Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Miksi lapsellamme ei ole älypuhelinta – mutta oma IG-tili?

Esikoinen on kymmenvuotias ja käy täällä Islannissa paikallista viidettä luokkaa. Suurimmalla osalla luokkakavereista taitaa olla jo älypuhelimet. Taitaa olla, sillä en ole lainkaan varma. Eikä esikoinenkaan ole. Eivät he juuri kavereiden kanssa puhu puhelimista. Pari vuotta vanhemmilla serkuilla on älyluurit ja niiden kanssa ne joskus viettävät aikaa myös luurin ääressä, kun tapaavat toisiaan. Jotain DOP-piirustuspeliä ja pelejä, joissa koira/kissa/hiiri potkii skedelaudalla.

lapset kiipeilee lapset ja älypuhelin

Joskus he tekevät älypuhelimilla videoita. Viime kerralla syntyi 10 minuutin lyhytelokuva pienestä lapsesta, joka päätti lentää yksinään Venäjälle. Pampula näytteli pääosaa, isosisko ja serkkutyttö kuvasivat, ohjasivat ja antoivat reploja. Sitten kuvailtiin lentokoneita taivaalla ja Pampulaa VENÄJÄLLE-kyltti kädessä kadunposkessa. Kyllä nauratti.

Lapset ja älypuhelin ilman sim-korttia

Esikoisella on oma älypuhelin – mun vanha 16 megan iPhone, joka ei ole ollut mulla työkäytössä enää vuosiin. Puhelimessa ei ole sim-korttia, eli sillä ei voi soittaa, tekstailla eikä käyttää Whatsappia. Meillä on sopimus, että hän voi käyttää puhelinta kotona kodin verkossa. Sallittua on esimerkiksi pelata DOPia ja skeittipelejä, katsoa Youtubesta Elinaa ja Sofiaa ja kuunnella Storytelin sovelluksella äänikirjoja. Nettiä hän ei käytä surffailumielessä kuin koulutehtävien kanssa, omaa sähköpostiakaan ei vielä ole. Kaverit hän tavoittaa soittamalla omalla pikkunokiallaan. Sillä samalla, jolla voi lähettää myös tekstareita. Välillä menee kolmekin päivää, että puhelin makaa akku tyhjänä koululaukun sivutaskussa.

kolmiulotteinen piirtaminen harjoittelu

Mä en sataprosenttisesti tiedä, jääkö hän jostain paitsi, kun hän ei vielä itse saa käyttää mitään sosiaalisen median sovelluksia, olla mukana whatsappringeissä tai lähetellä sähköpostiviestejä tai snäppejä kavereilleen. Mutta ei hän ainakaan koskaan sano kaipaavansa mahdollisuutta edellisiin. Hänellä on ystäviä, joiden kanssa kivointa on mennä ulos pyöräilemään, käydä pitsalla ja rakentaa majaa rannalle ja leikkiä lohikäärmeen metsästäjää. Kaikki viestintä koulusta ja harrastuksista tulee opettajilta&ohjaajilta vanhemmille sähköpostilla tai Vilman kaltaisen sovelluksen kautta. Älypuhelimen sovelluksia ei hänen arjessaan vielä oikein tarvita mihinkään.

Oon ehkä ihan dinosaurus, mutta mun mielestä hänen ei edes tarvitse vielä. Hän on kymmenen. Ja oon ehkä ”kyllä minä tiedän tämän” -kokemusasiantuntijapieru, mutta mä vietän noin 8-10 tuntia aikaa joka päivä koneella, luurissa ja nettitapaamisissa. Tiedän, että täällä netissä ei tapahdu yhtään mitään sellaista, missä hänen ihan pakko olisi olla osallistumassa jo nyt tai hän ei ikinä oppisi näitä juttuja tai pärjää elämässä. Melkein kaikki tavisten tarvitsemat käyttöjärjestelmät on tehty niin älyttömän helpoiksi käyttää, että ne oppii muutamassa päivässä muutenkin, kun vähän keskittyy. Jos ura piirilevyjen parissa alkaisi kiinnostaa, sinnekin ehtisi vielä.

lapset ja älypuhelin

Me ollaan ajateltu, että koska tämä on mennyt tosi hyvin tähänkin asti, jatkamme samalla mallilla. Hän ei saa itse päivittää somekanavia eikä henkilökohtaista sähköpostia perusteta ennen kuin hän täyttää 13. Aikaisintaan sitten. Voi olla, että pyörrämme tämän päätöksen aikanaan, jos tilanteet radikaalisti muuttuvat, mutta juuri nyt tämä linja on tuntunut hyvältä ja toimivalta.

Hyvä periaate: kaikkiin kysymyksiin vastataan

10-vuotias on jo sen verran iso, että sitä kiinnostaa uskomattoman moni asia. Esimerkiksi se, mitä mä teen netissä. Tai miksi mä laitan omaan Instaani jonkun kuvan ja mikä ne tykkäykset on, mistä puhutaan. Sekin herättää kiinnostuksen, kun Elina ja Sofia (siis se kahden siskon pitämä tubekanava) kertoo jostain vaatteesta. Sen on varmaan oikeasti pakko olla tosi hyvä, mäkin haluan! Näitä asioita saa ja pitää veivata viimeiseen kysymykseen asti. Aina, kun on jotain kysyttävää, kuuluu vastata kunnolla. En luultavasti noudattanut tätä omaa periaatettani lasten ollessa kyselyiässä, mutta nyt kun kysymykset eivät enää ole lajia piereekö dinasaurus, tilanne on iisimpi.

Esimerkiksi noista tubemainoksista olen yrittänyt puhua ymmärrettävästi ja suoraan. Olen sanonut, että ne jaksossa näkyneet vaatteet saattaa ihan oikeasti olla tosi hyviä, mutta on hyvä ymmärtää, että niistä puhutaan sen takia tuossa, koska se on mainos. Ja sitten puhutaan siitä, mikä on mainos ja miksi sellaisia tehdään. Näytän esimerkkejä mun omasta työstä. Kerron millaisia mainoksia mä itse olen tehnyt ja miksi ja mitä siitä seurasi.

lapset ja älypuhelin

Lapset somessa vai ei?

Meillä lapset ovat näkyneet somessa omilla kasvoillaan. Se ei ole ollut sen takia, että perhe-lifestyle-sisältö olisi jotenkin ”autenttisempaa” tai ”parempaa”, jos kaikki perheenjäsenet näkyvät omilla nassukoillaan netissä. Ei nimittäin tosiaan tarvitse! Esimerkiksi Valeäiti ja HannaG ovat hienosti rajanneet lasten kasvot pois kaikista kuvista – eikä se rajaus ole vaikuttanut sisällön kiinnostavuuteen tai autenttisuuteen millään tavalla. Tismalleen sama homma Lähiömutsilla, jonka kuvissa ja videoissa ei koskaan näy oma puoliso.

Mä en tiedä, minkälaisen päätöksen olisin tässä asiassa tehnyt, jos asuisimme Suomessa. Melkein kaikki tämän blogin lukijoista ja Instan seuraajista ovat Suomesta. Ne ketkä eivät ole Suomesta, ovat ulkomailla asuvia suomalaisia. Koska nämä mun tarinat, pohdinnat ja arjen havainnot eivät tavoita juuri ketään täällä meidän naapurustossa, olen ajatellut, että lasten näkyminen somekanavissa on siinäkin mielessä ihan ok. Se, että meidän koti tai asuinalue välillä näkyy sisällöissä on myös aika ok. Täällä ei ihan hirveästi käy oven takana koputtelijoita. (Reykjavikin kodissa muuten välillä kävi satunnaisia suomalaisia oven takana ihmettelemässä ja se alkoi häiritä siinä määrin, että laitoin osoitteen salaiseksi ja poistin netistä ilmeisimmät kuvat ja tiedot, joista kotimme asuinpaikka selviää.)

