Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Tokio eli matkavinkit päivä päivältä

    Vein puolison yllätysreissulle itseni kanssa Tokioon. Vohaa! Kirjoitin reissuun lähdöstä aikaisemmin täällä blogissa ja lupasin, että avaisin tuon pienen kirjavan matkasuunnitteluvihkosen sisällön matkan jälkeen. Tässä se nyt olisi. Juttu on megapitkä ja siinä on aivan liikaa kuvia, joten palatkaa jutun pariin kun ehditte, jos nyt ei kerkeä keskittyä.

    Ensin muutama irrallinen huomio reissun suunnittelusta.

    Suunnittelen aikuisten reissut aina etukäteen. Oli kyse sitten vapaapäivästä kotikaupungissa tai seikkailusta vähän kauempana, suunnittelen jokaisen reissupäivän etukäteen, jos kyse on aikuisten reissusta. Sellaisella matkalla suurin osa valveillaoloajasta vietetään ravintoloissa, kahviloissa ja baareissa. Koska en halua käyttää vapaa-aikaa sähläykseen kohteessa – on todella ärsyttävää alkaa etsiä ravintolaa silloin, kun on jo nälkä. Niinpä teen etukäteen jokaiselle matkapäivälle väljän aikataulun ja ravintolavaraukset.

    Joku saattaa suunnattomasti nauttia haahuilusta ilman aikatauluja, seikkailusta tuntemattomassa ja löytämisen riemusta. Koska tiedän että en lukeudu tähän seikkailijaheimoon, mukanani reissuilla kulkee aina jonkinsortin ohjelmavihkonen.

    Suunnittelen väljästi ja jätän aikaa siirtymiin. Siirtymien väliin jäävää aikaa ei kannata mitoittaa alakanttiin, koska vapaa-ajalla ei saa olla liian tiukka aikataulu! Mistään ei ehdi nauttia, jos on jo kiire metrolla seuraavaan paikkaan. Noh, tämän nyt tajuaa jokainen. Koitain noudattaa tätä omaa neuvoa siten, että joka päivälle laitan korkeintaan yhden kaupunginosan tai muu tarkkaan rajatun alueen. Kun lounas ja illallinen ovat samassa kaupunginosassa, siinä jää kivasti aikaa tutustua kaikkeen muuhun aterioiden välissä.

    Majoitus. Tällä on väliä. Tokiossa halusin majoittautua sekä hienosti että perinteisesti. Olen kerran aikaisemmin käynyt Tokion Park Hyatt -hotellissa. Hotellissa aivan kaikki teki minuun niin suuren vaikutuksen, että sinne oli päästävä uudestaan. Lattiamattojen tuntu jalkojen alla, sänkyjen paksut lakanat, hienostunut mutta ei pröystäilevä ilmapiiri, tilan tuntu, kahvikupin muoto, valaistus, aamuvarhaisella oven alta sujahtava englanninkielinen uutislehti ja kenkien vahauspalvelu. Kallishan se on kuin piru, mutta kokemuksena ainutlaatuinen. Park Hyatt sijaitsee pilvenpiirtäjäkaupunginosassa Tokion keskustan länsipuolella Shinjukussa.


    Kuva: Satu Rämö

    Yövyimme muutaman yön myös aivan toisenlaisessa ympäristössä: itäpuolen vanhassa Asakusan kaupunginosassa japanilaisessa Sadachiyo-nimisessä ryokanissa, jonka löysin Tripsterin Japani-oppaasta. Majatalossa oli kylpyosasto, jossa oli ihana pulahtaa kuumiin vesiin pitkän päivän jälkeen. Monen ruokalajin japanilainen aamiainen tarjoiltiin ruokahuoneen matalilla pöydillä. Majatalon huoneissa oli oma kylpyhuone, teesetti ja suuri oleskelutila, jonka lattialle iltaisin levitettiin japanilaiset patjavuoteet.


    Kuva: Satu Rämö.


    Kuva: Satu Rämö.


    Kuva: Satu Rämö.

    Torstai – tempuraa



    Saavuimme aamulennolla Tokioon. Otimme junan Uenon asemalle ja menimme viereiseen Uenon puistoon katsomaan kirsikkapuiden kukintaa. Väkeä oli piknikillä sankoin joukoin, mutta hyvin mahduimme matkalaukkuinemme sekaan eikä kukaan töninyt. Tietenkään; ollaanhan Japanissa. Tunnelma puistossa oli älyttömän upea ja kaikkialla niin kovin kaunista.

    Puistokävelyn jälkeen veimme matkatavaramme ryokaniin, kävelimme Asakusan suurimmalle matkailunähtävyydelle Sensoji-temppelille. Temppelialueella käppäilyn jälkeen menimme tempura-aterialle Nakaseihin, tempura-ravintolaan lyhyen kävelymatkan päässä temppeliltä. Voi jösses, miten voivatkaan olla uppopaistetut kasvikset ja äyriäiset näin herkullisia. Täydellinen ateria.

    Perjantai – sakebaari ja sushia



    Perjantaina suuntasimme heti aamiaisen jälkeen yhteen Tokion suosikkikaupunginosistani: Nakameguroon. Se on sellainen Tokion Punavuori. Ei edullisinta seutua asua, mutta ei säihkyvän kallistakaan, paljon designkuteisiin pukeutuneita mammoja lapsineen ja koiria hassuissa asusteissa.

    Kaupunginosan upean Meguro-joen molemmin puolin kasvaa kirsikkapuita, joten kirsikkapuiden kukinnan aikaan kaupunginosa on aivan erityisen upea. Kaduilla kävellessä tuntui kuin olisi taidokkaasti tehdyn satukirjan aukeamilla. Tältä seudulta olin bongannut sakeen erikoistuneen gourmet-baarin, Hangarin. Söimme siellä muutaman annoksen suuruisen kevyen lounaan. Jokaisen ruokalajin kanssa tarjoiltiin ateriaan sopivaa sakea. Omistaja työskenteli itse tiskin takana ja kertoi meille juttuja sakesta, riisinjyvän koon vaikutuksesta saken makuun ja vuosikertojen välisistä eroista. Hangar on yksi parhaimpia ja mielenkiintoisimpia ravintolamuistoja tältä matkalta.

    Meguro-joen varrella on paljon ns. kolmannen aallon kahviloita. Japanilaisethan eivät perinteisesti ole kahvinjuojakansaa, mutta länkkärityyliset kahvilat ovat yleistyneet.

    Kahviloiden ja ravintoloiden lisäksi tarjolla oli paljon katuruokaa. Sakuran eli kukinta-ajan takia joen varteen parkkeeratut olut- ja sakevaunut tarjoilivat juomia ja ruokakojut pikkupurtavaa kukkien ihastelijoille. Iltayhdeksän aikaan suuntasimme sushille ravintolaan, jota emme olisi sattumalta voineet löytää. Pieni kapea portaikko johdatteli metroasemalle vievältä kadulta ylös toiseen kerrokseen.

    Tupa täynnä paikallisia ja pöydillä näkyi mitä mielikuvitksellisimpia annoksia. Naapuripöytään kannettiin kala-aterioita, joissa kalat vielä elivät. Se oli turhan roisia omaan makuuni. Halusin, että oma kalani on kuollut ja rullattu riisin sisään, kun se kannetaan pöytään. Koska ruokalistat olivat vain japaniksi, mutta onneksi kuvallisia, valitsimme molemmille yksinkertaisennäköiset sushilajitelmat. Nappivalinta!  Sushiravintolan nimeä en löytänyt mistään, mutta osoite on 1-Chome-30-10 Aobadai (Nakameguro). Se sijaitsi Yamate Tunnel -tien varressa, noin sata metriä joenrannasta.

    Lauantai – jälkkäriravintola ja japanilainen kapakka



    Suuntasime aamupalan jälkeen metrolla Harajukuun. Pääostoskatu Takeshita on täynnä krääsäkauppoja ja siellä on liian paljon väkeä (etenkin turisteja, jotka tönivät), mutta sivukaduilla oli väljempää. Pysähdyimme psykedeelinpinkeillä leivoksilla ja tissuttelimme baareissa parit oluet.

    Kävelimme Harajukusta reilu puoli tuntia pilvenpiirtäjäkaupunginosaan Shinjukuun Tokion keskustan länsipuolelle. Varasin pöydän kehutusta Janice Wong -jälkiruokaravintolasta, joka sijaitsee aivan Shinjukun juna-aseman kyljessä. Nautimme lounaaksi viiden ruokalajin jälkkärimenuun viineineen. Kalliimmanpuoleisiin ravintoloihin kannattaa mennä lounaalle: samaa tasoa ja melkein puolet edullisempaa. Ja koska on lomalla, ei pienet päivähiprakat haittaa mitään.


    Kuva: Satu Rämö

    Kävelime Shinjukusta kohti Shibuyaa ja matkan varrella meille vinkatussa craft-olutbaarissa (Watering Hole), josta jatkoimme matkaa kapakkaan illalliselle.

    Siskoni kaveri suositteli muutama vuosi sitten 35 Step Bistro -nimistä izakayaa (ravintolatyyppinä izakaya on sellainen rento juottoloa, ”taverna”, jossa tupakoidaan, räntätään kaljaa, syödään ja metelöidään). 35 Steps Bistro sijaitsee hotellin alakerrassa, jonne vievät kadulta hämärästi valaistut rappuset. Jos tänne menee, niin kannattaa valita pikkuannoksista ainakin liekitettyä makrillia ja tofua. Parasta tofua, mitä olen ikinä syönyt. Kävelymatkan päässä on kuuluisa monikaturisteys Shibuya crossing. Illallisen jälkeen kävimme sielläkin ihmettelemässä ja otimme metron/junan kohti Asakusaa.


    Sunnuntai – luksusta pilvenpiirtäjähotellissa

    Kun Tokion Park Hyatt -hotelliin pääsee, sieltä ei tee mieli poistua. Niinpä minulla olikin selkeä game plan tälle päivälle. Hotelli tarjoaa näköalabaarissaan hotellin asukkaille muutamalla kympillä sormiruokaa ja rajattoman määrän skumppaa, cocktaileja, oluita ja muita juomia kello 17–20. Vedimme skumppahiprakat ja katselimme vieressä avautuvaa Tokiota. Pilveinpiirtäjäbaarista lähdimme jatkoille lähellä sijaitsevalle pikkubaarien alueelle, Golden Gaihin. Monet matkaoppaat varoittelevat, että baareihin eivät pääse kuin paikalliset kanta-asiakkaat, mutta ainakin tällä hetkellä lähes joka baarin ovessa oli lappu, jossa turistitkin toivotettiin englanniksi tervetulleiksi ja kerrottiin paikan säännöt (tyyliin: Tilaa juotavaa puolen tunnin välein, tai siirry muualle.) Jokaisessa baarissa on vain muutama istumapaikka, ja osa baareista sijaitsee parvella, osa katutasossa. Koska baareissa on ahdasta, on soveliasta joko ostaa juoma tai häipyä – ja jutella muiden asiakkaiden kanssa.

    Meidän pöytäämme istahti brasilialainen mies, joka kertoi perustaneensa mobiilimaksamiseen erikoistuneen pankin ja oli nyt työmatkalla myymässä teknologiaa japanilaisille. Jälkeenpäin googlasin tyypin; sehän oli miljardööri. Toinen pöytäseurueestamme oli japanilainen stand-up-koomikko. Se oli hyvin hauska ja sakenhuuruinen ilta, josta en ihan kamalasti sen enempää muista.


    Maanantai – finediningiä eli lounas kaisekissa

    Park Hyatin upean aamiaisen jälkeen hengailimme hotellissa ja nautimme olemisen kauneudesta. Seuraava etappimme oli lounas. Valitsin kaiseki-ravintoloista (perinteinen monen ruokalajin erittäin kauniisti katettu ateria) Kien-nimisen pikkuruisen paikan, jolla on muistaakseni yksi tähti. Noin kymmenen ruokalajin lounas oli käsittämätön kokemus. Ravintola oli ensinnäkin niin pieni, että meidän piti kävellä selkä seinää vasten sinne sisään, että mahduimme käytävältä meille katettuun huoneeseen. Huoneessa oli vain yksi pöytä ja kaksi tuolia. Tällaisia huoneita ravintolassa taisi olla vain kaksi tai korkeintaan kolme. Pöytävaraus on siis aivan ehdoton. Eteemme kannettiin niin kauniita annoksia, että meinasi taju lähteä ihan vaan ruokia katselemalla. Jokainen yksityiskohta maistui erikoisen hyvälle, jollain tavalla uudelle. Enpä ole aikaisemmin esimerkiksi syönyt näin hyviä kalanruotoja.


