Islannin Lastentalo auttaa väkivaltaa kokeneita lapsia

Ennakkovaroitus: tässä jutussa käsittelen aiheita, jotka saattavat olla herkemmille lukijoille liikaa. Jos lapsiin kohdistuva väkivalta, seksuaalirikokset ja lasten rooli rikosasioiden selvittämisessä aiheuttavat liikaa ahdistusta, kannattaa jättää tämä juttu lukematta.


Kuulusteluhuone. Lapsi istuu vasemmalla, haastattelija oikealla.

Itsehän en ole nukkunut kunnolla moneen päivään. Olen ahdistunut, hajalla ja minusta tuntuu kuin olisin irrallaan kaikesta todellisesta. Leijuisin jossain ihmeellisessä tilassa, johon välähdyksittäin tunkeutuu vääryksien vääntämää tuskaa. Samaan aikaan olen kuitenkin valtavan kiitollinen ja rohkaistunut kuulemistani järjen äänistä. Vaikka kaikki olisi mahdollisimman huonosti, tilanteen eteen voi kuitenkin tehdä edes jotain.

Olen ollut tulkkina ja tapaamisten järjestäjänä lastensuojeluun liittyvässä projektissa täällä Reykjavikissa. Yksi vierailuista tapahtui “Lastentalossa” (Barnahús), jossa autetaan kaikkein kamalimpia asioita kokeneita Islannissa asuvia lapsia.

Islannissa on viimeiset 20 vuotta ollut olemassa valtion rahoittama palvelutalo, joka on erikoistunut rikosten uhreiksi joutuneiden lasten poliisikuulusteluihin,  todistajan lausuntoihin ja terapiaan.

Joka vuosi noin 300 lasta käyttää Lastentalon palveluja. Noin puolet tapauksista liittyy lasten kokemaan seksuaaliseen väkivaltaan, toinen puoli muuhun väkivaltaan (esimerkiksi perheen sisäiseen väkivaltaan). Lastentalon palveluiden pariin ohjataan lastensuojelusta tai oikeusistuimesta.

Lastentalossa lasten kuulusteluun ja lasten terapiatyöhön erikoistuneet psykologit ja sosiaalityöntekijät ottavat vastaan lapsia. Haastatteluiden kautta pyritään selvittämään lapsen iästä riippuen se, mitä on tapahtunut, kuka on tehnyt, kuinka usein, missä ja niin edelleen. Osa haastatteluista on taustahaastatteuja, joiden avulla kartoitetaan tilanne ja sen taustat.

Tällaisten selvityshaastattelujen lisäksi Lastentalossa tehdään haastatteluja, joita käytetään todistajanlasuntona oikeudessa. Lapsi ja häntä haastatteleva psykologi istuvat erillisessä huoneessa keskustelemassa. Lapsi tietää mikrofonista ja kamerasta, mutta ei kuule tai näe toisessa huoneessa istuvaa tuomaria, syyttäjää, puolustusasianajajaa ja muita asianosaisia. Haastattelija kuulee korvanappiinsa tuomarin esittämät kysymykset, jotka hän sitten esittää lapselle tilanteen ja tapauksen sallimissa rajoissa. Jos puolustusasianajaja tai tai tuomari kysyisi asiaa, johon psykologi tietää että lapsi ei osaa vastata, kysymystä ei esitetä.

Haastattelujen lisäksi Lastentalossa järjestetään lapsille terapiaa, joka saattaa jatkua useita vuosia. Terapiavaihtoehtoja on muutamia, ja minun tässä kohtaa myönnettävä että ne eivät jääneet mieleen. Joka tapauksessa kyse on tieteenalan hyväksymistä ja tarkoin määritellyistä terapiakeinoista: mitään vaihtoehtohoitoja täältä siis ei saa.

Lastentalossa on myös lääkärin tutkimushuone (tässä kohtaa romahdin), jossa lapselle tehdään tarvittaessa lääketieteellinen tutkimus. Islannin ainoa pienten ihmisten sisätutkimuksiin soveltuva laite löytyy näistä tiloista. Tavanomaisissa sairaalatiloissa sellaista ei ole.

Reykjavikin keskussairaalasta lastenlääkäri, gynekologi ja sairaanhoitaja käyvät Lastentalolla kahden noin viikon välein tekemässä tutkimuksia – ja akuuteissa tapauksissa samana päivänä. Useinhan on niin, että jos rikoksesta on kulunut yli 72 tuntia, lääkärin tekemästä tutkimuksesta ei ole enää hyötyä sillä tavalla, että tutkimus tuottaisi todisteita esimerkiksi oikeutta varten. Lääkärintutkimus tehdään vain, jos siitä tiedetään olevan hyötyä. Mitään “varmuuden vuoksi” -tutkimuksia ei suoriteta, koska tutkimustilanne on lapselle luonnollisesti hyvin raskas.

Tutkimushuoneen nurkassa on se tavallisistakin lastenlääkäri- ja lastenhammaslääkärikäynneistä tuttu lelukori. Tapaamisen jälkeen lapsi saa valita itselleen palkinnoksi haluamansa pienen lelun tai tarravihkon (romahdin taas).

Lastentalon ideana on se, että lapsi, joka on kokenut kammottavia asioita, ei joutuisi kärsimään enää yhtään enempää. Että hän ei joudu käymään erikseen sairaalassa tutkimuksissa, sitten poliisilaitoksen tiloissa kuulustelussa ja lopulta vielä oikeussalissa kertaamassa kaikkea tapahtunutta, vaikka rikoksesta olisikin kulunut jo paljon aikaa.

Mahdollinen lääkärintutkimus, haastattelut, mahdollisen oikeudenkäynnin todistajanlausunto ja sen jälkeen vielä pitkäkestoinen terapia tehdään kaikki yhdessä ja samassa talossa Lastentalon työntekijöiden kesken. Talo ei sijaitse lähellä valtion virastoja tai yritysten toimistoja. Talo näyttää ihan tarkoituksella kodilta ja sijaitsee aivan tavallisella asuntoalueella.  Lattioilla on värikkäitä mattoja. Odotustilat ovat kuin leikkihuoneita. Pienten lasten terapiahuoneessa on hiekkalaatikko, taidevälineitä, leikkikaluja, leikkikeittiö, pieniä vaaleanpunaisia My Little Pony -nukkeja, autoja… Sekä aikuisille että lapsille on sisustettu kodinomaiset odotushuoneet.

Suomessa ja aika monessa muussakin paikassa rikoksen uhriksi joutunut lapsi voi joutua todistamaan oikeudessa pahantekijää vastaan. Oikeussaliin meno ensimmäistä kertaa ihan vaikka vain todistajankin roolissa on aikuisellekin vaikea tilanne – lapselle tilanne on vielä hirveämpi. Jos rikoksesta on kulunut pitkä aika – koska oikeusprosesseissahan kestää – lapsen todistajanlausunnon uskottavuus voi laskea, sillä kaikkea ei välttämättä muista enää samalla tavalla vuosi tapahtuman jälkeen. Vuosihan voi olla jopa viidennes lapsitodistajan koko elämästä!

Lastentalossa todistajanlausunnon  tekee mahdollisimman lapsien kuulusteluun erikoistunut asiantuntija rauhallisessa ja kodinomaisessa ympäristössä. Haastattelutilanne tallennetaan ja  näytetään oikeuden istunnossa. Lapsen ei tarvitse mennä oikeussaliin.


Todistajan kuulustelussa tuomari istuu pöydän päässä ja esittää kysymyksiä toisessa huoneessa lapsen kanssa istuvalle psykologille. 

Juttelin Lastentalon työntekijöiden kanssa ja aika pian minulle selvisi paljon muutakin positiivista.  Lastentalossa terapeutit näkevät oman työnsä jäljen selvästi: kaikkien yhteisenä päämääränä on saada aikaan mahdollisimman hyvä ja johdonmukainen todistajanlausunto, väärintekijät vankilaan ja uhrille hänen tarvitsemaansa apua. Lastentalon kuulustelijat tietävät, millaisiin kysymyksiin minkäkin ikäisen lapsi pystyy vastaamaan. Nelivuotias osaa kertoa kuka teki, mitä teki, missä ja milloin mutta ei vielä välttämättä osaa kuvailla miten. Ekaluokkalaisen ikäiset ymmärtävät jo miten- ja milloin-kysymykset mutta eivät välttämättä tapahtuman toistuvuutta tai sitä, missä järjestyksessä asiat ovat tapahtuneet. Vasta noin 11-vuotias osaa kuvailla tapahtumajärjestyksen loogisesti.

Viisivuotiaalta lapsiuhrilta ei voida kuulusteluissa tai oikeudessa kysyä esimerkiksi: kuinka usein henkilö X teki sinulle näin.  Niin pieni ihminen ei vielä ymmärrä, mitä “usein” tarkoittaa. Onko kerran usein?  Onko aina kun menin hänen autoon, usein? Vai miten monta kertaa se on?


Ikäohjeet lapsen kuulusteluun.

Kun samassa talossa tehdään sekä haastattelu, jossa selvitetään tapahtumien kulku, että annetaan terapiaa, parempaa “palvelua” saavat myös rikoksen selvitystyön parissa olevat asiantuntijat, jotka työn rankkuudesta johtuen saattavat tällaisissa töissä palaa helposti loppuun ja olla henkisesti aivan finaalissa.

Kun ne kamalimmatkin tapahtumat on lapsen kanssa keskustellen saatu selville, haastattelijan hyvin tuntema ja samassa talossa työskentelevä kollega ottaa lapsen terapia-asiakkaakseen. Näin haastattelija voi olla varma, että apua tarvitseva lapsi apua myös saa. Luottamus tuttujen kollegoiden kesken auttaa jaksamaan, koska he tietävät että heidän yhdessä tehty työ auttaa lapsia eikä vain siirrä ongelmaa “seuraavan laitoksen hoidettavaksi”.

Erityisesti tätä ajatusta henkilökunta halusi korostaa: Vaikka lapselle olisi tapahtunut kuinka kamalia asioita tahansa, lapsi ei koskaan ole pilalla tai kykenemätön tavalliseen elämään. Uhriuden ei tarvitse määrittää loppuelämää. He tekevät töitä sen eteen, että lapsella olisi parempi tulevaisuus.


Terapiavälineitä.

Olin jo pitkään tiennyt Lastentalon olemassaolosta, mutta en ollut ihan kokonaan ymmärtänyt heidän työnsä merkittävyyttä ja roolia lasten oikeuksien puolustajana ja kokonaisvaltaisena auttajana. Tällainen väkivaltaa kokeneen lapsen tarpeisiin suunnattu yhden luukun periaate olisi todella tervetullut myös muualla maailmassa. Islannin mallin tyylisiä Lastentaloja onkin jo avattu ainakin Norjassa, Kyproksella ja Maltalla. Toivottavasti pian myös muualla.

Se on mielestäni ihmisen ja yhteiskunnan hyvyyden mitta, kuinka hyvin se kohtelee heitä, joilla on kaikista vaikeinta.

Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö