Olimme toukokuussa perheen kanssa aikaistetulla kesälomamatkalla Suomen luonnossa. Olin valinnut kohteeksemme Kainuun, koska se oli minulle entuudestaan täysin tuntematon paikka, mutta sen kauneudesta oli moni seudulla asuva kertonut. Himoitsin myös toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni karhusafarin. Matkustimme junalla Helsingistä Kajaaniin reilussa kuudessa tunnissa ja saimme aikaiseksi seikkailun, jota emme varmasti ikinä unohda.

Olen reilu parikymmentä vuotta haaveillut villieläinsafarista. Halusin matkustaa kuumaan ja eksoottiseen maahan, nähdä kissaeläimiä, kirahvin, norsun ja sarvikuonon omassa luonnollisessa elinympäristössään. Ajella suurella puistoalueella ja katsella kiikarilla kun kirahvi napsii korkeasta puusta lehtiä suuhunsa. Esikoisella on adoptionorsu, olisi mieleenpainuva elämys nähdä se asuinympäristössään.

Muutama vuosi sitten safarihaaveeni muuttui, kun luin jutun suomalaisista villieläinsafareista. Suomessa on paikkoja, joissa voisi nähdä villieläimiä omassa elinympäristössään. Sellaisia safareita ei kuulemma edes järjestetä juuri missään muualla. Ainutlaatuinen kokemus maailmassa, suomalaisessa metsässä.

Yhtäkkiä tuntui vähän omituiselta, että olin haaveillut norsun näkemisestä, vaikka ihan täällä vanhoilla kotinurkilla voisin nähdä jotain vielä harvinaisempaa: saman vuorokauden aikana karhun ja suden käyskentelemässä suolla, muutaman metrin päässä piilopaikastani.

Tuumasta toteutukseen ja ostin meille liput WildLife Safaris –nimiseltä yritykseltä. Kyselin muutamalta luontokuvaajalta paikasta ja paikkaa kehuttiin mukavaksi ja mahtavaksi paikaksi nähdä villieläimiä.

Sitä paitsi onhan se nyt ihan mahtava juttu, että haaveiden seikkailuloman voi toteuttaa junalla Suomessa. Matkustimme safaripaikkaan junalla ja loppumatkan juna-asemalta vuokra-autolla.

(Tästä muuten pääset juttuun, joka käsittelee kotimaanmatkailua päästönäkökulmasta eli: Erilaisten matkustustapojen päästövertailu.)

Pakkasimme reppuihin lämpimiä vaatteita, kumisaappaat ja kiikarit ja otimme iltapäiväjunan Kajaaniin. Reilu kuusi tuntia kestävän matkan aikana virittäydyimme reissutunnelmaan.

Söimme ravintolavaunussa lihapullat, joista lapset muuten haaveilevat vieläkin. Reissulta paluun jälkeen minulta on kyselty monen monta kertaa, voisiko ruuaksi olla niitä junapullia. I wish.

Ruoan jälkeen syötiin jätskit. Sitten esikoinen keskittyi katselemaan junanikkunasta suomalaista pystymetsämaisemaa. Kuopus pelasi iPadilla Pikku Kakkonen -sovelluksen pelejä. Minä olin haalinut junamatkan ajaksi läjän töitä, joita naputtelin läppärillä juna-asemien vaihtuessa. Puoliso kuunteli luureilla musiikkia ja pohti välillä, islantilaisiin laava-aukeamaisemiin tottuneena, että tuleekohan tämä juna metsästä ulos ennen Kajaania.

Kajaanin juna-asemalta kävelimme Hotelli Kajaaniin, josta olin varannut meille ensimmäisen yön majoituksen. Tunnelmallinen vanhaa aikaa huokuva hotelli metsän keskellä ja järven rannalla. Kävelimme läpi sumun valtaaman Kajaanin keskustan ja menimme illalliselle Suloon. Moni suositteli meille myös kaupungin tosta ravintolaa Anorakia ja jäi harmittamaan, että emme viipyneet kaupungissa toista iltaa, olisi ollut kivaa käydä siellä. Kuulopuheiden mukaan lähiruokaan erikoistunut paikka on todella hyvä.

Aamulla hyvin nukutun hotelliyön jälkeen noudimme vuokra-auton juna-asemalta ja lähdimme posottamaan kohti Kuhmoa. Ajomatka Kajaanista Kuhmoon oli muuten hirmuisen kaunis. Matkan varrella teki mieli pysähtyä useampaankin kertaan ihailemassa mäkistä maisemaa, metsiä ja vesistöjä.

