Tarkoituksemme ei alunperinkään ollut vain tuoda kivannäköisiä lahjoja koululle, saada lasten kasvoille hymy ja itselle hyvä omatunto. Toki kaikki tämä oli plussaa, mutta tärkeintä oli se, että lahjoitimme jotain, joka tukisi alueella pitkäjänteisesti toimivan Ugandan Planin toimintaa. 

Kun paikalliset tytöt näkivät, että paikalliset aikuiset juttelivat meille naisille kuten vertaisilleen ja että me toimme koulun kirjastoon ne kirjat, annoimme samalla tärkeän viestin tytöille. Me tytöt voidaan tehdä ihan samoja juttuja kuin pojatkin. Olla kovaäänisiä, ottaa huomiota ja tilaa ja tehdä asioita, joilla on merkitystä muille. 

Koulutyttöjä ja -poikia. Sadepilvien läpi paistava aurinko teki maisemasta hetkeksi vaaleanpunaisen.

Tämän auton kyydissä matkustimme kirjojen ja muun koulutusmateriaalin kanssa Kampalan kaupungista maaseudulle Kamuliin.

Yksi mieleenpainuvimmista roolimallikohtaamisista tapahtui koulun pihalla. Siellä tapasimme noin kymmenenvuotiaan down-pojan. Erityisopetusta ei tuossa koulussa vielä tunneta, vaan hän kulki muiden lasten mukana mutta tietysti hieman hitaammin kuin muut. Huomasimme, että muut lapset hieman naureskelivat hänelle ja kuiskuttelivat. 

Omalla esimerkillä on valtava voima. Meidän jokaista askeltamme seurattiin tarkasti, poikkesimmehan paikallisista kuin huutomerkki. Me yritimme ottaa down-pojan huomioon siinä missä muutkin lapset. Otimme hänestäkin kuvia, pelasimme keskenämme jalkapalloa ja kuuntelimme, kun hän tuli tutustumaan meihin. Pistin merkille, kuinka muut lapset katsoivat meitä aika pitkään. Otimme tuon vähän syrjään jääneen pojan vastaan samanlaisena lapsena kuin ne kaikki muutkin koulun lapset, ja sellainen käytös saattoi olla monille lapsista ihan uutta. Harras toiveeni on, että se hetki päivästä jätti jäljen edes muutamiin lapsiin ja sai pohtimaan omaa suhtautumistaan. 

Meidän ihana tiimi!

Planin tuella rakennettu vessarakennus. Tärkeää: 1) Ovet, jotka saa lukkoon. 2) Seinässä on luukku kertakäyttösiteille 3) Pesutilat kestositeiden pesuun. 4) Käsienpesupaikka. Rakennuksen edustalla koulun rehtori. Tämä kuva on otettu koululta, joka on ollut Planin tukema jo neljän vuoden ajan.

Kenttämatkalla opin, kuinka tärkeää on pitkäkestoinen ja suunnitelmallinen avustustyö. Kerronpa esimerkin menkkakerhosta. Planin paikallistoimisto organisoi erässä vierailemassamme koulussa terveyskerhoa, jota aloin kutsua tuttavallisemmin menkkaklubiksi. Se on osa valinnaisia opintoja peruskoulun yläluokkalaisille. Kurssin on valinnut suuri joukko sekä tyttöjä että poikia. Planin menkkamanageri (hänellä on paljon virallisempi titteli käyntikortissaan) on kouluttanut koulun opettajat vetämään kurssia, jossa tytöille ja pojille kerrotaan kuukautisista. Kurssilla kerrotaan, mitä ne ovat ja miten niiden kanssa kuuluu toimia. Kurssilla ommellaan kestokuukautissuojia tytöille (siis sekä tytöt että pojat ompelevat) ja neuvotaan niiden käytössä. Planin tukemana koululle on rakennettu vessat, joissa kuukautissiteen voi vaihtaa ja pestä ja mahdolliset kertakäyttösiteet polttaa.

Tämä Planin menkkamanageri on aivan mahtava roolimalli ihan kaikille ja oman esimerkkinsä kautta hänellä on paljon vaikutusvaltaa nuoriin.

Vierailmme yhdessä katsomassa menkkakerhon toimintaa. Hän jutteli ryhmälle ja kyseli nuorten kuulumisia. Hän kehotti jatkuvasti tyttöjä puhumaan lujempaa. Se vaatii yrittämistä, sillä naiset eivät ole tottuneet ilmaisemaan mielipidettään kovin voimakkaasti vaan puhuminen on pääosin ollut miesten hommaa.

Kun hänen luokseen tulleet tytöt menivät polvilleen hänen edessään (tämä on vanha paikallinen tapa, jossa ”alempiarvoinen” osoittaa kunnioitusta ”ylempiarvoiselleen” eli nainen miehelle, nuorempi vanhemmalle jne), hän otti heitä kädestä kiinni ja kiskoi takaisin seisomaan. Tuollaisen niiaustavan voisi ihan hyvin unohtaa, sillä ei kukaan ole toista vähempää tai enempää arvokkaampi, hän sanoi.

Terveyssiteiden ompelua.

Kun koulussa alettiin Planin menkkaohjelman kautta puhumaan kuukautisista ja opettamaan menkkojenaikaisesta hygieniasta, asiaa alettiin käsitellä myös paikallisissa perheissä. Kuukautisista ei aikaisemmin kukaan puhunut missään mitään. Tytöt eivät tienneet, mitä heidän kehoissaan tapahtui. He eivät uskaltaneet mennä menkkojen aikaan kouluun, koska heillä ei ollut kuukautissuojia.

Kun kuukautistietoisuutta alettiin koulussa levittää, tyttöjen terveys parani, poikien suhtautuminen tyttöihin parani, avoimuus tyttöjen terveysasioita kohtaan perheissä parani ja mikä hienointa: tyttöjen koulujenkeskeyttämislukemat laskivat. Tyttöjen itsetunto on parantunut. Nytkin ryhmässä moni yritti tosissaan puhua kovemmalla äänellä ja katsoa kysyjää silmiin eikä lattiaan, vaikka se oli silminnähden vaikeaa monelle.

Tässä viitosluokkalaisten opettaja, joka kiitteli meitä ja teitä vuolaasti uusista opetuskirjoista. Kuvassa on myös hänen tyttärensä, joka käy samaa koulua.

Tuolla matkalla ymmärsin konkreettisen kouriintuntuvasti, että tuollaisia asennemuutoksia ei saa aikaan hetkessä. Ei vuodessa eikä kahdessakaan. Iso rahalahjoitus ei yksinään riitä, vaan tarvitaan tietoa ja koulutusta. Tarvitaan suunnitelma. Mitä halutaan, millä keinoilla, miten se toteutetaan ja miten tavoitteisiin pääsyä valvotaan.

”Kannattaa lahjoittaa suunnitelmalliseen ja valvottuun avustustyöhön” on järjestöjargonia, mutta  se on totta. Älä anna kiloa perunoita, vaan anna siemenperunat ja kerro, miten perunoita kasvatetaan. 

Tuolla matkalla näin kymmeniä esimerkkejä siitä, että kuukautissidetyöpaja ei ole vain ompelukerho eikä käsinrakennettu maitokannu vain lelu, vaan ne ovat pieniä konkreettisia polunpalasia sillä tiellä, joka tähtää koko yhteisön hyvinvoinnin lisäämiseen ja kaikista köyhimpien olojen parantamiseen.