Olen kirjoittanut Islantiin sijoittuvasta elämästä kaksi autofiktiivistä teosta. Näissä tietokirjoissa kuvaan omaa elämääni omasta näkökulmastani Islannissa. Omien kokemusta ja näkemysten kuituihin olen neulonut mukaan faktatietoa Islannista, islantilaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista, paikallisesta elämänmenosta, uuden kielen opiskelkusta, maahanmuuttajan kotoutumisesta ja arjen asettumisesta uuteen asuinmaahan.

Islanti-sarjan avaavan kirjan kirjoittaminen alkoi lounaskalasta

Oikeastaan tämä kaikki alkoi sattumasta, kuten monilla asioilla on tapana. Tapasin joulukuussa 2013 silloisen WSOY:n kustantajan Leena Majanderin reykjavikilaisessa suosikkiravintolassani. Söimme lounaaksi erinomaista kalaa ja puhuimme elämästä. Se tapaaminen jäi mieleeni ja sain keskusteluistamme inspistä kehittää tulevan kirjani ideaa.

Ensimmäinen kirja Islantilainen voittaa aina (WSOY, 2015) oli minulle ihan henkilökohtainen jättipotti. Teoksesta otettiin muistakseni kymmenen tai kaksitoista (en muista enää ihan tarkkaan…) painosta pokkareineen ja sitä on kuunneltu tosi kivasti myös äänikirjapalveluissa. Sen myynti sai ison buusin islantilaismiesten maajoukkueen jalkapallomenestyksestä. Yhtäkkiä ”islantilainen voittaa aina” oli kaikkien huulilla. Irtokarkkipussina laukun pohjalla kirja voitti vuoden matkakirjapalkinnon. Kirjan kirjoittaminen on useimmiten aika epätuotoista puuhaa, mutta tämä kirja myi eri formaateissa niin hyvin, että sain katettua kirjan myyntituottojen avulla noin viiden kirjoituskuukauden palkan. Tästä kirjasta tehtiin myös englanninkielinen käännös Islannin-markkinoille.

Islantilainen voittaa aina, sitten Islantilainen kodinonni

Mitä sen jälkeen? mietin. Pällistelin aikani ympärilleni. Tasa-arvoinen perhevapaamalli oli Suomessa otsikoissa, ja samaan aikaan kun Suomessa pohdittiin sitä, voisiko iseille korvamerkitä pidemmät vanhempainvapaat, täällä Islannissa oli tehty niin jo parikymmentä vuotta ja hyvällä menestyksellä. Mulla itselläni oli tuon kirjan syntyprosessin aikoihin kaksi pientä lasta (enää ne eivät ole niin pieniä), joten aihe oli ikäänkuin mielessä koko ajan. Niinpä kirjan kirjoittaminen lähti ajatuksesta konkretisoitumaan. Päätin kirjoittaa islantilaisesta tavasta olla perhe ja islantilaisesta tavasta olla lapsiperhe. Islantilainen kodinonni ilmestyi vuonna 2018. Se on myynyt tasaisen kivasti pitkin matkaa. Iso kiitos muuten menekinedistämisestä Tehyn puheenjohtajalle Millariikka Rytköselle eli ”Rytköskälle”, joka on vilpittömän innoissaan nostanut Kodinonnea instassaan, lähetellyt sitä suomalaisille ministereille ja antanut sidosryhmilleen joululahjaksi. Ihan mielettömän hienoa tukea kirjailijalle, KIITOS! Seuratkaa kaikki Rytköstä Instassa, hänellä on näiden hyvien kirjavinkkien lisäksi muutenkin ihan loistavia kannanottoja ja ajatuksia.

Kodinonni ei myynyt yhtä hyvin kuin Islantilainen voittaa aina, mutta olihan perheaiheisessa kirjassa tietysti paljon marginaalimpi aihe. Sekin ehkä vaikuttaa, että Kodinonni ei saanut kovin paljoa julkisuutta mediassa ilmestyttyään. Tosi monet lehdet kirjoittivat kirjan ilmestyttyä muutenkin aika paljon Islannista, täkäläsestä perhevapaamallista ja islantilaisesta tavasta organisoida lasten harrastukset. Eli niistä aiheista, joita myös oma kirjani käsitteli. Mediassa samaa aihetta ei tietenkään kahdesti nosteta isosti esiin, joten mulla kävi siinä vähän huono tuuri. Mutta sellaistakin sattuu välillä.