Pysähdyimme Instasta tulleen vinkin varassa lounaalla Haapalassa Sotkamossa. Wou mikä paikka! Löytää nyt tällainen tavattoman tunnelmallinen ja tyylikkään hipsteriksi pistetty ravintola, panimo ja majoituspaikka keskellä ”ei-juuri-mitään”-maisemaa. Minän tilasin punajuurikeittoa ja vuohenjuustosalaatin, puoliso poronkäristystä ja lapset saivat paistettua kuhaa ja kermalla terästettyä perunamuusia. En ihmettele, että seuraavan päivän äitienpäivälounas oli jo myyty loppuun.

Sisustuksen ja tunnelman puolesta olisin voinut olla Berliinissä. Mutta koska olin Kainuussa, se teki tästä paikasta vielä astetta erityisemmän. Haapalan kaltaiset pysähdyspaikat kruunaavat reissun kuin reissun.

Kainuu oli minulle entuudestaan suuri tuntemattomuus, mutta onneksi kuuntelin kehuja ja menimme kokeilemaan. Se on yllättävän kaunis ja kotimaanmatkailussa aika vähän tunnettu seutu ja sinne pääsee Helsingistä junalla reilussa kuudessa tunnissa. Seikkailureissulle oli erityisen kivaa matkustaa juuri junalla. Ei tarvinnut itse ajaa vaan pystyi nauttimaan matkan etenemisestä, katsoa maisemia, ottaa vaikka torkut ja tehdä sitä, mikä huvittaa.

The post Junalla karhuja katsomaan – villieläinsafari Kainuussa appeared first on Satu Rämö.

Minun ja islantilaispuolison yhteinen tarina alkoi reilusti yli vuosikymmenen sitten. Pietarilla on ollut siinä saagassa melko tärkeä osa. Tapasimme Reykjavikissa baarissa ja tykkäsimme toistemme seurasta. Jatkoimme yhteydenpitoa.

Olimme deittailleet jo jonkin aikaa ja tapasimme milloin missäkin. Joskus Islannissa, välillä Suomessa ja joskus puolivälissä eli teimme tärskyt Köpikseen tai Lontooseen. Yhden matkan teimme myös Pietariin ja se oli erityisen merkittävä matka. Sillä reissulla sovimme, että mitä jos oltaisiin loppuelämä yhdessä. Päätös sinetöitiin  muutamalla venäläisellä skumppapullolla.

Yli kymmenen vuotta myöhemmin päätimme uudistaa sen hienon reissun. Palasimme takaisin samaan maisemaan – jälleen junalla – ja kävimme kokeilemassa, miltä Pietari tuntuu. Miltä se jännän tunteen jättänyt kaupunki tuntuu tuhansia yhteisiä arkipäiviä, kaksi lasta, pari asuntolainaa, lukuisia auton talvirenkaiden vaihtoja, monia iloja ja onnistumisia ja paria onnettomuutta myöhemmin. Noh, kaikki tuntui hitto soikoon ihan yhtä upealta ja ihmeelliseltä kuin silloin, kun olimme naamoiltamme vähän sileämpiä. Pietari tuntui tänä keväänä taas aivan mielettömän upealta ja ihmeelliseltä, että ihan piti pienet itkut siinä reissun aikana tirauttaa.

Pietariin junalla Helsingistä 

Sitä on melkein vaikea käsittää, kuinka lähellä Pietari on Helsinkiä. Sinne pääsee Helsingin rautatieasemalta suunilleen samassa matka-ajassa kuin Jyväskylään. Allegro kiitää kahden kaupungin välillä reilun 200 kilometrin tuntivauhdilla ja on perillä kolmessa ja puolessa tunnissa. Se oli minulle etten sanoisi jo melkein liian nopeasti. Olisin voinut istua mukavassa penkissä vielä ainakin tunnin, lukea kirjaa ja siemailla hieman lisää viiniä.

Junalla matkustamisen mukavuutta ei kyllä mikään bisnesluokka millään lentoyhtiöllä. Koska juna on ainoa, joka vie keskustasta keskustaan tasaisesti ja ilman odotteluaikoja. Reilussa kolmessa tunnissa on heti perillä ja keskellä Pietarin sykettä, Neva-joen rantakatuja ja venäläistä puheensolinaa.

Rajamuodollisuudet menevät kivuttomasti, koska passit ja viisumit tarkastetaan junassa. Sen sijaan että jonottaisin jossain passi kourassa viranomaisen puheille, virnomainen tulee minun puheilleni ja voin siinä samalla nauttia vaikka pikkupullon Proseccoa ja syödä keksejä.

Olen aikaisemminkin reissannut Pietariin junalla, mutta en ykkösluokassa. Nyt halusimme kokeilla sitä. Ykkösluokan liput maksoivat muutaman kympin enemmän per lippu per suunta kuin tavalliset junaliput. Jalkatilaa oli paljon, nahkaiset penkit olivat todella mukavia istua ja hintaan kuului kahvia, teetä, vettä, päivän sanomalehdet sekä ruokalistalta valittu ateria. Ripaus luksusta teki matkanaloituksesta entistä mukavamman ja sopi ihan täydellisesti tällaisen rakkauslomamatkan hemmotteluteemaan.

