Viime viikolla sattui eräs oman vanhemmuuteni kohokohta. Pakko jakaa teillekin, koska tilanne tuntui niin erityisen mukavalta. Olin päivätreenien jälkeen kävelemässä kotiin vaihtamaan kuivia vaatteita päälle. Esikoisella oli samaan aikaan menossa välitunti. Tunnistin sinipipoisen ja vaaleatukkaisen mimmin heti. Hän istui pientä jalkapallokenttää kiertävän puuaidan päällä katselemassa kentälle. Koukkasin koulun pihan kautta ja kävin moikkaamassa. Kysyin, että etkö sä pelaa. Mimmi vastasi iloisesti. Ei mua kiinnosta jalkapallon pelaaminen yhtään, mä mieluummin katson kun muut pelaa.
Hän kuulosti ihan itseltään, iloiselta ja reippaalta. Ei mitenkään järin äänekkäältä, mutta jämäkältä. Hänelle toi enemmän mielihyvää olla pelaamatta ja hengailla, kuin osallistua muiden mukana tekemään jotain, mikä ei tunnu itsestä järin kivalta. Upeaa!
Ei ole mikään läpihuutojuttu lapsille – tai aikuisillekaan – kulkea oman pään mukaan, jos se tarkoittaa eri suuntaa kuin muulla porukalla. Jos kaikki kaverit syövät hedelmäkarkkeja ja sanovat, että laku on pahaa, ei ole kivaa tilata karkkikiskalla äänekkäästi pelkkää lakritsia. Jalkapallo on täällä meillä päin älyttömän suosittu harrastus lasten ja nuorten keskuudessa. Jos olisin itse vielä lapsi ja asuisin täällä, menisin luultavasti pelaamaan, koska kaikki muutkin pelaavat. Ainakin itse muistan omasta lapsuudesta ja nuoruudesta monta sellaista hetkeä, jolloin oli helpompaa olla se, joka ei erottunut joukosta, kuin se, joka erottuu.
Esikoinen ei luultavasti itse tajunnut, kuinka merkittävän jutun hän teki istahtaessaan aidan päälle yksin katselemaan muiden peliä. Kun jalkapallo ei kiinnosta, se ei kiinnosta. Hän koki, että muiden takia ei ole mitään tarvetta esittää, että se kiinnostaisi. Olen hänen rohkeudestaan tavattoman iloinen, otettu ja ylpeä.
Enkä minä osaa sanoa, miten hänestä on tullut sellainen, joka tekee vapaa-ajallaan mitä itse tykkää. Ehkä siitä on ollut apua, että olemme ottaneet hänet lapsesta asti mukaan omiin harrastuksiimme, matkoille ja työpaikoille näkemään ja kokemaan niitä juttuja, joista me pidämme. Hän on saanut kokeilla asioita, jotka hän on kokenut kiinnostaviksi. Jääkiipeilijäpuoliso on ollut tavattoman ahkera jeesatessaan esikoista alkuun kiipeilyssä (vuonna 2013 rakensimme ensimmäisen kiipeilyseinän lapselle) ja maastopyöräilyssä. Nämä kaksi maastopyöräilevät yhdessä. Niissä harrastuksissa koetut onnistumiset ovat varmasti olleet tajuttoman tärkeitä kasvattamaan itsetuntoa. Olipa se asia tai laji sitten mikä vain, mutta kun siinä kokee pärjäävänsä, se lisää tunnetta oman itsen hallinnasta ja omien taitojen olemassaolosta.
Yhtä tärkeää kuin se, että kannustaa osallistumaan ja kokeilemaan on se että voi sanoa ääneen, jos joku asia ei kiinnosta, ei tunnu omalta tai että se pelottaa. Meidän perheessämme minä olen se, joka ei tykkää telttailla (koska kylmä) tai kiipeillä (koska korkeat paikat) tai maastopyöräillä (yhdistelmä alas ja kovaa tuntuu ihan kaamealta). Minä harrastan ihan erilaisia juttuja kuin puolisoni tai muut tuttavamme, ja minä myös sanon sen ääneen. Että tuosta hommasta en tykkää, tuo ei ole minua varten mutta tämä on kivaa. Silti voimme tehdä joitakin kivoja juttuja myös yhdessä.
Luulen – ja siis ihan mutuiluan tämä on – että sellainen tyyli elää elämää, jossa valitsee itseään miellyttäviä asioita eikä mieti mitä muut niistä tuumaavat, mitä muut tekevät tai mitä muut ovat tästä asiasta mieltä, kasvattaa uskoa omiin kykyihin ja oman mielipiteen tärkeyteen. Ei tarvitse olla muiden kanssa samaa mieltä ollakseen heidän kaverinsa. Jos kaveriporukan mielipide tuntuu hyvältä, sitä voi seurata, mutta se ei ole mikään ohje, jota pitäisi aina mukailla.
Onnistumisen tunteita ihan missä tahansa asiassa. Ja sen päälle roolimalli siitä, että ei ole pakko tehdä kuten kaikki muut kaverit tai joku hähmäinen yleinen mielipide ohjaa. Siinä pari palikkaa hyvän itsetunnon rakentumiseen, veikkaan! Tai sitten kaikki on ihan silkkaa tuuria ja tämän kanssa nyt vain meni näin. Se on todellakin mahdollista. Mutta minusta nyt vain tuntuu kivemmalta ajatella, että jepjep, ihan omaa ansiota tämä oli.
PS: Täällä MLL:n sivuilla on vähän hevimpää asiantuntijakamaa aiheesta lasten itsetunnon kehittyminen.
