• Kamaluuden loppu

    Mainos: Plan International

    Tämä yhteistyö on heittämällä vaikein, jota olen koskaan ollut tekemässä. Ja ihan jo tuo pelkkä jutun aloitusvirke tuntuu epämukavalta. Vaikea minulle? Niinpä niin. Minulle. Mautonta oman navan kaivelua. Tämähän lähti hienosti liikkeelle.

    Yritän päästä kiinni tuohon vaikeuden tunteeseen. Mistä se johtuu? No siitä, että olen kirjoittamassa asiasta, joka ristiriitaisesti ei kosketa minua (minä en ole kokenut tätä asiaa itse), mutta se koskettaa minua ei-fyysisesti, koska olen nainen ja minulla on tyttölapsia.

    Kuten meistä useimmat, minäkin olen todella todella todella herkkä lapsiin kohdistuvalle väkivallalle. En pysty lukemaan uutisia lapsiin kohdistuvista rikoksista, luen paljon väkivaltaviihdettä, mutta jos uhreina on lapsia, on pakko lopettaa tai hypätä yli. Tyttöjen sukuelinten silpominen on julmaa väkivaltaa. Luultavasti julminta, mitä kuvitella saattaa. Enkä minä halua kuvitella sitä. En pysty kuvittelemaan sitä, vaikka tiedän, että sitä tapahtuu ihan koko ajan.

    Tästä aiheesta puhuminen on niin saatanan vaikeaa, että mietin tosi pitkään, pystynkö edes tekemään tätä yhteistyötä. Osaanko puhua tästä oikein? Oikeilla sanoilla? Sanonko jotain, joka saa minut näyttämään valkoiselta vollottajalta, joka paheksuu Afrikassa ja Lähi-idässä
    tapahtuvaa tyttöihin kohdistuvaa julmaa väkivaltaa ja lähtee pelastamaan maailmaa saadakseen itselleen paremman ”fiiliksen”? Pelkäsin, että hyvä aikomukseni murskautuisi väärien sanojen alle. Mitä jos kirjoitan sukupuolielinten silpominen enkä sukuelinten silpominen? (No itse asiassa niin tapahtuikin, mutta onneksi käytin esilukijaa, joka huomautti tästä.)

    Meillä oli tämän kampanjan osalta palaveri mukana olevien vaikuttajien kesken. Mä haluan erikseen vielä tässä jutussakin kiittää Aja Daffehia, joka sanoi koko palaverin tärkeimmän pointin. Se ei mennyt nyt ihan sanatarkkaan näin, mutta tämä siitä jäi minulle mieleen:

    Kaikki puheenvuorot tyttöjen sukuelinten silpomista vastaan ovat tärkeitä. Älkää pelätkö, että puhutte väärin. Tästä asiasta on pakko puhua suoraan.

    Aja on joutunut itse kokemaan tämän käsittämättömän väkivallan teon (ehkä muistattekin, hän kertoi Ylen ohjelmassa tästä tammikuun alussa, jos ette niin ohjelman voi katsoa Areenassa, sen nimi on Sinkut paljaana). Joten, kyllä minä nyt kirjoitan.

    Tyttöjen sukuelinten silpominen on sukupuolittunutta väkivaltaa. Kyse on kontrollista ja samalla tyttöjen aikuistumisriitistä. Tyttö rikotaan, jotta hän olisi ”valmiimpi, parempi ja siveellisempi” tulevaa avioliittoaan varten. Oikealla tavalla ”kunnollinen”. Silpomista tapahtuu eniten Afrikan maissa ja Lähi-idässä. Anteeksi nuo lukuisat lainausmerkit. Monet kirjoituksia ohjaavat sanovat, että runsaat lainausmerkit kertovat kirjoittajan laiskuudesta. Hänen ajatuksensa on keskeneräinen eikä hän osaa laittaa niitä sanoiksi vaan laiskuuttaan sanoo jotain helposti ja nopeasti ja pistää ne lainausmerkkien sisään. Minä väitän tällä kertaa vastaan: en ole laiska ja olen kyllä ajatellut, mutta minä en vaan yksinkertaisesti osaa laittaa noin hirvittävän vääriä ajatuksia sanoiksi horjuttamatta niiden merkitystä pienillä väkäsillä.

    En kuvaile väkivallantekoa tässä yksityiskohtaisesti, mutta muutama fakta on paikallaan. Maailmassa on ainakin 200 miljoonaa sukuelinten silpomisen kokenutta tyttöä ja naista (WHO). Yleensä se tehdään 0–15-vuotiaille tytöille. Silpominen on väkivaltaa ja loukkaus tytön ihmisoikeuksia kohtaan. En voi edes kuvitella kuinka paljon se sattuu, mutta sen itse väkivallanteon hetken lisäksi vaikutukset saattavat ulottua koko loppuelämään: verenvuoto, tulehdukset, ongelmat tulla raskaaksi, ongelmat raskauden ja synnytyksen aikana, virtsaamisongelmat, seksuaalisuuteen ja seksuaaliseen nautintoon liittyvät ongelmat. Silpomisen aiheuttamiin komplikaatioihin voi myös kuolla.

    Kansainvälistä tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaista päivää vietetään 6. helmikuuta. Päivällä on yksi tavoite: lopettaa tyttöjen sukuelinten silpominen.

    Kuinka se tehdään?

    Kansainväliset ihmissoikeussopimukset kieltävät tällaisen väkivallan. Se on yksinkertaisesti väärin. Perinteen harjoittajat kuitenkin luulevat, että se on oikein ja tärkeä riitti tytön elämässä. Koska näin on aina tehty. Koska minäkin jouduin kokemaan sen. Koska kaikki kylämme naiset on silvottu, jonka jälkeen he ”kelpasivat” miehille. Ja taas ne lainausmerkit (!)

    Lainausmerkkien välistä löytyy kuitenkin muutoksen alku. On keskityttävä silpomista harjoittavien uskomuksiin ja perinteisiin ja niiden muuttamiseen. Aina on heitä, jotka haluavat vahingoittaa muita. He eivät ole tässä se isoin ongelma. Varsinainen ongelma on se, että suurin osa tekee tätä väkivaltaa siksi, että se kuuluu perinteisiin ja on muka oikein tytön oman elämän, tytön perheen ja tytön suvun kannalta. Silpomisen tekemättä jättäminen tuntuu monesta järjettömältä.

    Haluan kertoa teille Mammystä. Sierra Leonessa syntyneen Mammyn sukuelimet silvottiin ennen naimisiinmenoa. Riitin myötä hän pääsi osaksi naisten yhteisöä. Hänestä tuli ”sowei”, yhteisön vaikutusvaltainen jäsen. Juuri nämä soweit suorittavat myös tyttöjen leikkaukset.

    ”Tuntui suurelta kunnialta, että yhteisön naiset olivat valinneet minut soweiksi. Tyttöjen leikkauksista tuli tulonlähteeni”, hän itse sanoi Planin haastattelussa.

    Plan alkoi puhua tyttöjen sukuelinten silpomisen haitoista ensimmäisten järjestöjen joukossa 1990-luvulla Sierra Leonessa. Sen jälkeen yhä useampi tyttö kieltäytyi silpomisesta, ja monet leikkauksia tehneet naiset ovat luopuneet ammatistaan. Mammyn oma asenne sukuelinten silpomiseen muuttui, kun hänen oma tyttärensä Marie, 15, kieltäytyi toimenpiteestä ja puhui aktiivisesti silpomisen vaaroista. Tyttärensä ansiosta Mammy ei ole tehnyt leikkauksia yli kahteen vuoteen, ja hän on myös alkanut puhua perinteen lopettamisen puolesta.

    ”Olen hyvin ylpeä tyttärestäni, koska hän vastustaa silpomista. Nyt on hyväksyttävää kieltäytyä toimenpiteestä. Koska tytöt ovat kampanjoineet perinnettä vastaan, silvottujen tyttöjen määrä on vähentynyt. Silpomisesta alettiin puhua muutama vuosi sitten yhteisössämme, ja siinä ajassa on jo tapahtunut paljon.”

    Valtaosa tytöistä ja naisista joita silpominen koskettaa haluaisi perinteestä eroon, mutta faktoihin pohjautuvan tiedon puute ylläpitää haitallisia perinteitä. Normit ja tiedon puute vaikuttavat myös tyttöjen ja naisten asenteiden eroavaisuuksiin eri alueiden välillä.

    Tyttöjen sukuelinten silpominen pystytään lopettamaan, mutta siihen tarvitaan mammyjä ja heidän tyttäriään. On tuettava heitä, jotka uskaltavat sanoa vastaan ja näyttää omalla esimerkillään, että silpominen on tarpeetonta ja väkivaltaa. Me voimme tukea heitä heidän työssään esimerkiksi tyttösponsseina.

    Plan on ihmisoikeusjärjestö, joka keskittyy kaikista heikoimmassa asemassa elävien tyttöjen oikeuksiin. Tyttösponssien tuella Plan pystyy lisäämään tietoa silpomisen haitoista ja tyttöjen oikeuksista ja antamaan enemmän ääntä mammyille ja heidän tyttärilleen. Jos haluat auttaa, autat parhaiten luomalla mahdollisuuksia heille, jotka asuvat alueilla, joissa tätä tapahtuu. Plan ei toimi pelkästään tyttösponssien tuella, mutta tämä on se tukimuoto, joka on meille taviksille helpoin tapa osallistua.

    Tule osaksi ketjua, joka pyrkii lopettamaan tämän kamaluuden. Lähde tyttösponssiksi tästä näin.

    No niin. Nyt olen sanonut sen mitä yritin ja sinä juuri luit sen. Kiitos siitä.

  • Eräänä lauantaiaamuna Hildur koputti oveen

    WSOY:n kevään ja kesän 2022 katalogi ilmestyi tänään. Nyt voin vihdoin kertoa teillekin, miksi en ole viime aikoina ehtinyt pahemmin kirjoitella mitään muuta näkyvämpää, kuten tätä blogia… Jos te olette lukeneet edellisen kirjani, Talo maailman reunalla, muistatte ehkä, kuinka se loppuu. Laitan osan viimeisestä tähän alle. Ihan siellä lopussa on kappale, jonka kirjoitin jo viime talvena, mutta poistin sen minuuttia ennen kuin lähetin käsikirjoituksen luettavaksi kustannustoimittajalle. Koska en ollut silloin vielä ihan varma. Mutta nyt olen. Uskallan näyttää teille edellisen kirjan alkuperäisen lopetuksen. Sen, miten sen pitikin mennä ja niinhän se sitten näköjään menikin.

    Hildur Satu Ramo

    ”Mielestäni kaikki on nyt pohjimmiltaan ihan samanlaista kuin aikaisemminkin. Ja juuri se on mielestäni koko homman juju. Kun ei tarkoituksella yritä tehdä mahdollisimman isoja muutoksia (koska ne tulevat kuitenkin) ja pysyvää mielenrauhaa (koska sitä ei saa ikinä kiinni), voi rauhassa iloita pienistä askelista. Kuten isosta palsternakasta ja siitä, että kaikki on tavallista. Aivan kuten aina ennenkin. Tavallisuus on valtava etuoikeus.

    Istun Ísafjörðurin kotitalomme edustalla ja katselen alkavaa päivää. Postinumeroalue 400:ssa on tyypillinen lauantaiaamupäivä. Kodin ja meren välisellä kävelytiellä läntystelee muutamia islantilaisia ulkoiluttamassa koiriaan. Monella on leipäpussi kainalossaan, lauantaisin haetaan tuore leipä Ný Bakarísta. Kävelytiellä leikkii muutamia lapsia pyörineen ja potkulautoineen. Turisteja ei koronatilanteen takia näy. Silloin tällöin talomme ohi kävelee kissa. Meren yllä lentelee muutama isokokoinen korppi. Olen erityisen hyvällä tuulella.

    Kuulen, kuinka ulko-oveen koputetaan. Kävelen talon etupuolelle katsomaan, kuka on mahtanut tulla kylään näin aikaisin lauantaiaamuna. Kävelen hitaasti, sillä on viikonloppu ja kello vasta niin kovin vähän. Pääsen talon nurkalle ja kurkkaan ulko-ovelle. Yllätyn uudesta tulijasta, mutta vain hieman. Minä nimittäin tiedän jo, että rappusilla seisova hahmo on eräs Hildur. Pyydän hänet sisään. Keitämme kahvit.”