    Kuva: Satu Rämö.

    Äyriäisiä, vihanneksia, kalaa, maukkaita riisiruokia, keittoja… Kaikki kauniisti aseteltuna, kuin yksittäisiä taideteoksia jokainen. Ruokaa tuli lopulta niin paljon, että emme pystyneet syömään viimeistä ruokalajia loppuun. Olimme siitä kovin pahoillamme ja kiittelimme vuolaasti kokkia ja tarjoilijaa, mutta olimme vain aivan liian täynnä. Tarjoilia ehdotti pakkaavansa mielellään lopun ateriasta meille mukaan styroksiboksiin, jotta voisimme nauttia sen loppuun myöhemmin. Ihana ajatus!

    Ravintolan jälkeen kävimme iltapäiväkävelyllä katselemassa kirsikkapuita. Tämän puiston nimi oli niinkin helppo kuin Chidorigafuchi.

    Olimme loppupäivän niin luvattoman kylläisiä, että jouduimme jättämään illallispaikan väliin. Tarkoituksenamme oli iltasella mennä robotisoituun sushi-pikaruokalaan (tästä kerrottiin Tripsterin Tokio-oppaassa), mutta se jäi tällä kertaa kokematta. Söimme kaiseki-aterian loppuun styroksiboksista hotellimme sängyllä ja katselimme, kun aurinko laski ja horisontissa näkyvä Fuji-vuori vaipui pimeän yön suojaan. Sitten menimme kattobaariin jatkamaan tissuttelua.

    Tiistai – digimuseo TeamLab

    Viimeinen täysinäinen reissupäivä Tokiossa. Mahtavan aamiaisen jälkeen tsekkasimme ulos hotellista ja lähdimme kohti Odaiban kaupunginosaa eli suurta tekosaarta, joka on asuin- ja viihdekeskusalueena varsin uusi. Sinne meidät vetsi digimuseo TeamLab Boarderless, joka oli kiehtonut minua jo pitkään. Osa näyttelyähän kävi Suomessa Helsingissä viime vuoden puolella, mutta en silloin päässyt paikalle. Nyt näimme Tokiossa näyttelyn kokonaisuudessaan. Ja voi että, se oli kyllä minun mielestäni todella hieno.

    Käsittämättömän upeita valoinstallaatioita, äänimaailmoita ja konkreettisia esineitä, joita sai siirrellä ja hiplata. Lasten kanssa tämä on varmasti yksi Tokion hienoimpia nähtävyyksiä ja mekin nautimme siitä suuresti. Minuun näyttely teki isomman vaikutuksen, puolisoni oli kriittisenä ukkona hieman ”paljon melua aika tyhjästä” -mielipiteellään liikkeellä. Hänen mielestään elämys ei ollut niin ihmeellisen wow. ”Ihan kivoja valoja,  paljon jonoja, huonosti merkitty.”

    Jos suunnitelmissa on mennä TeamLabiin, kannattaa muistaa muutama juttu. Liput on melkeinpä pakko ostaa etukäteen, koska saman päivän liput saatetaan myydä paikan päällä loppuun jo aamusta. Vaikka sinulla on ennakkolippu taskussa, varaudu silti jonottamaan sisään, jopa yli tunti. Käy siis vessassa ennen jonoon astumista ja syö tarpeeksi tuhti ateria ennen näyttelyyn menoa tai varaa mukaan jonoeväitä. Näyttelytilassa ei ole lainkaan ruokaa myynnissä. Automaateista saa juomapulloja. Näyttelyn sisääntuloaulassa on todella hyvät tilat varastoida matkalaukkuja ja muuta roinaa. Vessoja on riittävästi. Varaa ainakin kolme tuntia tilan kiertelyyn, sillä opasteita ei juuri ole ja kaikki huoneet löytääksen pitää olla vähän seikkailumieltä.

    TeamLabin jälkeen kävimme katsomassa, millaista on moderneissa japanilaisissa ostoskeskuksissa. Kävimme lähiostarilla ryystämässä ramen-keitot ja suuntasimme sen jälkeen lentokenttähotellille Naritan lentokentälle. Koska lentomme lähti seuraavana aamuna kello yksitoista ja koska Tokiossa välimatkat ovat todella pitkiä, päätimme ostaa itsellemme pidemmät yöunet ja säästää viimeisen yön majoituskuluissa yöpymällä hikisessä ja ahtaassa hotellissa lentokentän välittömässä läheisyydessä. Se oli kyllä hyvä idea. Oli nimittäin kivaa matkustaa kentälle vain viisi minuuttia bussilla ja nousta koneeseen levänneenä ilman minkäänlaista kiireen tuntua tai matkustushikeä otsalla.

    Muutama käytännön matkavinkki Tokioon:

    Tokiossa on mahtava julkinen liikenne, joka toimii älyttömän hyvin. Maailman suurimmassa kaupungissa on paljon parempi ja täsmällisempi metro kuin vaikka Lontoossa. Myöhästymiset ovat harvinaisia, eikä joka päivä joku linja ole poissa käytöstä. Kannattaa siis suosia julkisia ja käyttää takseja vain, jos on pakko eli esimerkiksi silloin jos liikut puolenyön jälkeen, jolloin metroliikenne lakkaa.

    Kannattaa hankkia julkiseen liikenteeseen ladattava kortti, jolla voi matkustaa eri metrofirmojen linjoilla ja Tokionssa junalla sekä busseilla. Erilaisia julkisen liikenteen firmoja on niin rutosti että niistä ja niiden lippuhinnoista on vaikea päästä ainakaan turistina kartalle. Metro- ja junalinjasto näyttää hyperaktiiviselta sekasotkulta, mutta se on todella looginen ja se toimii hyvin. Ei kannata pelästyä tuota metro- ja junaverkoston karttakuvaa 🙂

    Kannattaa hankkia kaikissa Tokion julkisen liikenteen junissa, metroissa ja busseissa kelpaava maksukortti. Suicaa tai Pasmoa saa asemilta ja siihen voi ladata rahaa kaikilla asemilla (joko käteisellä tai kortilla). Joka kerta kun korttia käyttää porteissa, se näyttää, paljonko kortissa on vielä arvoa jäljellä.

    Aivan ehdoton reissuseuralainen on myös Tripsterin Tokio-matkaopas. Todella paljon käytännön vinkkejä ja hauskoja detskuja Tokiosta. Kirja oli meille isoksi avuksi reissulla ja sen suunnittelussa. Kirjan kirjoittaja tuntee Tokion perusteellisesti.

    Ison aikaeron, kalliiden kännykkäsoittojen ja japanilaisten hieman vajaan englannintaidon takia pöytävarausten tekeminen itse on aika vaikeaa. Koska minulla ei ole tokiolaisia kavereita, joilta olisin voinut pyytää ystävänpalveluksia, käytin paikallista pöytävarauspalvelua JpnEasy, jonka kautta tein pöytävaraukset. He veloittivat varauksesta muutaman euron palvelumaksun (maksettiin varauksen yhteydessä) ja Michelin-ravintoloiden kohdalla varauksen pystyi tekemään vain maksamalla aterian etukäteen. Kien-ravintolassa toimimme näin, eli maksoin lounaan etukäteen varausta tehdessä ja ravintolassa maksettavaksi jäi enää vain erikseen tilaamamme juomat. Älyttömän kätevä ja ainakin omasta mielestäni luotettava palvelu.

    Siinäpä se sitten oli. Materiaalia on vielä vaikka kuinka, eli luulenpa toisen Tokio-postauksen olevan paikallaan hieman myöhemmin.

    Mutta tämä reissu. Ah. Se oli loistava, mieleenpainuva ja hyvin erityinen kerran elämässä -tyylinen matka.

    Kaikki tosi hyvät kuvat on ottanut Björgvin Hilmarsson, ja nuo keskinkertaiset räpsyt ovat minun ottamia (merkkasin ne erikseen kuvateksteihin).

  • Uuden-Seelannin timanttiset vaellusreitit

    Uuden-Seelannin vaellusreitit, ah. Palasin jälleen haaveissani tänne…  Mennään hetkeksi sinne yhdessä! Matkapostaussarjassa käytiin aikaisemmin keväällä Fidzillä ja Samoalla. Nyt vuorossa ovat Uuden-Seelannin vaellusreitit.
    Muutaman vuoden takaisella maailmanympärimatkalla vietimme Uudessa-Seelannissa kuukauden. Se oli oikea reissujen reissu ja matkamme kohokohta. Ajoimme matkailuautollayli 3 000 kilometriä ja teimme monta vaellusta. Matkan aikaan nelivuotias esikoinen käveli reippaasti itse muutamat ensikilometrit ja kulki loppupäivän Deuterin kantorinkassa.
    Uusi-Seelanti oli ällistyttävä paikka. Se jäi mieleeni ja muistuttelee itsestään edelleen. Maan sijainti kahden mannerlaatan lähenemiskohdassa näkyy maisemassa tulivuorina, laajoina laavapeltoina ja kuumina lähteinä. Sieltä löytyy myös palmurantoja, jäätiköitä, vehreitä niittyjä ja huikeita vuoristoja. Puolimetriset vuonopingviinit asuvat eteläsaaren lounaisrannikon lauhkealla sademetsäalueella. Kuvailenkin usein Uusi-Seelantia paikaksi, joka on luonnon kannalta ja maisemiltaan yhtä ihana kuin Islanti, mutta sillä on kaksi asiaa paremmin: kesät ovat lämpimämpiä ja maalla on omaa viinintuotantoa.
    Koska meitä kiinnostivat matkamme aikana ennen kaikkea vuoristovaellukset, aion kertoa nyt niistä.

    Uusi-Seelanti ja vaelluskohteet

    Maassa on vaellusreittejä huikea määrä. Yhdeksän monipäiväistä vaellusreittiä, ”The 9 Great Walks”, lupaavat kipeytyneitä pakaralihaksia kokeneillekin patikoijille. Meillä ei ollut aikaa eikä nuorimman matkalaisen iän takia – esikoinen oli tuolloin nelivuotias – mahdollisuutta noihin pitkiin vaelluksiin, joten teimme tukun pienempiä. Kävelimme päivät ja illat hengasimme matkailuautossa ruokaa tehden ja korttia pelaten. Onneksi päiväretkistäkin löytyy mistä valita: on haastavista vuoristopolkuja ja leppoisia rantaretkiä.
    Tongariron ylitys (20 km) on maan suosituin päivävaellus mutta myös yksi rankimmista. Pohjoissaaren vuoristossa sääolosuhteet vaihtelevat nopeasti, joten eväiden lisäksi piti matkaan pakata myös riittävästi vaatteita. Vaikka aamulla paistoi aurinko, meillä oli varmuuden vuoksi myös paksummat ulkotakit, hanskat ja pipot rinkassa.
    Olin etukäteen kuullut Tongariron kansallispuiston olevan yksi maailman hienoimmista vaelluspaikoista. Enkä joutunut pettymään. Se oli mahtava paikka! Huipulta avautuivat maisemat joka suuntaan. Alempana kimaltelivat turkoosit kuumat lähteet. Huipulta näkyvä punamusta tulivuoren kraatteri oli kuin paholaisen avautuva kita. Vähän kauempana näkyi Taru Sormusten Herrasta -elokuvista tuttu Tuomiovuori eli Mt Ngauruhoe. Koko vaellusreitti oli yhtä satumaata.
     
    Vinkiksi vaellusta harkitseville: Vaellus kannattaa maisemien ja logistiikankin takia tehdä Mangatepoposta Ketetahiin. Mangatepopoon järjestetään bussikuljetuksia läheisiltä leirintäalueilta, kuten Tongariro Holiday Parkista (www.thp.co.nz). Jos aikoo ajaa reitin aloituspaikalle omalla autolla, voi vaelluksen tehdä puoleen väliin eli punaiselle kraatterille ja palata sen jälkeen takaisin samaa reittiä. Muutamien korkeiden nousujen takia Tongariro vaatii retkeilijältä hyvää peruskuntoa. Reitti on hyvin hoidettu ja erinomaisesti merkitty.
     
    Sitten toinen vaellussuosikki: eteläsaaren Abel Tasmanin luonnonpuiston helpot kävelyreitit , jotka mutkittelevat pitkin Tasmaninmeren rantaviivaa. Luonnonpuiston vetonaula on 51 kilometrin mittainen Coast Track ja se on yksi niistä Uuden-Seelannin yhdeksästä suuresta vaellusreitistä. Reitin varrella on telttailualueita, vessoja, vuoristomökkejä ja tyylikkäitä hotellimajoitusvaihtoehtoja. Alueella järjestetään myös erimittaisia merimelontaretkiä.
    Me vaelsimme Coast Trackista vain yhden lyhyen päiväosuuden, koska aika ei riittänyt muuhun. Valinta oli erinomainen. Varjoinen vaelluspolku oli niin helppokulkuinen, että nelivuotias lapsemme käveli omin jaloin noin puolet koko 12 kilometrin päiväreissusta.
    Linnut lauloivat ja meri liplatti. Parin tunnin kävelyn jälkeen levitimme hiekkarannalle pyyhkeen ja istahdimme alas syömään eväitä: uusiseelantilaisella lampaanlihalla täytettyjä voileipiä ja pari päivää sitten maanviljelijältä ostettuja avokadoja. Ja lähitilalta mukaan ostettu luksuspiknikkori juustoineen ja pähkinöineen. Ai että!
    Pitkät vaaleat hiekkarannat, siellä täällä merestä esiin nousevat kalliot ja rauhallisesti lainehtiva meri toivat mieleen Kreikan saariston. Ei uskoisi, että näistä maisemista on jäätikölle matkaa reilu viisisataa kilometriä.
    Vinkiksi matkailijoille: Kansallispuistossa viihtyy hyvin useammankin päivän, mutta se on myös mainio päiväretkikohde. Koska autoilu on alueella kielletty, kansallispuistoon on mentävä lautoilla. Me jätimme oman matkailuautomme Kaiteriterin kylän satamaan. Otimme lauttakyydin Medlands Beachille, josta vaelsimme päivän aikana 12 kilometriä Torrent Bayhin. Päivän päätteeksi lautta haki meidät ja muut vaeltajat alkuillasta ja kuljetti takaisin Kaiteriteriin.
    Uudessa-Seelannissa pääsee myös jäätikkövaellukselle, mutta koska puolisoni tekee jäätikönylityksiä työkseen, meitä ei tällä matkalla kiinnostanut jäätikölle nousu. Etenkin kun retket olivat aika kalliita ja jäätikölle pääsy Uudessa-Seelannissa vaivalloista: jäätiköiden vetäytymisen takia osalle vaelluksista pääsi tuollon vuonna 2014 vain helikopterikyydillä.
    Kävimme kuitenkin katsomassa jäätikköä. Helpointen se tapahtui suuntaamalla Aorakin kylään. Vietimme siis muutaman päivän eteläsaarella Uuden-Seelannin tunnetuimman vuoristojonon eli Eteläisten Alppien sydämessä. Teimme muutaman tunnin mittaisen vaelluksen Hookerin laaksossa kohti näköalatasannetta, josta on kirkkaalla säällä upea näkymä Uuden-Seelannin korkeimmalle, melkein neljän kilometrin korkuiselle vuorelle Aorakille ja läheiselle jäätikölle. Aluetta mainostavissa postikorteissa ja infotauluissa lumihuippuinen maan korkein vuori tavoittelee taivaita. Me emme kuitenkaan nähneet mitään, sillä oli julmetun pilvistä ja taivaalta tippui lunta.
      
     
    Vaellusmaastot Aorakin kansallispuistossa ovat erinomaiset. Alue on täynnä toistaan upeampia vuoristovaellusreittejä, joista osa vie aivan jäätiköiden läheisyyteen. Kansallispuistosta löytyy myös lyhyitä kävelypolkuja, jotka sopivat perheen pienimmillekin retkeilijöille. Hyvin merkityt vaellusreitit lähtevät pienestä Aorakin kylästä, josta löytyy myös kansallispuiston infopiste ja karttoja.
    Tärkeä vinkki vaeltamaan aikoville: Aorakin kansallispuisto Eteläisillä Alpeilla jäätiköiden läheisyydessä on muuten Uuden-Seelannin viileimpiä paikkoja. Tavallisena kesäpäivänä lämpötila saattaa laskea jopa neljään asteeseen. Öisin lämpötilamittari voi helposti tipahtaa alle nollan. Talvivaatteet messiin kesälläkin!
    Aorakin kylästä lähteviä vaelluspolkuja pitkin pääsee siis katsomaan jäätiköitä lähietäisyydeltä, mutta oppaiden vetämistä jäätikköretkistä kiinnostuneiden täytyy suunnata Franz Josefin ja Foxin jäätiköille. Ne sijaitsevat saman kansallispuiston länsipuolella. Linnuntietä matkaa kertyisi vain parikymmentä kilometriä, mutta sinne ei silti pääse Aorakista ihan hetkessä. Ajomatkaa kertyy Eteläisten Alppien mutkittelevassa maastossa yli 600 kilometriä. Eteläsaaren upealla länsirannikolla reissatessa kannattaa siis varata matkustamiseen aikaa.

    Faktoja: Uuden-Seelannin vaellusreitit

    – Uuteen-Seelantiin pitää lentää Suomesta Hong Kongin tai Kuala Lumpurin kautta.
    – Reilun neljän miljoonan asukkaan saarivaltio on kolmanneksen Suomea pienempi. Vuoristoisten maastojen ja mutkittelevien rannikkoteiden takia matkustamiseen kannattaa varata reilusti aikaa. Molempia saaria ehtii kierrellä autolla kuukauden aikana. Eteläsaari on pohjoista hidaskulkuisempi.
    – Kesä (lokakuusta huhtikuuhun) on parasta ajankohta vaellusretkille. Lämpötila on +20 ja +30 asteen välissä. Talvisin ilma on kylmä ja sateinen kuin suomalainen marraskuu. Eteläsaarelle kannattaa varata mukaan lämpimiä ja sateenkestäviä vaatteita myös kesällä.
    – Käytettyjen telttojen ja makuupussien tuonti Uuteen-Seelantiin on kielletty.
    – Monipäiväiset vaellukset vaativat majoituksen takia etukäteisvarauksen. Tiedot The 9 Great Walks -reiteistä ja majoituksista: www.greatwalks.co.nz
    – Uuden-Seelannin valtion ympäristöviraston sivuilta löytyy kattava lista kaikista maan patikointireiteistä: www.doc.govt.nz/parks-and-recreation/tracks-and-walks
    – Maksullinen Official Camping NZ -applikaatio kertoo Uuden-Seelannin telttailualueet, retkeilymaastot ja luonnonnähtävyydet. Applikaatio toimii iPadeissa, iPhonessa ja Android-puhelimissa.
    – Paras tapa kiertää Uutta-Seelantia on vuokrata matkailuauto. Tasokkaita ja hintavia matkailuautoja tarjoavat mm. KEA Campers ja Maui. Pakettiautoista ja farmareista tuunattuja edullisempia matkailuautoja tarjoavat esimerkiksi Lucky Rentals, Hippie Camper ja Mighty Campers.
    – Bussiyhteydet ovat saarella hyvät. Intercityn reiteille saa liput edullisesti varaamalla ne etukäteen netistä (www.intercity.co.nz). Bussipasseja myyvät mm. Naked Bus (www.nakedbus.com/nz/bus/) ja Kiwi Experience (www.kiwiexperience.com)
    – Pohjoissaarelta eteläsaarelle on päivittäinen lauttayhteys. The Bluebridge Cookin ja Interislanderin alukset vievät autoja ja matkustajia Pictonin ja Wellingtonin välillä useita kertoja päivässä.
    – Maan sisäiset lennot ovat kätevä tapa matkusta, jos ei halua kiertää saaria vaan haluaa nopeasti vaikkapa Aucklandista Queenstowniin. Air New Zealand lentää Aucklandista yli 20 kotimaankohteeseen.
    – Uutta-Seelantia kiertäessä säästää pitkän pennin, jos valmistaa ateriat itse (edullinen ruokakauppaketju on esimerkiksi PAKnSave).
    – Teltalla tai asuntoautolla ei saa yöpyä missä tahansa. Maksuttomat free camping -alueet on osoitettu erikseen.
    – Uuden-Seelannin matkailutoimiston sivuilta löytyy paljon vinkkejä matkan suunnitteluun: www.newzealand.com
    Olisimme voineet jäädä seikkailemaan noille saarille vaikka 12 kuukaudeksi. Minulla on vähän sellainen olo, että jonain päivänä palaamme vielä!

    Reissukuvat vuodelta 2014: Björgvin Hilmarsson