Ja vaikka asuisimmekin Suomessa virtuaalikavereideni ja sometuttujen keskellä, en silti tiedä, olisiko suhtautumiseni lasten kasvojen näkymiseen toisenlainen. Esimerkiksi Äidin Puheenvuoro -tubekanavan Inari on somessa lasten kanssa, ja mielestäni hän on toteuttanut senkin puolen sometyötä hirvittävän hyvin.

Meillä tämä homma pelaa niin, että lapset ovat omilla kasvoillaan läsnä. He saavat nähdä etukäteen kuvan tai videopätkän jossa he itse näkyvät ja jos he eivät tykkää siitä, en julkaise. Kun esimerkiksi tein tätä koululaisen ja päiväkotilaisen arjesta kertovaa juttua, hyväksytin kuvat ensin heillä.

Boulderointi Länsivuonot

Lapset ja älypuhelin – entä oma IG-kanava?

Esikoista on alkanut kiinnostaa Instagram yhä enemmän. Hän tietää että se meille molemmille vanhemmille myös osittain työ, ja hän usein kysyy, millaisia kuvia olen laittanut sinne, miksi puhun niin hassuja videolle (”mä en kyl ikänä kehtaisi!”) ja voisiko hänkin kertoa muille vaikka omasta kiipeilyharrastuksestaan, joka on hänelle kovin rakas.

Olemme keskustelleet tästä kesän aikana kotona useaan kertaan ja päätimme sitten, että esikoinen voi saada oman IG-tilin. Siis sellaisen, jonne laitamme kuvia, joita hän itse valitsee (ja me tietysti teemme lopullisen päätöksen), ja kerromme asioita, joita hän itse haluaa sanoa (meidän kirjoittamana ja editoimana luonnollisesti). Hän ei saa päivittä tiliä itse, ei pääse käyttämään yksityisviestejä eikä hän pääse sinne päivittäin edes katsomaan, ettei ala syntyä sellaista ”kuinka monta tykkäystä mä oon saanut, miksi tästä ei tykätä, miks mulla on tän ja ton verran tykkääjiä” -pohdintaa, joka on yksi some nurjista puolista. Tiedän sen, koska syyllistyn siihen välillä itsekin.

Me yritämme ohjata lapsiamme tekemään elämässä asioita, joista he itse tykkäävät. Jos heti ei löydy kaveria, joka haluaisi tehdä samoja asioita, ei kannata sen takia jättää kokonaan tekemättä. Jos tekee jotain hauskaa, muut kyllä seuraa perässä jossain kohtaa. Ja jos ei seuraa, mitäs siitä sitten. Pääasia on, että tekee asioita myös siksi että haluaa itse tehdä niitä, eikä vain siksi, että joku toinen haluaa. Tätä me mietimme tuossa Instagram-tilissäkin. Hän saa puhua siellä jutuista, joista hän itse tykkää. Ettei tärkeintä olisi se miltä näyttää tai millainen ilme ja millaisia kommentteja saa omasta ulkonäöstään, vaan se, että tekee asioita jotka tekee itsensä onnelliseksi. En tiedä, onko tämä vain utelias kokeilu, lapsen toiveisiin suostuminen vai onko tässä kyse myös kasvatuksellisesta jutusta. Opetellaan yhdessä, miten somessa kannattaa olla. Ehkä tämä on kaikkea tuota sekaisin.

Isafjördur päiväretki Islannin Länsivuonot

Lapset-kännykkä-somekanavat-aihe herättää varmasti keskustelua, koska jokaisella tämä tilanne on vähän erilainen. Ruutuajan määrässä, kännykänhankkimisajassa tai lasten somekäytössä ei ole olemassa tarkkoja sääntöjä, joita noudattamalla kaikki menisi varmasti hyvin. Eihän näistä loppujen lopuksi koskaan tiedä. Tilanteet elää ja me siinä mukana.

