Ystävät eri maissa

Tämä juttu on omistettu etenkin kaikille ulkosuomalaisille ja heille muillekin, joiden ystävistä ja kavereista valtaosa asuu muualla. 
Aikuisiällä uusien ystävien saaminen on hitsin vaikeaa, koska arki pyörii tiettyjen asioiden ympärillä, eikä ole enää opiskeluaikojen eläväistä yhteisöä, jossa kaikki ovat hakemassa uusia tuttavuuksia ja ystäviä. Kun tähän kaikkeen lisää vielä sen, että ne vanhat kaverit ja myös ne uudet aikuisiällä saadut asuvat eri maassa kuin itse, sitä tuntee itsensä helposti ystäväyksinäiseksi. Näin minäkin tunnen.

Minulla on täällä Islannissa alle viisi hyvää omaa kaveria, siis sellaisia joille voin soittaa sen enempiä pohtimatta ja pyytää kahville, bisselle, syömään tai vaikka treeneihin.
Suomessa, Ruotsissa, Kaliforniassa, Briteissä ja Sveitsissä heitä on muutamia kymmeniä. Ja heitä kaipaan usein. Se harmittaa tietysti. Ja sekin harmittaa, että en edes sano tätä heille kamalan usein. Pitäisi kyllä. 
Toki juttelemme netissä, välillä ihan päivittäinkin. Eihän se kuitenkaan ole sama asia kuin hengittää samaa ilmaa, jutella välillä ihan tyhjänpäiväisyyksistäkin, pitää pitkiä puhetaukoja, juoda välillä kahvia tai viiniä tai molempia saman pöydän äärellä. Ruudun kautta asioita ei voi koskaan kokea samalla tavalla kuin kasvotusten. 
Tapaamisten järkkääminen ei vain ole kovin helppoa. On työmenoja, perhe-elämän juttuja ja siihen päälle kaikki muu sälä. Eikä matkustaminen ole ilmaista; hiilijalanjälkikin painaa hitokseen. Aika monen palasen pitää mennä kohdalleen, että kaveriporukan tapaamiset toteutuvat. Treffeistä on sovittava jopa kuukausia etukäteen. Täytyy miettiä paikka, jonne kaikkien on mahdollisimman helppo ja ylipäätään mahdollista tulla. Sopia tekemistä, joka sopii kaikille. 
Kaikki tämä säätäminen voi kuulostaa omituiselta, jos omat kaverit asuvat suhteellisen lähellä. Voi että jos voisikin vain pyöräillä perille tai ottaa bussin eikä välttämättä tarvitsisi edes soittaa etukäteen. Tavattaisiin vain jomman kumman kotona ja juteltaisiin, ei siinä mitään sen kummempia ohjelmanumeroita tarvittaisi. 
Mutta kun porukka on hajallaan maailmalla, tapaamisten eteen täytyy nähdä vähän enemmän etukäteisvaivaa. 
Minun puolisollani on vähän sama juttu, vaikka hän asuukin synnyinmaassaan. Hänen ystävistään moni on muuttanut ulkomaille jatko-opintoihin, töihin, puolison perässä. On ollut mahtavaa seurata, kuinka aktiivisia he ovat pitämään yhteyttä keskenään. Vuoden ystävätapaamiset sovitaan reippaasti etukäteen.
Kerran vuodessa ”bilsan kundit” eli yliopistossa yhtä aikaa opiskelleet kaverukset tapaavat paikassa, johon kaikilta on tasapuolisen lyhyt matka. Viime vuonna he istuskelivat viikonlopun Bruggessä, tänä vuonna Berliinissä. Ja mitä ne tekevät sen kolme päivää: puhuvat politiikkaa, ympäristönsuojelua, katsovat dokkareita ja juovat kaljaa. En ole ihan varma, missä järjestyksessä, mutta hauskaa on tuntunut olevan. 
Sitten niiden maastopyöräjengi tekee kerran vuodessa yhteisen matkan. Kokoonpano on vähän eri mutta hyviä ystäviä kuitenkin. Joskus ne pyöräilevät Islannin vuoristossa, välillä muualla. Tänä vuonna reissu suuntasi Ranskaan. Viisi päivää pyöräilyä ja punaviiniä oli kuulemma täydellisen upeaa. En epäile yhtään. 
Olen ollut onnellinen tänä syksynä muun muassa siitä, että tällaisia ystävyystapahtumia on mahtunut elämään kaksi. Lokakuussa ystävämme Barcelonassa järjestivät cava-festareiden ohella yhteisen iltapäiväretken ja illanvieton.  Se teki onnelliseksi. Kuinka mahtavaa olikaan tavata heitä, joiden kanssa on viettänyt kriittisiä ja hauskoja vuosia varhaisaikuisuudessa.
Tänä viikonloppuna olin pikavisiitillä Helsingissä, koska ystäväni Hanne meni naimisiin (ja ne olivat upeat juhlat!). Muutama suomalainen ystävä – niitä aikuisiällä saatuja – oli samoissa bileissä, joten saimme viettää koko viikonlopun yhdessä juhlien. Pienen päänsäryn saattelemana on rentoa aloittaa kotimatka ja muistella matkalla kotiin, kuinka hitsin upeita tällaiset ystävyystapaamiset ovat. 
Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö