Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Kesäprojektina juoksukunnon nostaminen

    Aihe, joka aiheuttaa ristiriitaisia fiiliksiä: juokseminen. Tiedän, että juoksu on helppo ja nopea tapa kuntoilla, hyvä keino treenata hapenottokykyä ja pitää kroppa kuosissa ja mieli freesinä.

    Mutta. MUTTA-MUTTA. Juokseminen on mielestäni kammottavan tylsää. Koen juoksemisen tylsempänä kuin lukea Forssan Lehden irtonumeroa vuodelta 1989.
    Ihmiset yleensä tykkäävät asioista, joissa ovat hyviä. Minä en tykkää juoksemisesta, koska tiedostan olevani siinä niin huono. Ei ole kivaa lähteä tekemään asiaa, jossa jo valmiiksi tietää ettei pärjää.
    Huonolla tarkoitan huonoa suhteessa muuhun kuntooni. Käyn säännöllisesti crossfitissä ja pyöräilen paikasta toiseen siirtyäkseni vähintään 40 kilometriä viikossa. Voimani ovat lisääntyneet crossfitin myötä reilusti. Olen oppinut uusia tekniikoita ja pystyn tekemään liikkeitä, joita en ole aikaisemmin voinut tehdä.
    Kyllä minua vähän kismittää se, että jaksan nostaa maasta 105 kiloa, tehdä jo muutaman staattisen leuanvedon ilman kuminauhaa, pystyn tekemään niitä aikaisemmin kiroilemiani tuplanaruhyppyjäkin menee jo muutama putkeen, mutta sitten teen semipientä kuolemaa viiden kilometrin juoksulenkillä. Joka kerta kun treeneihin sisältyy juoksua, yritän keplotella itseni tekemään jotain muuta. Saako käyttää soutolaitetta juosun sijaan?
     
    Nöyh.
     
    Juoksukuntoa ei siis juuri ole. Hengästyn juostessa paljon ja se viisi kilometria tuntuu juuttaan pitkältä ajalta. Minua itseäni ärsyttää, että tämä juoksukuntoasia ei parane.
    Tässä kohtaa voin ihan vain katsoa peiliin. Eihän se juoksukunto parane, jos sen eteen ei tee mitään. Ilman ponnisteluja kun ei kasva kuin kynnet, hiukset ja säärikarvat.
    Pitää vääntää motivaationappulaa, ja itsenin tuntien tiedän, mistä innostun. Innostun ”haasteista”. Että jos en jotain osaa tai pysty tekemään, mutta haluaisin oppia ja pystyä, haluan ryhtyä opettelemaan. Pienin askelin kohti oikeaa suuntaa – ja sitten lopulta onkin maalissa. Se motivoi, jos tietää että omalla tekemisellään pystyy vaikuttamaan lopputulokseen.
    Niinpä ostin itselleni viime viikolla kesälahjaksi sykemittarin. Sykemittarin hankkimiseen minut patisti kaksi lääkärikaveriani, joiden kanssa kävin todella kiinnostavia keskusteluja kuntoilusta ja urheilusta.
    Olimme pari viikkoa sitten perheen kanssa kylässä Oslossa ystäväperheemme luona. Islantilaiset ystävämme muuttivat Osloon, koska toinen perheen aikuisista on erikoistuva lääkäri, eikä Islannissa voi tehdä erikoistumisjaksoa. Meidän kanssa yhtä aikaa oli kylässä tukku muita islantilaisia, sattumalta lekureita ja fysioterapeutteja hekin. Saakutin sporttista sakkia: kaikki harrastavat maastopyöräilyä, pitkänmatkanjuoksua, painonnostoa, triathlonia, kiipeilyä… Minun crossfit-jumppani vaikutti siinä mittakaavassa kotoisalta piperrykseltä.
    Sporttisten lääkärien kanssa puhuttiin erityisesti siitä, millainen liikunta on kaikista terveellisintä oman jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta. Kun ikää alkaa olla neljäkymmentä ja yli ja jos aikaa on vain yhteen aktiiviharrastamiseen, parasta olisi kuulemma valita lihaksia vahvistava laji. Oman kehon kestävyyden ja hyvinvoinnin kannalta  kannattaa mieluummin kuulemma valita voimailu kuin vaikka pitkänmatkanjuoksu. Tämä puoli minulla onkin kunnossa: crossfitiin kuuluu paljon voimailua. Joka tiistai on painonnostotreenit, ja kyykkyä ja muita perusliikkeitä harjoitellaan crossfitissä omissa ohjelmissa pitkin vuotta.
    Aloin kysellä samoilta tyypeiltä vinkkejä surkean kestävyyskuntoni parantamiseen. Olen vahva ja seminotkea, mutta herkästi hengästyvää tyyppiä. Kaikki – erityisesti ne juoksua enemmän harrastavat – sanoivat samaa: ala juosta, mutta ihan samperin hitaasti. 
    Kestävyyskunto ei kuulemma nouse millään, jos vetää joka treenin tappiin asti sykkeet katossa. On pakko olla treenikertoja, jolloin urheilun jälkeen ei ole yhtään väsynyt olo. Kyllähän olen kuullut monia kertoja, että pitäisi pystyä hölkkäämään pitkiä lenkkejä sellaisella vauhdilla, että pystyy puhumaan treenikaverin kanssa ilman ongelmia. Noh, kun minä kuuntelen lenkeillä aina äänikirjoja, en ole oikein koskaan tajunnut keskusteluvauhdin merkitystä. Tänne tultiin juoksemaan eikä juttelemaan!
    Hitaasti juokseminen ihan oikeasti tarkoittaa to-del-la hi-taas-ti juoksemista. Tai vaikka kävelyä. Tärkeintä on että syke ei nouse liian korkealle. Koska jos syke on liian korkea, ei jaksa juosta pitkää matkaa ja kehittää sitä kestävyyskuntoa. Triathlonisti kertoi omista juoksutreeneistään näin: kaikilta treenaavilta otetaan alussa sykkeet ja jokainen saa oman juoksuohjelman oman lähtötason mukaan. Siis ihan todella kovakuntoiset pyöräilijät ja uimarit saattavat joutua himmaamaan juoksutreeneissä etanavauhtiin, jotta pitkänmatkan juoksukunto nousee.
    Kaikista vaikeinta on juosta tarpeeksi hitaasti, sanoi hän.
    Yeps.
    Niinpä minä kävin ostamassa itselleni elämäni ensimmäisen sykemittarin. En halunnut mitään megatoiminnallista kallista kelloa, vaan mahdollisimman yksinkertaisen ja edes vähän kivannäköisen, jotta kello toimisi myös rannekellona. Ostin Turun keskustan Intersportista yksinkertaisimman ja hyllyssä olevista edullisimman Polarin kellon (noin 200 euroa) ja sen kaveriksi rintakehän ympärille laitettavan sykemittausvyön (80 euroa), koska rannesykemittaus ei kuulemma näissä kelloissa ole ihan älyttömän täsmällinen. Ja nyt kun tämä tehdään, niin tehdään sitten kunnolla.
    Tämän kesän aikana aion tehdä tunnin mittaisia todella hitaita juoksulenkkejä 2-3 kertaa viikossa. Sykkeiden pitäisi pysyä noin 120-130 tienoilla.  Se on tarkoittanut tälläkin viikolla sitä, että olen kävellyt kaikki ylämäet. Crossfitissä tehdään spurtteja, lyhyissä treeneissä sykkeet ovat todella korkealla ja ainakin kerran viikossa on jotain voimaa kehittäviä treenejä. Jos tämän kevyen juoksemisen yhdistää tuohon omaan lempparilajiini, voipi olla että lopputulos on aika hyvä!
