Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Uuden-Seelannin timanttiset vaellusreitit

    Uuden-Seelannin vaellusreitit, ah. Palasin jälleen haaveissani tänne…  Mennään hetkeksi sinne yhdessä! Matkapostaussarjassa käytiin aikaisemmin keväällä Fidzillä ja Samoalla. Nyt vuorossa ovat Uuden-Seelannin vaellusreitit.
    Muutaman vuoden takaisella maailmanympärimatkalla vietimme Uudessa-Seelannissa kuukauden. Se oli oikea reissujen reissu ja matkamme kohokohta. Ajoimme matkailuautollayli 3 000 kilometriä ja teimme monta vaellusta. Matkan aikaan nelivuotias esikoinen käveli reippaasti itse muutamat ensikilometrit ja kulki loppupäivän Deuterin kantorinkassa.
    Uusi-Seelanti oli ällistyttävä paikka. Se jäi mieleeni ja muistuttelee itsestään edelleen. Maan sijainti kahden mannerlaatan lähenemiskohdassa näkyy maisemassa tulivuorina, laajoina laavapeltoina ja kuumina lähteinä. Sieltä löytyy myös palmurantoja, jäätiköitä, vehreitä niittyjä ja huikeita vuoristoja. Puolimetriset vuonopingviinit asuvat eteläsaaren lounaisrannikon lauhkealla sademetsäalueella. Kuvailenkin usein Uusi-Seelantia paikaksi, joka on luonnon kannalta ja maisemiltaan yhtä ihana kuin Islanti, mutta sillä on kaksi asiaa paremmin: kesät ovat lämpimämpiä ja maalla on omaa viinintuotantoa.
    Koska meitä kiinnostivat matkamme aikana ennen kaikkea vuoristovaellukset, aion kertoa nyt niistä.

    Uusi-Seelanti ja vaelluskohteet

    Maassa on vaellusreittejä huikea määrä. Yhdeksän monipäiväistä vaellusreittiä, ”The 9 Great Walks”, lupaavat kipeytyneitä pakaralihaksia kokeneillekin patikoijille. Meillä ei ollut aikaa eikä nuorimman matkalaisen iän takia – esikoinen oli tuolloin nelivuotias – mahdollisuutta noihin pitkiin vaelluksiin, joten teimme tukun pienempiä. Kävelimme päivät ja illat hengasimme matkailuautossa ruokaa tehden ja korttia pelaten. Onneksi päiväretkistäkin löytyy mistä valita: on haastavista vuoristopolkuja ja leppoisia rantaretkiä.
    Tongariron ylitys (20 km) on maan suosituin päivävaellus mutta myös yksi rankimmista. Pohjoissaaren vuoristossa sääolosuhteet vaihtelevat nopeasti, joten eväiden lisäksi piti matkaan pakata myös riittävästi vaatteita. Vaikka aamulla paistoi aurinko, meillä oli varmuuden vuoksi myös paksummat ulkotakit, hanskat ja pipot rinkassa.
    Olin etukäteen kuullut Tongariron kansallispuiston olevan yksi maailman hienoimmista vaelluspaikoista. Enkä joutunut pettymään. Se oli mahtava paikka! Huipulta avautuivat maisemat joka suuntaan. Alempana kimaltelivat turkoosit kuumat lähteet. Huipulta näkyvä punamusta tulivuoren kraatteri oli kuin paholaisen avautuva kita. Vähän kauempana näkyi Taru Sormusten Herrasta -elokuvista tuttu Tuomiovuori eli Mt Ngauruhoe. Koko vaellusreitti oli yhtä satumaata.
     
    Vinkiksi vaellusta harkitseville: Vaellus kannattaa maisemien ja logistiikankin takia tehdä Mangatepoposta Ketetahiin. Mangatepopoon järjestetään bussikuljetuksia läheisiltä leirintäalueilta, kuten Tongariro Holiday Parkista (www.thp.co.nz). Jos aikoo ajaa reitin aloituspaikalle omalla autolla, voi vaelluksen tehdä puoleen väliin eli punaiselle kraatterille ja palata sen jälkeen takaisin samaa reittiä. Muutamien korkeiden nousujen takia Tongariro vaatii retkeilijältä hyvää peruskuntoa. Reitti on hyvin hoidettu ja erinomaisesti merkitty.
     
    Sitten toinen vaellussuosikki: eteläsaaren Abel Tasmanin luonnonpuiston helpot kävelyreitit , jotka mutkittelevat pitkin Tasmaninmeren rantaviivaa. Luonnonpuiston vetonaula on 51 kilometrin mittainen Coast Track ja se on yksi niistä Uuden-Seelannin yhdeksästä suuresta vaellusreitistä. Reitin varrella on telttailualueita, vessoja, vuoristomökkejä ja tyylikkäitä hotellimajoitusvaihtoehtoja. Alueella järjestetään myös erimittaisia merimelontaretkiä.
    Me vaelsimme Coast Trackista vain yhden lyhyen päiväosuuden, koska aika ei riittänyt muuhun. Valinta oli erinomainen. Varjoinen vaelluspolku oli niin helppokulkuinen, että nelivuotias lapsemme käveli omin jaloin noin puolet koko 12 kilometrin päiväreissusta.
    Linnut lauloivat ja meri liplatti. Parin tunnin kävelyn jälkeen levitimme hiekkarannalle pyyhkeen ja istahdimme alas syömään eväitä: uusiseelantilaisella lampaanlihalla täytettyjä voileipiä ja pari päivää sitten maanviljelijältä ostettuja avokadoja. Ja lähitilalta mukaan ostettu luksuspiknikkori juustoineen ja pähkinöineen. Ai että!
    Pitkät vaaleat hiekkarannat, siellä täällä merestä esiin nousevat kalliot ja rauhallisesti lainehtiva meri toivat mieleen Kreikan saariston. Ei uskoisi, että näistä maisemista on jäätikölle matkaa reilu viisisataa kilometriä.
    Vinkiksi matkailijoille: Kansallispuistossa viihtyy hyvin useammankin päivän, mutta se on myös mainio päiväretkikohde. Koska autoilu on alueella kielletty, kansallispuistoon on mentävä lautoilla. Me jätimme oman matkailuautomme Kaiteriterin kylän satamaan. Otimme lauttakyydin Medlands Beachille, josta vaelsimme päivän aikana 12 kilometriä Torrent Bayhin. Päivän päätteeksi lautta haki meidät ja muut vaeltajat alkuillasta ja kuljetti takaisin Kaiteriteriin.
    Uudessa-Seelannissa pääsee myös jäätikkövaellukselle, mutta koska puolisoni tekee jäätikönylityksiä työkseen, meitä ei tällä matkalla kiinnostanut jäätikölle nousu. Etenkin kun retket olivat aika kalliita ja jäätikölle pääsy Uudessa-Seelannissa vaivalloista: jäätiköiden vetäytymisen takia osalle vaelluksista pääsi tuollon vuonna 2014 vain helikopterikyydillä.
    Kävimme kuitenkin katsomassa jäätikköä. Helpointen se tapahtui suuntaamalla Aorakin kylään. Vietimme siis muutaman päivän eteläsaarella Uuden-Seelannin tunnetuimman vuoristojonon eli Eteläisten Alppien sydämessä. Teimme muutaman tunnin mittaisen vaelluksen Hookerin laaksossa kohti näköalatasannetta, josta on kirkkaalla säällä upea näkymä Uuden-Seelannin korkeimmalle, melkein neljän kilometrin korkuiselle vuorelle Aorakille ja läheiselle jäätikölle. Aluetta mainostavissa postikorteissa ja infotauluissa lumihuippuinen maan korkein vuori tavoittelee taivaita. Me emme kuitenkaan nähneet mitään, sillä oli julmetun pilvistä ja taivaalta tippui lunta.
      