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

6 Comments

  • A

    Jännästi mulla on oman lapsen kanssa aika erilainen lähestymistapa (ja en siis tiedä kumpi on parempi, koska mun mielestä sun perustelut on hyviä, eikä musta munkaan oo huonoja :D). Mun tokaluokkalaisella on oma älyluuri (sai ennen puhelinliittymän koulunalkua, sitä ennen hänellä oli valokuvaus+musikki+pelailu käytössä mun vanha Lumia ilman nettiä) sekä ipad (jonka sai synttärilahjaksi kiitos koronakevään ja etäkoulun, muuten ei ois ollut ajankohtainen). Hänellä on pari sähköpostia (oma, koulun, ei aktiivikäytössä nyt, etäkoulussa kyllä, kuten Teamsit sun muut), Whatsup (todellakin aktiivikäytössä, taitaa olla yksi kaveri jolla ei ole whatsup-tiliä, hänen kanssa soitellaan/viestitellään sitten muuten), mutta ei tule olemaan mitään sosiaalisen median tiliä ennen kuin hän täyttää ikärajat (johtuen vanhempien yksityisestä linjasta, ei hänestä taida olla ikinä ollut yhtään kuvaa edes vanhempien sosiaalisen median tilien alla). Hänen älylaitteistaan löytyy myös nettiselain, mutta sitä käytetään vain yhdessä. Ylipäänsä meidän lähestymistapa on ollut että koitetaan kannustaa laitteiden monipuoliseen käyttöön (kuva, ääni, teksti, viestintä, ohjelmointi) ja koitetaan samalla opettaa varovaisuutta avoimen internetin ja sosiaalisen median suhteen (tässä whatsup-ryhmät saa olla minileikkikenttänä, vaikka mitään suurta draamaa hänen kaveripiirissään ei ole ryhmissä kehittynyt).

    No, mihin tokaluokkalainen tarttee kännykkää. Hän viestittelee kavereiden kanssa ja sopii leikkimiset. Hän soittelee isovanhemmilleen ja kavereilleen pitkiä videopuheluita. Ulkona kavereiden kanssa ollessa kännykkä on ”turvana” (saa yhteyden vanhempiin jos tarttee apua, vanhemmat tietää missä menee). Nämä nyt on perustarpeita, mutta sitten hän kuvaa kaverinsa kanssa videoita (just sellaisia Elina ja Sofia -tyylisiä), jotka näpsäkästi editoi. Padillaan hän kirjoittaa kaverinsa kanssa kirjaa (jaettuna pilvessä) tai itse asiassa kirjasarjaa, koska työn alla on osa nro 2. Tää on mun mielestä ihan älyttömän mahtava harrastus heillä. He myös yhdessä ovat kuvittaneet kirjansa valokuvin, jotka on tarkkaan suunniteltu. Padilla on myös loputtomalta tuntuva valikoima kirjoja luettavaksi tai kuunneltavaksi (plus löytyy sieltä suoratoistopalvelut, Yle areena ja kourallinen pelejäkin). Yksi aamu löysin lapsen koodaamassa tanssipeliä scratchillä ja hän käyttää mun työkoneen piirtolevyä taitavammin kuin minä. Isänsä kanssa hän on opetellut musiikin tekemistä Garagebandilla.

