Kas, on aamu ja kello on kahdeksan. Kaikki muut nukkuvat vielä tai ainakin esittävät nukkuvaa pitämällä makkarin ovea kiinni. Minä heräsin jo puoli tuntia sitten (puoli kasilta, lomalla!!) odottamaan, että päästäisiin jo hiihtämään. Vakkarisuksivuokraamomme ja urheiluvaatekauppa aukeaa kympiltä. Kyllähän tässä jo saa innostua laittamaan toppahousuja jalkaan.
Tuossa aamulla kun ensimmäistä kahvikuppiani valmistin, havahduin siihen, että ilman tätä blogia en luultavasti olisi tässä keittämässä kahvia ja odottamassa ladulle pääsyä. En olisi löytänyt tänne, Äkäslompoloon. En olisi löytänyt koko hiihtämisen hienouttua.
En tiedä, onko täällä vielä paljon samoja lukijoita kuin vuonna 2013. Silloin kysyin neuvoa, minne kannattaa Lapissa mennä, jos lomailla kivasti. Hyvät ulkoilumahdollisuudet, hyvät kulkuyhteydet, ei bileitä, luonnonrauhaa, ruokakauppa lähellä.
Niin moni nimesi Äkäslompolon, joten ajattelin, että paikassa on pakko olla jotain kiehtovaa. Menkää Ylläkselle, siellä on valaistujakin latuja ja lämpölatu, jos sattuu hirmuisen kylmät ilmat. Hyvät hiihtomaastot. Ruokakauppa. Kaikki tarpeellinen. Kiva lastenkin kanssa.
Tulimme samana talvena tänne ja teimme siitä perinteen. Joka toinen vuosi vietämme joulua Islannissa, joka toinen vuosi Suomessa. Parittomat vuodet ovat olleet niitä Suomi-jouluja ja Ylläs-talvilomia. Suomi-jouluina joulunvieton jälkeen tai joulunvieton ajaksi olemme tulleet tänne pohjoiseen. Vuokranneet mökin, hankkineet sukset ja painelleet ladulle.
Nämä reissut ovat olleet tärkeitä kohtaamispaikkoja perheellemme, joka asuu erilaisissa elämäntilanteissa ympäri maailmaa. On yksi rajattu paikka, yksi yhteinen ajanjakso ja yksi yhteinen tila, jolloin kaikki ovat yhdessä.
Ja se hiihtäminen! Inhosin kouluvuosina hiihtämistä. Opin ei-tykkäämään hiihtämisestä, koska sitä – kuten aika monta muutakin koululiikuntalajia – opetettiin mielestäni ala-asteikäisille täysin väärin. Hiihtoladulla opin reilun metrin mittaisena lähinnä siirtymään ladulta sivuun, kun nopeampi tuli takaa ja huusi “latua!”. Kun takaa tulee nopeampi, pitää hitaamman väistää, meille opetettiin. Koska kuuluin niihin hitaimpiin, ei sitä hiihtämisen riemua koskaan voinut edes oppia. Jokainen hiihtokerta oli vain muistutus siitä, että olet vähän hidas ja väistähän nyt kun nuo piirimestaruuskisoissa pärjäävät tulevat.
Kun tulin ensimmäistä kertaa tänne Ylläkselle, jossa on Suomen laajin latuverkosto (tämänkin opin vasta täällä ensimmäistä kertaa käytyäni) ja luultavasti yhdet maailman parhaat murtomaahiihtomaastot, luin latukartasta hiihtäjän ohjeet istuessani sohvalla ja liikutuin:
Ladut ovat yhteisiä. Nopeampi väistää hitaampaa.
Löysin hiihtämisen riemun ensimmäistä kertaa. En edelleenkään ole kovin nopea, mutta kun saan suksia omaan tahtiini, jaksan hiihtää pidemmänkin matkan. Ja jos eteen tulee liian jyrkkä alamäki laskettavaksi, otan sukset veks ja kävelen ne kainalossa mäen alas ladun viertä.
Niin, että ilman teitä en olisi löytänyt tänne. Ja ilman tänne tuloa vihaisin edelleen murtomaahiihtoa ja mieleeni olisi jäänyt hiihto laina, jossa roolini on astua reilu puoli metriä ladulta oikealle sukset nätisti vierekkäin ja sauvat tiiviisti suksien vieressä, että nopeampi pääsee sutimaan vauhtiaan hidastamatta ohi.
No niin. Nyt tänne mökkitalon alakertaan alkaa valua muitakin heräilijöitä, joten aika lopettaa. Ja se suksivuokraamokin aukeaa ihan pian.
Tämä juttu on Salamatkustaja-blogin viimeinen blogijuttu. Tammikuun alussa aukeaa uusi sivustoni, jonne ohjautuu myös kaikki tämän blogin vanhat jutut. Voitte siis ainakin aluksi tulla tuttuun tapaan tänne “Salamatkustajaan”, tekniikka pitää huolen, että löydätte siirron jälkeen oikeaan paikkaan. En julkaise uutta sivuston nimeä ihan vielä, koska siellä ei vielä ole mitään. Mutta ihan kohta sekin selviää!
Jutun kuvat ovat otoksia menneiltä Ylläs-talvilta. Ylläksellä 2013, Ylläksellä talvella 2015 ja Ylläksellä 2017. Tämän talven kuvissa suksille pääsee myös Pampula. Ou yes!