     
    Vaellusmaastot Aorakin kansallispuistossa ovat erinomaiset. Alue on täynnä toistaan upeampia vuoristovaellusreittejä, joista osa vie aivan jäätiköiden läheisyyteen. Kansallispuistosta löytyy myös lyhyitä kävelypolkuja, jotka sopivat perheen pienimmillekin retkeilijöille. Hyvin merkityt vaellusreitit lähtevät pienestä Aorakin kylästä, josta löytyy myös kansallispuiston infopiste ja karttoja.
    Tärkeä vinkki vaeltamaan aikoville: Aorakin kansallispuisto Eteläisillä Alpeilla jäätiköiden läheisyydessä on muuten Uuden-Seelannin viileimpiä paikkoja. Tavallisena kesäpäivänä lämpötila saattaa laskea jopa neljään asteeseen. Öisin lämpötilamittari voi helposti tipahtaa alle nollan. Talvivaatteet messiin kesälläkin!
    Aorakin kylästä lähteviä vaelluspolkuja pitkin pääsee siis katsomaan jäätiköitä lähietäisyydeltä, mutta oppaiden vetämistä jäätikköretkistä kiinnostuneiden täytyy suunnata Franz Josefin ja Foxin jäätiköille. Ne sijaitsevat saman kansallispuiston länsipuolella. Linnuntietä matkaa kertyisi vain parikymmentä kilometriä, mutta sinne ei silti pääse Aorakista ihan hetkessä. Ajomatkaa kertyy Eteläisten Alppien mutkittelevassa maastossa yli 600 kilometriä. Eteläsaaren upealla länsirannikolla reissatessa kannattaa siis varata matkustamiseen aikaa.

    Faktoja: Uuden-Seelannin vaellusreitit

    – Uuteen-Seelantiin pitää lentää Suomesta Hong Kongin tai Kuala Lumpurin kautta.
    – Reilun neljän miljoonan asukkaan saarivaltio on kolmanneksen Suomea pienempi. Vuoristoisten maastojen ja mutkittelevien rannikkoteiden takia matkustamiseen kannattaa varata reilusti aikaa. Molempia saaria ehtii kierrellä autolla kuukauden aikana. Eteläsaari on pohjoista hidaskulkuisempi.
    – Kesä (lokakuusta huhtikuuhun) on parasta ajankohta vaellusretkille. Lämpötila on +20 ja +30 asteen välissä. Talvisin ilma on kylmä ja sateinen kuin suomalainen marraskuu. Eteläsaarelle kannattaa varata mukaan lämpimiä ja sateenkestäviä vaatteita myös kesällä.
    – Käytettyjen telttojen ja makuupussien tuonti Uuteen-Seelantiin on kielletty.
    – Monipäiväiset vaellukset vaativat majoituksen takia etukäteisvarauksen. Tiedot The 9 Great Walks -reiteistä ja majoituksista: www.greatwalks.co.nz
    – Uuden-Seelannin valtion ympäristöviraston sivuilta löytyy kattava lista kaikista maan patikointireiteistä: www.doc.govt.nz/parks-and-recreation/tracks-and-walks
    – Maksullinen Official Camping NZ -applikaatio kertoo Uuden-Seelannin telttailualueet, retkeilymaastot ja luonnonnähtävyydet. Applikaatio toimii iPadeissa, iPhonessa ja Android-puhelimissa.
    – Paras tapa kiertää Uutta-Seelantia on vuokrata matkailuauto. Tasokkaita ja hintavia matkailuautoja tarjoavat mm. KEA Campers ja Maui. Pakettiautoista ja farmareista tuunattuja edullisempia matkailuautoja tarjoavat esimerkiksi Lucky Rentals, Hippie Camper ja Mighty Campers.
    – Bussiyhteydet ovat saarella hyvät. Intercityn reiteille saa liput edullisesti varaamalla ne etukäteen netistä (www.intercity.co.nz). Bussipasseja myyvät mm. Naked Bus (www.nakedbus.com/nz/bus/) ja Kiwi Experience (www.kiwiexperience.com)
    – Pohjoissaarelta eteläsaarelle on päivittäinen lauttayhteys. The Bluebridge Cookin ja Interislanderin alukset vievät autoja ja matkustajia Pictonin ja Wellingtonin välillä useita kertoja päivässä.
    – Maan sisäiset lennot ovat kätevä tapa matkusta, jos ei halua kiertää saaria vaan haluaa nopeasti vaikkapa Aucklandista Queenstowniin. Air New Zealand lentää Aucklandista yli 20 kotimaankohteeseen.
    – Uutta-Seelantia kiertäessä säästää pitkän pennin, jos valmistaa ateriat itse (edullinen ruokakauppaketju on esimerkiksi PAKnSave).
    – Teltalla tai asuntoautolla ei saa yöpyä missä tahansa. Maksuttomat free camping -alueet on osoitettu erikseen.
    – Uuden-Seelannin matkailutoimiston sivuilta löytyy paljon vinkkejä matkan suunnitteluun: www.newzealand.com
    Olisimme voineet jäädä seikkailemaan noille saarille vaikka 12 kuukaudeksi. Minulla on vähän sellainen olo, että jonain päivänä palaamme vielä!