    Eikä tämä tarkoita, että lapsi olisi vaan älylaitteissa kiinni. Kännykän käyttö on koulupäivinä ja iltapäiväkerhossa nollissa (koska ei sallittua). Iltapäiväkerhossa lapsi liikkuu ja leikkii kavereiden kanssa (heillä on käytössä liikuntakeskuksen pallopelikentät jne ja syksyn teemana on ollut majojen rakentelu metsässä…tää siis urbaanissa Helsingissä 3km keskustasta :D). Ruutuajoista on luovuttu koronakeväänä, mutta ei ole ollut mitään huolestuttavaa koukkuuntumista näkyvissä. Kaverin kanssa leikkiminen voittaa aina älylaitteen ja samaten koko perheen yhteinen liikkuminen. Tämä tyyli tuntuu meille sopivalta juuri nyt, saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

    • Satu Rämö

      Olipas kivaa lukea teidän arjesta! Mun mielestä toi teidän meinkinki kuulostaa tosi hyvältä – en osaa yhtääna ajatella, että tässä ois toinen tapa toista parempi. 🙂

  • A

    Miten paljon Islannissa koulussa käytetään älylaitteita? Suomessa tai ainakin oman työpaikkani koneille oppilaat kirjautuvat omilla tunnuksillaan ja siihen liittyy automaattisesti Office-paketti ja esim. sähköposti. Nyt 5lk kanssa käytiin ekaa kertaa sitä katsomassa. Periaatteessa voivat käyttää sitä myös vapaa-ajalla, jos haluavat. Tosin en usko, whatsup näyttää olevan se heidän kanavansa.

    Oma ekaluokkalainen sai viime keväänä oman puhelimen, kun ei osaa vielä kirjoittaa eikä lukea, niin whatsupin puhelut ja ääniviestit mahdollistavat yhteydenpidon vanhempiin ja kavereihin.

    • Satu Rämö

      Se vaihtelee tosi paljon koulukohtaisesti. Joissakin kunnissa lapset saavat omat pädit ala-asteella (kunta lahjoittaa) ja niitä käytetään silloin opetuksessakin paljon. Osalla sitten taas on vaan niitä lukujärjestykessä olevia it-tunteja, joissa opetellaan käyttämään tietokonetta, nettiä, kymmensormijärjestelmää jne. ja matikantehtävät tehdään perinteiseen ruutuvihkoon. Tosi paljon siis käytännöt vaihtelee.

  • Sari

    Kiitos ajatuksistasi aiheeseen liittyen. Ne saivat minutkin pohtimaan vähän uudesta näkökulmasta omien lasten älylaitteiden käyttöä. Nyt kun vanhin lapseni on viidennellä luokalla, tuntuu että koulussa oletetaan kaikilla olevan älypuhelin ja siinä nettiyhteys. Ei toki haittaa jos ei ole, mutta yllättävän usein ovat käyttäneet opetuksessa puhelinta, vaikka koulua on käyty vasta pari viikkoa. Nuorimmainen on kolmasluokkalainen, ja heillä puhelinta ei opetuksessa käytetä. Koronakevät muutti peliä, kun koululaiset opettelivat käyttämään teamsia ja luokalle perustettiin oma whatsapp-ryhmä, johon lähetettiin kuvia piirustuksista tai kotitehtävistä sekä yleisiä kuulumisiakin jonkin verran. Jos ei olisi ollut ryhmässä, olisi kyllä jäänyt selvästi ulkopuoliseksi.

    Olen huomannut, että kolmasluokkalaisen on vielä vaikea osata käyttää whatsappia ”oikein”. Tytöillä varsinkin tuntuu tulevan turhia pikkukinoja ja yksinkertaisia väärinkäsityksiä, joita sitten puidaan monen monta viestiä. Tämä on saaunt miettimään, pitäisikö käyttö rajoittaa aivan minimiin tai kieltää. Mutta kuten edellä kerroin, kovin ulos jäisi kaveriringeistä ja koulunkin ringeistä, jos ei olisi whatsappia.

    • Satu Rämö

      Mielenkiintoista lukea näitä erilaisia kokemuksia! On kyllä jännä, miten ison roolin whatsapp on ottanut kouluun liittyvässä viestiliikenteessä, kun sovelluksen ikäraja on kuitenkin 13 vuotta. Nähdäänkö tässä Suomessa ristiriitaa, tai onko siitä siis ollut puhetta ylipäätään?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *