappu, jossa lukee jokaisen värityypin kohdalla: uppselt. Loppuunmyyty.

Islantilainen villalanka on suurimmassa suosiossa tällä hetkellä Ruotsissa, Suomessa ja Keski-Euroopassa. Islantilaisneuleiden ulkomaanbuumi alkoi kuulemma Ruotsista. Sen jälkeen kysyntä Suomessa alkoi nousta hurjasti. Neulomisharrastuksen yleistymisen ja Islanti-trendikkyyden lisäksi varastojen loppumiseen ovat vaikuttaneet tehdaslaitteiden huollot, jotka ovat harmillisesti kasaantuneet kaikki yhteen ja samaan ajanjaksoon. Rebekka ja Védís uskaltavat kuitenkin luvata, että lisää Álafosslopia saadaan kauppojen hyllyille toukokuussa.

Islantilainen villalanka ei ole vain yhdenlaista lankaa. Ístex valmistaa tällä hetkellä seuraavanlaisia lankatyyppejä. Niillä on kaikilla OEKO-TEX Standard 100 -standardi. Ja pyydän jo etukäteen anteeksi lankojen kuvailuissa vilahtelevia kässäurpouksia – olen aivan varma, että en osaa kuvailla näitä aivan sillä tavalla, kuin pitäisi.

Álafosslopi. Ihanan paksu villalanka, josta valmistetun lopapeysat ovat ennen kaikkea ulkovaatteita. Itse puen islannin villapaidan alle poolopaidan, verkkatakin tai tuulitakin. Tällainen paksu villapaita on ihan täydellinen esim. vaelluksilla ja ratsastusretkillä. Plötulopin jälkeen tämä on se perinteisin villalanka.

Léttlopi. Kuten nimikin sen sanoo: kevyt lopi on kevyempi versio Álafosslopista. Léttlopi on silmämääräisesti arvoiden paksuudeltaan noin puolet Álafosslopin paksuudesta. Hnetur-villapaidan langat ovat léttlopia.

Einband.  Tämä on tosi ohut islantilainen villalanka. Sopii esimerkiksi kevyisiin ja ilmaviin puseroihin ja pitsineulontaan. Uutena yllättävän kovan ja karkean tuntuinen, mutta pehmenee ensimmäisen pesun jälkeen. Monet plötulopista neulovat käyttävät einbandia vahvikkeena.

Jöklalopi. Tämä on herkku! Ístexin villalangoista paksuin. Koska lanka on ihanan muhkeaa ja paksua (suositellaan 9 mm paksuisia puikkoja – tämän tiedon nyysin netistä), siitä on todella nopea neuloa vaikka jättisuuri villapaita. Tai yksivärinen paksu pipo.

Plötulopi. Kiekonmallisissa kerissä myytävä plötulopi eli levylopi on yksisäikeinen hahtuvalanka eli tätä ei ole kehrätty. Plötulopi on siis todella haurasta neuloa, mutta sen kuidut ovat pitkiä. Tämä islantilainen villalanka on valinta, jos haavena on tehdä se kaikista perinteisin islantilainen villapaita.

Ístex valmistaa myös Hosuband-nimistä lankaa, jossa on 80 % villaa ja 20 % polyamidia. Hosubandia käytetään yleensä juuri sukkalankana, koska polyamidi tuo lankaan kestävyyttä.

Paikallisen lampaan villoista tehtyjen lankojen lisäksi Ístex valmistaa myös kahta merinovillalankaa, joihin raaka-aine ostetaan ulkomailta – tietyiltä tiloilta ja vain sellaisilta, jotka pystyvät takaamaan eläinten hyvinvoinnin. Spuni vastaa paksuudeltaan léttlopia (mutta on siis paljon pehmeämpää kuin léttlopi) ja kambgarn on ohuempaa merinovillalankaa ja on suosittua kuulemma etenkin lapsille neulottaessa.

Islantilainen villapaita on perinteisesti ollut valkoista, mustaa, ruskeaa tai harmaata

Islantilainen villapaita on perinteisimmillään lampaanvärinen: musta, valkoinen, ruskea tai harmaa. Uusimmissa villapaitamalleissa näkee kuitenkin paljon värejä: keltaisen sävyjä, sinistä ja jopa kirkkaanviolettia.

Värikkäät langat ovat lähes aina värjättyä valkoista lampaanvillaa. Védís kertoo, että joskus värjäyksessä käytetään pohjana harmaata villaa, jos lopputuloksen halutaan taittavan vähän monivärisyyteen. Kysäisin lankojen värjäyksestä. Värjäys tehdään täällä Mósfellsbaerin tehtaalla, ja nyt korona-aikana on ollut vaikeuksia saada värejä maahan, jolloin uusien värivaihtoehtojen luomisessakin on ollut ylimääräistä haastetta. Ihan kaikkea ei voi vain ”kokeilla”, koska minimimäärä yhtä väriä on 300 kiloa eli noin 6 000 léttlopikerää.

Ístex ei käytä kotimaisia luonnonvärejä, vaan ostaa väriaineet ulkomailta. Tuotantomäärät ovat niin isoja, että paikallisten kasvipohjaisten värien käyttäminen ei kuulemma olisi mahdollista. Islannissa on tosin pienempiä kehräämöjä, jotka värjäävät lankansa luonnonväreillä (kuten vaikka tämä pieni ja söpö Uppspuni). Vertailin nopeasti hintoja; luonnonväreillä värjätty eli pienissä tuotantoerissä valmistettu islantilainen villalanka on noin neljä kertaa kalliimpaa kuin Ístexin vastaava. Mutta niinhän tämä hyvin usein menee: mitä isompi määrä valmistetaan, sen matalammaksi hinta muodostuu.

Védíksen työpöydällä on iso valikoima todella mielenkiintoisenvärisiä villatuppoja, mutta niistä en saa ottaa kuvaa. Seuraavan kauden värit julkistetaan vasta vähän myöhemmin.

Yritän viritellä keskustelua perinteisten villapaitavärien ympärille, niiden ”aitojen ja alkuperäisten valkoisenharmaiden”, mutta yritykseni valuu saman tien villatehtaan lattialle. Védís katsoo minua vähän ihmetellen ja kopauttaa kirkkaanvioletiksi lakattuja kynsiään pöydän puiseen pintaan.

”Luonto on monivärinen! Rakastan värejä. Elämä on värikästä. Ja niin myös villapaitani.”

Jäikö kysyttävää tehdasvierailusta? Kysy, minä kokeilen, osaanko vastata.

Otin itse kuvat tehtaalla, nuo kaksi vanhempaa kuvaa Védísistä sekä lammaskuvan otti Björgvin Hilmarsson.

The post Islantilainen villalanka – matka lampaalta minulle appeared first on Satu Rämö.