    Reissukuvat vuodelta 2014: Björgvin Hilmarsson

  • Henkilökohtainen totuus eräästä hiihtovaelluksesta Islannin erämaahan

    Olen tässä pari päivää hengitellyt ja keräillyt itseäni viimeviikkoisen murtomaahiihtoretken jälkeen. Sana retki on ehkä omalla kohdallani hiemaan harhaanjohtava. Puhuisin mieluummin fyysisestä puserruksesta, joka vei naisen hermoromahduksen partaalle ja takaisin.

    Matkamme keskus eli Landmannalaugarin vuoristomaja. Kesäisin täällä käy satoja turisteja päivässä, talvella hiljaisuus on taattu.
    Sama auringon laskettua.

    Tästä hiihtomatkasta on työn alla reippailuhenkinen laaja matkajuttu, jossa kerron tarkemmin reissun sisällöstä, mutta tämä seuraava sisätäköön nyt sen ah niin ihanan henkilökohtaisen tilitysosuuden.

    Jumalauta. Lähdin kuuden päivän murtomaahiihtoretkelle, jonka matkanjärjestäjä oli luokitellut helpoksi. Voin kertoa, että se oli helposta yhtä kaukana kuin islantilainen umpihanki on suomalaisesta valaistusta hiihtoladusta.

    Ylös vuoristoon. Oppamme ääteisverenkierto herätti kiinnostukseni – hän hiihti melkein koko reissun paljain käsin. 
    Ylitämme järven jään…

    Viime vuonna hiihdin Lapissa Äkäslompolossa parhaina päivinä jopa 30 kilometriä. Olin lenkkien jälkeen väsynyt, mutta koin pärjääväni hyvin.

    Islannin erämaassa tipahdin suksieni kanssa maan pinnalle jo ihan ensimmäisenä päivänä. Hiihdimme päivässä keskimäärin 12 kilometriä, mutta fyysisesti olin joka ilta aivan nauris. Eihän siellä maastossa tietenkään mitään hiihtolatuja ollut. Opas aurasi lunta ensimmäisenä ja seuraava tamppasi reittiä vähän lisää ja niin edelleen. Vaikka tulin melkein aina viimeisenä, eteneminen ei ollut helppoa.

    Nämä maisemat…

    Välillä lunta oli reisiin asti. Kun edessä oli 300 metrin nousu vuoren rinnettä pitkin metrin lumihangessa, ei paljon auttanut vaikka päässä soi Aaro Hellaakosken lyömätön runonpätkä: Tietä käyden tien on vanki, Vapaa on vain umpihanki. 

    Punnersin mäet käsivoimilla ylös. Kun tultiin samaa reittiä alas, kaatuilin käännöksissä, sillä astuin koko ajan omien suksieni päälle – en tosin tiedä, miksi. Ensimmäisessä jyrkässä alamäessä vedin mutkan suoraksi syöksylaskulla lumikinokseen. Märkä naama 20 m/s-tuulessa ei ollut miellyttävä kokemus. Viisaannuin ensimmäisestä kerrasta ja vedin naaman peitoksi pipon ja suojalasit. Villaisen kommandopipon hellä ihon pintaverenkiertoa aktivoiva hieronta selittänee osaltaan myös sen hyvän reissuihon.

    Kokovartalotoppapukumuoti.
    Tämän reissun tärkein varuste: suojalasit. Ne suojasivat tuulelta ja sateelta ja auttoivat erottamaan syvyyksiä muuten kovin valkoisessa maisemassa.

    Lumiolosuhteet vaihtelivat hurjasti. Välillä lunta oli pari metriä, välillä tuuli oli puhaltanut rinteen jäänliukkaaksi. En käsittänyt oppaan kehotusta käyttää suksia liukkaissa paikoissa kuin luistimien teriä. Miten niin muka suksilla voi luistella? Tajusin vasta majalla suksia kuivatessani, että ne miehen synttärilahjaksi ostamat murtsikkasukset eivät olleetkaan mitkään ihan tavalliset oksat vaan reunoista teräsvahvistetut. Niitä tosiaan pystyi käyttämään luistimina.

    Yksi reiteistämme kulki kuuman joen vieressä

    Ensimmäinen hiihtopäivän loppuhuipennus kohosi eeppisiin sfääreihin. Edessä oli pitkän nousun viimeinen sadan metrin osuus suhteellisen liukasta mäenrinnettä ylös. Iskin sauvat kiinni jäähän ja koitin kiskoa itseäni ylös. Jalkani lipsuivat kuin lentämään opettelevan linnun siivet, vaikka suksieni pohjassa oli pitoteipit. Yritin sitä luistelutekniikkaa, mutta käsivoimat eivät riittäneet ruhon ylös hinaamiseen. Yritin pitää suksen pohjat kiinni jään pinnassa, mutta ei siitäkään mitään tullut. Kun sain puserrettua itseni kymmenen senttiä ylöspäin, luisuin metrin alaspäin. Alhaalla odotti muutaman sadan metrin mittainen alamäki, vasemmalla laaksossa sihisi kuuma lähde ja oikealla puolella jää oli entistä liukkaampaa. Eteenpäin oli ainoa vaihtoehto, mutta eteneminen ei näyttänyt mahdolliselta. Muu ryhmä meni jo kaukana edellä, ja minä kiroilin.

    Takana tullut puoliso kehotti luottamaan pitoteippeihin ja käyttämään kolmen pisteen tekniikkaa. Siinä kohtaa pimahti. Mitä kolmen **tun pisteen tekniikkaa?! Heitin sauvat mäkeen, otin sukset pois jalasta ja istuin vuorenrinteeseen vollottamaan, etttä reissu on paska, kaikki menee päin helvettiä ja varmasti kuolen kun tästä kohta kaadun taaksepäin. Mies yritti rohkaista, että ei tässä nyt ole oikein mitään muuta mahdollisuutta kuin kiivetä ylös. Jatkoin raivoamistani ja vedin pitkästä aikaa ihan kunnon kilarit. VMPVMPVMP. Ei ole tullut huudettua niin kovaa ihan lähivuosina. Kyllä virkisti, kun sai sillä tavalla puhdistaa sielunsa kuonasta tyhjään vuoristoilmaan.

    Mies ensin vähän hämmentyi, mutta kasasi itsensä nopeasti, keräsi mäestä sukset ja sauvan kainaloonsa ja talutti, tai siis oikeastaan kantoi, minut repun niskalenkistä huipulle. Pyysin myöhemmin typerää raivoamistani anteeksi, mutta ei siinä kuulemma ollut mitään anteeksi pyydettävää… Onneksi muu ryhmä oli jo kaukana edellä, etteivät joutuneet todistamaan tätä tunteenpurkausta ja repusta kantoa. Siinä olisi mielikuva suomalaisesta omatoimisesta naisesta saanut vähän päivitystä. Haha.

    Hetki ennen kuin sauvat lensivät.

    Alle kymmenen hengen reissuryhmämme oli ihana. Opas oli erinomainen paitsi suksilla myös kauhan varressa keittiössä. Reissulla oli mukana viisi amerikkalaista, jotka olivat kaikki kokeneita hiihtäjiä, laskettelijoita ja vaeltajia. Lisäkseni se toinen eurooppalainen oli 70-vuotias ranskalainen herrasmies, joka kertoili suksimisen lomassa muun muassa kuusi viikkoa kestäneestä ”retkestään” Himalajalle seitsemän tuhannen metrin korkeuteen ja vaelluksista läpi Espanjan. Ei oltu papan kanssa ihan samoilla lähtöviivoilla, mutta juttua riitti.

    Arviolta pari metriä lunta suksien alla.

    Crossfitissä olen saanut itselleni viimeisen 10 kuukauden aikana melko hyvän peruskunnon. Jaksan tehdä 20 punnerrusta putkeen, mikä oli viime kesänä täysi mahdottomuus. Leuanvedot menevät jo ohuimmalla kuminauhalla ja 30 burbeesia ei tunnu kuolemalta. Fyysinen kunto ei siis ollut este. Jaksoin joka päivä suksia hangessa loppuun asti enkä ollut ylämäkinousuissa aina edes hitain. Homma kosahti muutamassa kohdassa tekniikan puutteeseen. Murtomaahiihto ja murtomaahiihto voivat näköjään olla kaksi aivan eri asiaa. Lapin hoidetuilla laduilla voi keskittyä eteenpäin menemiseen ja haaveilla parin kilsan päässä odottavasta latukahvilasta. Tuolla erämaan murtomaahiihtomaastoissa mennään vuoria ylös ja alas ja avataan latu itse.

    Jäinen vuorenrinne ja tonni lunta, siinä vieressä kuuma lähde.
    Landmannalaugar on maailman kolmanneksi isoin geotermisesti aktiivinen alue. Hiihdon lomassa pysähdyimme kuumilla lähteillä ottamassa kuvia – ja lämmittelemässä.
    Islantilainen avanto: veden lämpötila noin 40 c.

    Varmuus lisääntyi vasta viimeisenä päivänä. Opin liikkumaan suksien reunoilla luistellen ja nousemaan jäiset mäennyppylät ilman paniikkia mahanpohjassa. Laskin alamäet ilman kuperkeikkoja.

    Reissulla tuli opittua maastohiihdon alkeet ja päällimmäisenä olona mieleen jäi ilo omasta onnistumisesta. Maisemat olivat upeat. Lumisissa laaksoissa nousi siellä täällä suuria höyrypatsaita kuumista lähteistä. Massiiviset laavamudostelmat näyttivät lumipeitteessään harvinaien kauniilta. Mökin pihassa oli luonnon kuumavesiallas, jossa istuimme ennen iltaruokaa muiden reissulaisten kanssa joka ilta ainakin tunnin ja juttelimme kaikesta mahdollisesta: yhdysvaltalaisesta politiikasta, Lapin sodasta ja pyöräretkestä Bhutaniin.

    Erinomainen oppaamme oli myös loistava kokki!
    Olin ryhmämme kuopus.

    Kun viimeisenä päivänä meitä noutamaan tullut jeeppi ilmestyi näkyviin mutkan takaa, olin helpottunut ja iloinen. Reissu oli kokonaisuudessaan onnistunut, mutta kyllä oli mahtavaa päästä suihkuun ja sisävessaan. Erityisen nautinnollista oli nostaa sukset hetkeksi varastoon.

    Kuvassa ei ole katastrofi lähelläkään. Meidät vietiin vuoristomajalle tällaisella superjeepillä. Välillä se jäi kiinni lumisohjoon, mutta nytkähti sitten taas ketterästi liikkeelle. Perussettiä.

    Suosittelen tätä reissua kaikille, jotka tykkäävät rämpiä ulkona, kiinnostuvat kuumasta lähteestä keskellä lumihankea eivätkä pelkää kylmää tai saa paskahalvausta alamäissä. Reissu on murtomaahiihtoa, mutta vaatimustasoltaan kaukana Lapin laduista. Islannin erämaassa kun ei ole latukoneita eikä valaistuja reittejä. Latukahviloiden tuoreita korvapuusteja korvasi omassa repussa – tai eräillä puolison repussa – kulkeva termari ja eväsleivät. Eksoottisissa maisemissa Islanti kuitenkin vetää pidemmän korren. Lapissa ei ole tulivuoria, kuumia lähteitä eikä lumipeitteisiä laavapeltoja. Ei sitä kovin usein tule suksittua lumikinoksessa kuumista lähteistä nousevan höyryn lämmittäessä kasvoja.

    Eipä uskoisi, että hiihtoreitin varrelta voi löytää näin hienoja kiviä!
    Tämän kevään murtomaahiihdot olivat sitten siinä.  Minä kiitän.


    Kuvat, kantamukset ja henkinen tsemppi: Björgvin Hilmarsson