Päätämme tehdä vielä yhden Islantilainen-kirjan

Olen saanut älyttömän paljon molemmista Islantilainen-kirjoista palautetta yksityisviesteillä ja meilillä. Kuinka paljon mua onkaan ilahduttaneet ne kaikki teidän kommentit somessa, tägägykset Instassa ja viestit, joissa on kyselty Tuleeko jatkoa. Kiitos ihan jokaiselle, joka on ottanut yhteyttä. Kirjan kirjoittaminen on hyvin yksinäistä puuhaa. Lukijoiden palaute on siksi merkannut kirjoitusprosessissa todella paljon. Tiedän että olen tässä palautteen saamisessa ”somevaikuttavana kirjailijana” etuoikeutetussa asemassa moneen muuhun kirjalijaan verrattuna. Jos palautetta tulee vain harvoin tai se tapahtuu esim. messuilla, kirjasto- ja kirjakauppakäynneillä, on tämä koronavuosi ollut todella aneeminen senkin suhteen.

Maalle muuttoa suunnitelelssamme ehdotin kustantajalle, että mitä jos tehtäisiin Islantilainen-aiheesta vielä yksi kirja, niin saataisiin maaginen luku kolme täyteen. Ja mulla oli mielestäni niin kiva idea! Halusin kertoa maalle muuttamisesta, uuden yhteisön löytymisestä, arjen rauhoittumisesta, rankoista sääolosuhteista ja seikkailusta pienessä mittakaavassa mutta suurin sydämin. Korona-arjesta mutta ilman koronaa. En missään nimessä halunnut tehdä koronakirjaa. Olen tavattoman iloinen, että WSOY innostui jatkamaan yhteistyötä ja niinpä me päätimme, että tehdään tämä kirja.

Vielä yhden Islantilainen-kirjan kirjoittaminen: Talo maailman reunalla saa alkunsa

Allekirjoitimme kustannussopimuksen vähän reilu vuosi sitten eli alkuvuodesta 2020. Allekirjoitushetkellä olin saanut muutaman tuhannen euron suuruisen apurahan WSOY:n kirjasäätiöltä kirjaa varten, minulla oli melko valmista tekstiä kasassa noin 10 sivua, ja satunnaisista huomioista ja ajatuksista kertyneitä muistiinpanoja noin 50 liuskaa. Allekirjoittamisen jälkeen laitoin laskun ensimmäisen erän ennakosta. Sitten kirjan kirjoittaminen alkoi ihan tosissaan.

Ihan ensin tein exceliin taulukon kirjan sisällöstä. Mietin aiheet, näkökulmat, yksityiskohdat, lähteet ja kirjassa kertomieni tapahtumien järjestyksen ja yksittäisen luvun rakenteen. Samaan taulukkoon lykkäsin tavoiteajat kunkin luvun valmistumiselle. Olen prosessikirjoittaja, joka tarvitsee tällaisen konkreettisen työkalun, jonka kautta etenen kirjoittamisessa ja joka paimentaa minua pitämään aikatauluni. En tarvitse inspiraatiota, tarvitsen työkalut! Joku ammattitaitelija sanoin näin jossain Ylen haastattelussa tässä joku aika sitten. En muista kuka tai missä tarkalleen, mutta se kuulosti omalta ja jäi mieleen. Minulle kirjoittamisen inspiraatio syntyy silloin, kun koen oloni itsevarmaksi. Ja se itsevarmuus syntyy, kun saan liuskoja täyteen tekstiä. Siinä hommassa minua auttaa taulukkolaskentaohjelma.

Ekseli valmistui loppukeväästä 2020. Sitten hain taustatietoja, mietiskelin ja suunnittelin. Ensimmäisen eksel-taulukon rivin näyttämän luvun kirjoitin valmiiksi heinäkuussa 2020 ja siitä eteenpäin ykkösen rivivälillä ja pistekoossa 12 noin 2-10 liuskaa per viikko marraskuun 30. päivään asti. Marraskuun lopussa palautin käsiksen ja sivun mittaisen itsenalyysin käsikseni tasosta ja mielestäni parannusta vaativista kohdista. Mulla on tapana laittaa ekan käsisversion mukaan sellainen pieni saate, jossa kerron näkemykseni siitä, mihin en ole tyytyväinen ja mitä ainakin pitää vielä korjata pienen tauon jälkeen. Kustannustoimittaja saa lukea saatteeni, jos haluaa, mutta mikään pakko ei siis ole. Se liuska on ennemminkin synninpäästö itselleni ja muistilista editointikierrosta varten.

