Pian ollaan tuolla taas!

Olemme koko kesän nauttineet anopin lihapatojen antimista ja pyykinpesuavusta. Halusimme tehdä vastapalveluksen, ja koska mieheni äiti on innokas Islannin-matkaaja, halusimme ottaa hänet reissulle mukaan. Päälle seitsenkymppisellä anopilla on takanaan useita vuosia Islannin maaseudulla, mutta kartalta löytyy kuulemma muutama kylä, joissa hän ei ole koskaan käynyt. Nyt käymme katsomassa nekin.

Ruska islantilaisittain.

Tällä reissulla emme pysähdy niillä kaiken suosituimmilla luonnonnähtävyyspaikoilla, koska ne on jo käyty moneen kertaan katsomassa. Sen sijaan keskitymme paikkoihin, joissa emme ole aikaisemmin kunnolla vierailleet. Käymme itäislantilaisissa pikkukylissä, kaarramme välillä pois 1 300 kilometriä pitkältä ykköstieltä ja jatkamme matkaa kuoppaisia pikkuteitä. Käymme valokuvaamassa vanhoja majakoita, tyhjäksi jääneitä maatiloja ja harmaansinistä Atlanttia.

Iloista ulkoiluseuraa vuodesta 2010.

Itse opin telttailemaan kesällä 2007.

Veikkaan, että lähipäivinä Instagram-tililleni putkahtaa paljon lisää kuvamateriaalia teiden varsilta, syrjäisiltä huoltsikoilta ja hienoista auringonlaskuista. Kaikista upeinta olisi, jos pääsisimme jollain ilveellä pääsemään purkautuvaa tulivuorta kuvausetäisyydelle. Sen päiväreissun ajaksi lapsi ja anoppi jäisivät nauttimaan rauhallisemmista tunnelmista hostellille. Jos reissu tulivuorelle onnistuu, kuumia kuvia päivittyy myös tänne blogin puolelle heti kun löytyy toimiva nettiyhteys.

Se on moro! 

PS. Viime keväiseltä maailmanympärimatkaltamme tehdyt jutut alkavat ilmestyä matkailulehti Mondossa loppuvuodesta alkaen. En voi julkaista noita kyseisiä juttuja toiseen kertaan täällä blogin puolella, mutta Mondosta siis löytyy tarkemmat kohdejutut vinkkeineen. Huomasin, että A-lehdillä on menossa syyskampanja, jossa mm. Mondoa saa puoleen hintaan (10 numeroa alle 40 €)*

Tuhkaa ja jäätä.

*) affiliate-linkki


Postauksen kuvat lähivuosien Islannin-reissuilta: Björgvin Hilmarsson

Kiipeilyseinä lapselle on ollut kodissamme menestys! Esikoislapsemme sai kiipeilijäisältään 3-vuotislahjaksi boulderointiseinän omaan huoneeseensa. Jotenkin huojentavaa, että viimeistään nyt yhteisten lomien kiipeily- ja varmistuspaine on nyt lopullisesti poissa nivusistani. Pian nuo kaksi nimittäin treenaavat yhdessä. Kuopuksen synnyttyä myös hän on ollut iloinen kiipeilyoppilas ja seinällä roikkuja.

Kiipeilyseinän rakentaminen itse ei ollut kovin vaikeaa. Projekti vei pari iltapäivää maalin kuivumisineen. Ostimme puutavarakaupasta puolitoistametriä leveän ja kolmisen metriä korkean palan 1,5 senttiä paksua vaneria. Kiipeilyotteet tilattiin Atomikilta. Reippaan värisiin sammakoihin, autoihin, sydämiin ja pääkalloihin matsasi kirkkaanvihreä, jolla mies maalasi vanerin kolmeen kertaan. Otteet laitettiin kiinni kuivuneeseen levyyn, joka lopuksi pultattiin paksuilla ruuveilla kiinni lastenhuoneen seinään.

Olemme sopineet seinän käyttöön liittyen kahdesta säännöstä. Sormia ei saa koskaan eikä ikinä tunkea ruuvin kannassa oleviin reikiin, eikä kiipeilyseinälle saa mennä yksin. Koska veikkaan, että ainakin jälkimmäistä sääntöä joskus rikotaan, hankimme kiipeilyseinän alle paksu boulderointipatjan – siis sellaisen paksun alustan, jota kallioilla ilman valjaita kiipeävät käyttävät pehmukkeena.

Lasten kiipeilyseinä on ehdottomasti paras lastentavarahankinta, mitä olemme tehneet. Kersa on seinään ihan lovena. Se haluaa kiipeillä päivittäin. Joka kerta se haluaa oppia uusia otteita ja reittejä, ja aina kun joku homma menee kohdalleen, se haluaa näyttää isälleen. Kiipeilyseinä on lelu, johon ei kyllästy koskaan. Seinällä leikkiessän lapsi  kokee onnistuvansa ja kehittyvänsä treenatessaan, ja se haluaa jatkuvasti oppia lisää. Seinä muovaantuu myös kätevästi erilaisiin roolileikkeihin. Siisteintä on leikkiä Lumikkia ja pinkoa kuningatarta vertikaalisti karkuun.

Minä puolestani vein tytön kanssani hevostallille.

Yksityiskohtaiset kiipeilyseinän rakennusohjeet löytyy vaikka täältä.