Pietariin junaliput ja viisumi

Junaliput kannattaa ostaa ajoissa, sillä peukalosääntö on, että mitä aikaisemmin tilaa, sitä halvemmalla saa. Täältä voi katsoa VR:n lippuhintoja Allegro-junalla Pietariin. 

Vaikka junalippujen ostamisen jättäisikin viime tinkaan, pitää reissuun valmistautua vähintään muutama päivä etukäteen, koska matkalle tarvitaan viisumi. Junalla Pietariin menijät saavat Lähialuematkoilta 10 %:n alennuksen viisumista.

Koska itse varasin reissun Islannissa ollessa, minun piti hakea viisumia Islannissa. Se ei ollutkaan ihan helppo juttu, koska viisumihakemukseen tarvitaan puolto (Venäjän viranomaistahon konsulaatille tekemä toimeksianto), ja koska en löytänyt Islannista sellaista matkatoimistoa, joka tämän puollon olisi voinut minulle tehdä, pyörittelin vähän aikaa peukaloita että mitäs ihmettä tässä tekisi. Sitten eräs usein Venäjälle matkustava islantilaiskaverini vinkkasi nettipalvelusta, jossa tällaisen puolloin voi tilata. Puoli tuntia ja muutaman kymmenen euroa myöhemmin olin tilannut puollon ja se kilahti sähköpostiini. Sen, matkavakuutustodistuksen ja viisumihakemuksen ja passivalokuvan kanssa marssin paikalliseen suurlähetystöön hakemaan viisumia.

Mutta palaanpa vielä hieman siihen Pietarissa itkemiseen.

Yritimme Pietariin saapumispäivänä tsekata saman tien sisään hotelliimme, mutta rappukäytävään vievä ovi oli lukossa. Ovipuhelimen kautta yritin kertoa, että haluaisimme tulla sisään hotelliin, että meillä on varaus joka on jo maksettukin. Mutta Neva-joen varressa leveän kadun kulmassa sijaitseva pikkupikkuhotellipa ei avannut meille oviaan. Meillä oli rakkausloma alkamassa, kevyt weekendbagi olalla ja mieli odottavana. Sitten alkoi sataa vettä, hiukset kastuivat, tuli kamala pissahätä eikä respa suostunut avaamaa meille ovea. No english, no english!! Yritin etsiä googlen kääntäjästä venäjänkielistä käännöstä sille että OLEMME KADULLA VOITTEKO AVATA TÄMÄN RASKAAN METALLIOVEN JA OLEN JO MAKSANUT HOTELLIHUONEEN.

Sitten puhelimesta loppui akku ja minua alkoi itkettää. Ihanko pieleen tämä nyt menisikin. Mistä voisi saada taksin, pyydetään se ajamaan lähimpään luksushotelliin ja sitten tungen kyllä kaikki visakortit respan tiskille enkä suostu väistymään ennen kuin saan hotellin suurimman huoneen ja jalkakylvyn ja kokovartalohieronnan ja kilon kultapölyä hiuksiini.

Vartin odottelun ja hotellinoven hakkaamisen jälkeen lyhyt ja iloinen rouva tuli vihdoin avaamaan meille oven ja hihitteli hyväntahtoisesti koko episodille ja elekielellä näytti että emmekö ihan oikeasti siis mitenkään saaneet tätä ovea auki, kun tässä on nämä ohjeetkin (venäjänkieliset, eikä meistä kumpikaan valitettavasti ymmärtänyt niistä mitään).

Kertasin tätä tapahtumaketjua myöhemmin Instagrammissa kaverini kanssa ja hän sanoi sen jälkeen niin osuvasti. Pietari on juuri tuollainen kaupunki, semmoinen kaupunki jossa saa myös itkeä. Suurien tunteiden kaupunki. Ja sitä se totisesti oli tälläkin kertaa.

Emme olleet tälle reissulle suunnitelleet mitään sen ihmeellisempää ohjelmaa tai nähtävyysten kiertelyä. Kävimme viime kerralla käyneet katsomassa Joutsenlammen. Olemme käyneet katsomassa Pietarin baletin esityksiä myös Reykjavikissa, jossa tanssiryhmä on käynyt kiertueella viime vuosien aikana useammankin kerran. Tällä kertaa halusimme käyttää pari päivää vain itsemme hemmotteluun ja  kahden keskiseen hengailuun.

Alkusäädön jälkeen ei enää itkettänyt. Loppu oli pelkkää riemua.

Pian seuraa toinen Pietari-postaus, jossa avaan hartaudella suunnittelemani ohjelman. (Siis sen osuuden, jonka voi esittää myös julkisesti, haha.)

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

The post Pietarissa saa itkeä – rakkausloma suurien tunteiden kaupungissa appeared first on Satu Rämö.