Kirjan kirjoittaminen on mahdotonta ilman hyvää kustannustoimittajaa

Sovimme kustannustoimittajan kanssa, että saisin kommentoidun tekstin takaisin heti joululomien jälkeen. Kun lomat oli lomailtu, sain tammikuun puolivälissä kommentit, parannusehdotukset ja tukun teräviä ja erittäin tarpeellisia kysymyksiä.

Mikä tämä paikka siis on? Tämä asia on jo mainittu sivulla 16. Muokkaa vähän tai viittaa siihen että tämä tiedetään jo. Voisiko tästä asiasta kertoa enemmän? (Ei voinut, koska se olisi kerrannut Islantilainen voittaa aina -kirjassa ollutta sisältöä, ja pyrin välttämään saman asian toistoa heitä ajatellen, jotka ovat lukeneet aikaisemmat kirjat. Niinpä päädyimme useimpia tyydyttävään välimuotoon: kerroin hieman taustoista, mutta en mennyt sen syvemmälle.) Äsken sä istuit selkä ikkunaan päin, tässä katsot ikkunasta ulos. Miten päin se ikkuna on tilassa? Voisitko kertoa vähän tarkemmin asiasta X, se vaikuttaa kiinnostavalta. Voisiko tässä kuvailla kalan paistamista vähän tarkemmin? Miten ihminen säilyy hengissä näissä kuvatuissa olosuhteissa, eikö happi lopu? Kerro tästä vielä lisää.

Sain reilusti aikaa eli viisi viikkoa muokata käsikirjoitusta parempaan suuntaan. Kirjan kirjoittaminen on vaikeinta mun mielestä ihan alussa: ensimminen versio on tuskaisin, koska se kaikki syntyy ihan alusta. Editointi taasen on tosi mukavaa ja tuntuu jopa kevyeltä: minulla on jo jotain, jota voin muokata!

Noin viiden viikon aikana hinkkasin, poistin, järjestelin ja lisäsin materiaalia. Vastasin kysymyksiin, tarkastin yksityiskohtia. Käsis paisui tässä hurmoksessa noin 40 liuskalla, ja se parani huomattavasti. Jätin ensimmäinen maaliskuuta kässärin toisen version kustantamon huomaan todella hyvillä mielin. Olisin ehkä pystynyt parempaankin (ainahan tätä jää miettimään), mutta en ihan helpolla. Pituus tuli vastaan, edelliset Islanti-kirjat raamittivat liikkumatilaa ja tosiaan se maksimisivumäärä kuvaliitteineen alkoi olla täynnä. Kustantaja oli tyytyväinen, kässäriä ihan kehuttiinkin. Minäkin olin tyytyväinen. Sinne meni!

Kului muutama viikko. Kustannustoimittaja kävi korjaamani käsiksen läpi ja teki alustavaa oikolukua. Sitten kirja pääsi taittajan työpöydälle. Huhtikuun alussa meiliini kilahti oikolukijan tarkkan kampaamat pdf-tiedostot kirjasta ja kuvaliitteestä. Luin vielä itse kertaalleen kaiken tarkasti läpi, tsekkasin oikolukijan löytämät virheet ja tavasin ekstratarkkaan etenkin islantilaisten nimien kirjoitusasut ja katsoin muutenkin, että onhan kaikki ok ja enhän vain kerro mitään, mikä rikkoisi kenenkään yksityisyyttä. Kaikki oli hyvin, olin tyytyväinen. Tein muutamaan islanninkieliseen vuonoon uudet tavutusehdotukset ja lisäsin sinne tänne muutamaan sanaan oikeat islantilaiset kirjaimet. Voi hyvin olla, että siellä on vielä muutamissa paikoissa i-kirjain kun pitäisi olla í-kirjain, tai ó:n paikalla o, mutta ei siihen kukaan kuole. Yritin olla mahdollisimman tarkka, mutta aina jotain kupruja jää. Uskon kuitenkin, että lopputulos on tarpeeksi hyvä.

Talo maailman reunalla – vuosi Islannin maaseudulla ilmestyy kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Kirja on tosiaan nyt ennakkotilattavissa. Äänikirja ilmestyy samaan aikaan kirjan kanssa eli kesäkuun alussa. Juuri parhaillaan itse asiassa kirjoitan äänikirjan lukijalle ääntämysohjeita islanninkielisiin sanoihin ja nimiin. On muuten hirvittävän hauskaa, kun yritän sanoa suomalaisin ääntein, miten äännetään esimerkiksi Skutulsfjarðarbraut islanniksi. Skyyt(h)ylsfjaRtarpRöit(h). JEBAJEE!

Oloni oli valmiit pdf-tiedostot sisältävän sähköpostin äärellä hetken aikaa kevyt ja tyytyväinen. Painoin lähetä, ja fiilis oli edelleen loistava. Jee! Valmis! Onnistuimme! Meni muutama päivä varsin mukavissa tunnelmissa, mutta sitten alkoi harmittaa, kun ei ole mitään pitkää tekstiä työn alla. Hahahahaaa. Vaikka lupasin itselleni jossain kohtaa kirjoitusprosessia, että en enää tämän kirjoita yhtäkään kirjaa, niin kyllä minä vielä yhden teen. Mihinkä sitä itseään pakoon pääsisi, jos ei kirjoittamiseen…

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

The post Kirjan kirjoittaminen – Miltä tuntuu, kun saa käsiksen valmiiksi? appeared first on Satu Rämö.

Lähdimme tässä Suomen juhannuksen korvilla muutaman päivän mittaiselle työmatkalle Islannin Länsivuonojen itäosiin. Kotona tehdessämme lähtöä huomasin tämän kirjan erään muuttolaatikon päällimmäisenä. Hetken mielijohteesta nakkasin sen mukaan reissukassiin. Iltaisin kuvauspäivien jälkeen tekisi varmasti mieli keskittyä, ehkä ehtisin kirjoittaakin. Ja ehdin!

Muita juttujani erilaisista kirjoista löydät täältä Kirjavinkit-osion alta.

7+7 Levottoman ajan kirjeitä on kahden kirjailijan, Juha Itkosen ja Kjell Westön välistä kirjeenvaihtoa. Westön kirjeet on suomeksi kääntänyt Laura Beck.

14 kirjettä ja yli 300 sivua kahden miehen välistä kirjeenvaihtoa kaikesta. Ihmisenä olemisesta. Siitä tunteesta kun identiteetti häilyy. Siitä, miltä tuntuu miehenä vierastaa tietynlaisia miesporukoita, vaikka on itse omasssa elämässään – miehenä – aika menestynyt. Miltä tuntui kun Juha Väätäinen voitti 10 000 metrin juoksukisan 1970-luvun alussa? Millaista se on, kun oma työ on sen luonteista, että sitä arvostellaan jatkuvasti julkisesti? (Hesarin arvio tästä kirjasta alkoi – tietenkin – kirjallisuuskritiikin kritiikkiin vastaamisesta, heh.) Ja voiko sellaisista ajatuksista edes kirjaan kirjoittaa? Millaista on olla osana pientä yhteisöä, jossa tekijät, arvostelijat, osallistujat ja ostajat sijaitsevat kaikki saman kannen alla? Ah, suomenruotsalaisuus!

Aiheet ovat kirjeissä runsaanpuoleiset, mutta juuri sellaistahan meno ihmisen päässä yleensä on. Emme me mieti viikon aikana vain yhtä asiaa. Varttitunnin aikana mieleen pulpahtelee jos jonkinmoista ajatusta, ristiriitaa, riemun ja ärtymyksen aihetta.

Kun ajattelee ammatikseen (ja minä uskon, että kirjoittaminen on hyvin pitkälle asioiden ajattelemista ja ajatusten järjestykseen laittamista), omia ajatuksiaan reflektoi herkästi. En ole varma, huomasivatko kirjailijat sitä itse, mutta itse kiinnitin jatkuvasti huomiota siihen, kuinka kumpikin kirjoittaja paalutti omaa reviiriään. He eivät sortuneet tekstin lölleröittämiseen aloittamalla joka toisen virkkeen puuduttavalla toisaalta-toisaalta-otamme-kaiken-huomioon-pohdinnalla.

Westö ja Itkonen osoittavat oman kontekstinsa mutta tekevät sen hienovaraisesti. He piirtävät aitauksen ja käsittelevät mielipidettään sen sisällä. Ensin pohjustetaan, sitten täräytetään. Välillä kertaalleen rakennettua aitaa siirretään, pistetään porttia uusiksi ja silloin tällöin vastarakennetun aidan yli astutaan – mutta ei kompastella. Aiheen määrittely, oman näkökulman raamittaminen ja oman kontekstin tiedostaminen auttaa pitämään abstraktimmatkin aiheet – kuten feminisimin tai vanhemmuuden – kasassa ja käsissä.