    Pohjimmiltaan kyse on tästä: motivoidun tekemään, kun minulla on päämäärä, tarpeeksi pienet askeleet päämäärän saavuttamiseksi ja välineet ja edes vähän tietoa, kuinka sinne pääsee. Siksi vetelen etanavauhtia tuolla pitkin hiekkateitä ja vilkuilen vähän väliä ranteessa molluttavaa mustaa mötikkää ja tiirailen sykkeitä. Kyllähän minä voisin vain juosta ilman näitä apuvälineitä, mutta koska juokseminen tuntuu niin tylsältä, tiedän, että motivaationi kuihtuisi nopeasti. Niin on käynyt joka kerta. Sitä paitsi olen nyt jo muutaman sykemittarijuoksukerran jälkeen huomannut, että tarpeeksi hitaasti juokseminen on todella vaikeaa ilman mittaria.
    Elikkäs, mittailemisiin! Kerron syksymmällä, kuinka tässä juoksuhommassa kävi.
  • Paremmassa kunnossa 40- kuin 30-vuotiaana

    Tämä on lupaus, jonka olen itselleni antanut. Että ollapa kaikin puolin paremmassa kuosissa 40- kuin 30-vuotiaana.
    Kolmekymppisenä olin raskaana; odotin ensimmäistä. Nelikymppisenä lapsiluku on totta vie täynnä ja nuo molemmat kullannuput ovat ylittäneet sen helpottavan 3-vuotisrajapyykin. Herranjestas, nehän ovat silloin jo 10- ja 5-vuotiaita. Miten ihanaa! Sitten kun aikaa on enemmän kaikelle muullekin, haluan totta vie olla siinä kunnossa, että jaksan.
    Neljäänkymppiin on vielä kaksi ja puoli vuotta aikaa. Jos aion pitää lupaukseni, aikaa ei ole hukattavaksi. Mitään pysyvää elämäntaparemonttia, kunnonkohotusta tai muutakaan elämänmuutosta ei nimittäin tehdä puolessa vuodessa eikä oikein vielä vuodessakaan. Ihmisen solut eivät uusiudu päivässä. Uusien tapojen omaksumisessa menee aikansa. Osa tavoista sutjahtaa rutiiniksi muutaman viikon väännön jälkeen, mutta meissä jokaisessa on myös asioita, joita on vaikeampi saada muutettua muuksi yhden kuunkierron aikana. Ne vaativat enemmän opettelua, joskus jopa vuosia.
    Tiedän, että omalle päälleni yksi tärkeimpiä asioita on liikunta. Olen huomannut, että kun olen fyysisesti hyvässä kunnossa, sairastan vähemmän. Hermoni ovat vähemmän kireällä ja ajatukseni toimii nopeammin ja luovemmin. Jos en liiku, lösähdän kasaan ja minusta tulee aikaansaamaton harmaa möykky, joka murisee kaikille niille, jotka tulevat liian lähelle.  
    Liikunnalle on siis ihan pakko pieraista aikaa jostain ja etenkin nyt, kun arki tuppaa muutenkin olemaan täynnä jos jonkinlaista sälää ja langanpätkää. En ole aamuihminen, joten aamutreenit ennen perheen heräämistä eivät tule kysymykseen. Sitä paitsi kuopuksessamme on sisäänrakennettuna sellainen tutka, että se herää vaikka yrittäisin pumpulilla etenevän kastemadon melutasossa pitäytyen hiipiä ulos makuuhuoneesta. Ei onnistu, ei.
    Lapsiperheen kaoottisimmat tunnit ajoittuvat ainakin meillä illalla kuuden ja kahdeksan välille. Silloin pitäisi yhtä aikaa auttaa läksyissä, tehdä ruokaa, siivota, lukea lasten kanssa kirjoja, halia esikoista, halia kuopusta, syödä, syöttää, siivota jäljet. Sellaista yhtä säätöä ja säntäilyähän se on. Siinä myrskynsilmässä omiin treeneihin lähtö joka arkipäivä on vähän sama kuin näyttäisin puolisolle keskisormea viisi kertaa viikossa. 
    Niinpä riistän aikaa liikunnalle keskellä työpäivää. Yksityisyrittäjänä minulla ei ole työsuhde-etuna liikuntasetelejä tai työpaikan alakerrassa punttisalia, mutta otan sen ajan ja tilan itselleni itse. Teen työt sen verran reippaasti, että ehdin rykäistä puolitoistatuntisen jokaisesta päivästä liikunnalle. Osallistun kello 11 crossfit-treeneihin tai lähden lenkille.
    Kunnianhimoisena tavoitteenani kun on urheilla viidesti viikossa. Treenikertojen paras mahdollinen määrä on henkilökohtainen juttu. Omalla kohdallani kolme treenikertaa viikossa riittää juuri ja juuri ylläpitämään senhetkisen kunnon, mutta tarvitsen 4 tai 5 treenikertaa, jos haluan parantaa suoritustani tai oppia uutta. 
    Olen huhkinut tuon otsikon lupauksen parissa nyt puolitoista vuotta. Ja olen ilokseni huomannut, että eksyin ihan oikealle polulle. Olen saavuttanut oman, raskauksia edeltäneen lähtötasoni! Jaksan – ilman että kuolen – hölkätä kymmenen kilsan lenkin. Leuanvetotanko on osoittaunut niin ystävälliseksi minua kohtaan, että olen saanut vaihtaa apunauhan ohuempaan. Ja tästä olin ihan tulessa: tein viime viikolla viisi sarjaa punnerruksia suorin jaloin ja levypainot korokkeina käsien alla. Wohoo!
    Tuollaisista asioista revin nykyään ne suurimmat kicksit.
    Crosfitien, uimisten, lenkkeilyn ja muun hikisekoilun ohella raskaana olleiden mutsien on kuitenkin toooodella tärkeää pitää ensin huolta siitä, että oma keho on valmis harjoitteluun. Raskauden aikana sisäelimet siirtyvät, vatsanahka venyy ja keskivartalon lihakset valahtavat jonnekin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Jos treenin aloittaa liian aikaisin ja liian kovaa, voi aiheuttaa itselleen vahinkoa ja takapakkia. Jos oma keskivartalo on vinossa kuin kierremakaroni, sillä ei pysty tekemään yhtään mitään kunnolla. Ei edes istumaan, ei seisomaan oikein saati lenkkeilemään.
    Koska itse halusin olla supervarma siitä, että keskivartaloni on nyt tarpeeksi vahva ottamaan vastaan kovemman treenin enkä kärsi esimerkiksi vastalihasten erkaumasta, otin vastaan kutsun Hyvinvointistudio Lupauksen äitiyskurssille (sain siis kurssin ilmaiseksi). Viiden viikon mittaisen verkkokurssin aikana keskitytään lantionpohjalihaksiin, syviin vatsalihaksiin ja muihin raskauden ja synnytyksen rasittaman seudun juttuihin. Olen käynyt kurssista nyt vajaa puolet.  Palaan kurssin sisältöön tarkemmin vähän myöhemmin. Kerron ainakin sen, kuinka kotikonstein voi koittaa testailla, kärsiikö suorien vatsalihasten erkaumasta.
    Yksi islantilainen voimamies, Jón Páll, sanoi reteästi aikanaan, että ”Ei ole mitään syytä olla elossa, jos ei voi tehdä maastavetoa.” On siinä varmasti osa totuutta tuossakin. Lisäsin tähän raavaaseen kansanviisauteen kuitenkin sen, että ”Ei ole mitään syytä tehdä maastavetoa, jos keskikeho on ihan viturallaan.”