Kokematon kohtelias yrittää ottaa huomioon monta näkökulmaa ja lopputuloksena on taskulämmin päläpäläselostus. Kokenut pitää kiinni näkökulmastaan, mutta hän piirtää näkökulmansa esiin niin selvästi, ettei se a) jätä ketään epätietoiseksi siitä mitä juuri äsken sanottiin tai b) anna lukijan käteen aseita teilata sanottua yhden totuuden toitottamiseksi.

Mitä siitä, jos tunnen oloni epämukavaksi? Niinhän minun kuuluukin tuntea. Jos valkoinen, keski-ikäinen mies pelkää #metoo-kampanjaa, on toki mahdollista, että hän pelkää ainoastaan oman asemansa ja omien tiedostamattomien etuoikeuksiensa menettämistä. Jotta ajattelu olisi ylipäätään mahdollista, tämä epäilys on ylitettävä.

Juha Itkonen, 7+7

Minä asetan tietyt rajat sille mitä voin ja saan kirjoittaa. Minkälaiset, se on oma asiani, mutta teen sen koska uskon maailmassa olevan asioita joita en ymmärrä, tai en kykene kuvaamaan, enkä halua loukata asianomaisia ihmisiä kirjoittamalla pinnallisesti ja huonosti sellaisesta, mikä ansaitsisi paremman ja syvemmän kuvauksen. Silti asennoidun niin, että meidän kirjailjoiden täytyy saada yrittää. Pyrkimys transsendenssiin, halu vapautua ahtaasta minästä ja yrittää ymmärtää toisenlaisia identiteettejä, elämänehtoja ja todellisuuksia, eikö se juuri ole alkusyy siihen, että kertomista ja kirjallisuutta on?

Kjell Westö, 7+7

Hienovaraisesti ehjäksi tanssitun kontekstin ja tarkasti mietittyjen ja ajan kanssa kypsyneiden ajatusten lukeminen on tavattoman virkistävää. Tai oikeastaan tuo äskeinen oli huonosti valittu adjektiivi. Kirja ei virkistänyt, vaan se rauhoitti.

Nautin suunnattomasti keskustelun seuraamisesta, Westön näennäisen viileistä havainnoista ja siitä, kun Itkonen silloin tällöin kiroilee.

Koin oloni valtavan etuoikeutetuksi, kun sain lukea (tai kuunnella: 7+7:n äänikirjaversio on todella, todella hyvä, eikä vähiten siksi että kirjalijat lukevat kirjeensä itse) hitaasti haudutettuja ajatuksia aiheista, jotka koskettavat ja kiinnostavat. Kaksi ihmistä on kirjoittanut keskenään puolentoista vuoden ajan kirjeitä heitä itseään mietityttäneistä aiheista, ja nyt minä sain lukea ne kirjeet ja kokea niiden kirjeiden välittämät ajatukset. Pääsin seuraamaan kahden ihmisen väliseksi tarkoitettua ajatustenvaihtoa ja osallistumaan fiksuksi kokemaani keskusteluun ilman että piti tykätä / jakaa / kommentoida / siivilöidä. Tässä nopeatempoisessa someajassa tällaisessa ajatuksenvaihtojen seuraamisessa oli jotain tavattoman etuoikeutettua.

7+7 Levottoman ajan kirjeitä (Otava) ilmestyi viime vuonna. Luin itse printtikirjan, mutta koska niin moni kirjoittamista harrastava tai työkseen kirjoittava ystäväni kehui teoksen äänikirjaversiota, kuuntelin sitä muutamia lukuja. Ja kyllä. Kehut osuivat kohdalleen. Äänikirjan lukevat nimittäin kirjailijat itse. Juha Itkonen lukee omat ja Kjell Westö omat kirjeensä. Se tuo keskustelutilanteen vieläkin lähemmäs.

PS. Jos haluat kuunnella tämän äänikirjana, etkä vielä käytä Storyteliä, voit hyödyntää etukoodini ja saat 30 päivää maksutonta kokeiluaikaa. 7+7 löytyy Storytelin laajasta valikoimasta. Kokeilun voi lopettaa 30 päivän jälkeen eli se ei sido mihinkään. Linkki on affiliate-linkki.

The post Kirja, jonka kanssa ajattelin paljon ja hitaasti – 7+7 Levottoman ajan kirjeitä appeared first on Satu Rämö.