Miksi lapsia hankitaan, jos niitä ei itse halua hoitaa?

Juu tuo otsikko on aika karmea, pahoittelut siitä. Tämä kysymyksen verhoon kääritty vittuilu  “Miksi niitä lapsia hankitaan, jos niitä ei itse halua hoitaa?” kuitenkin säännöllisin väliajoin ponkaisee esiin, vaikka sen sana-arkun luuli jo homehtuneen kiinni. 
Isyyspakkauksen Tommi kertoi blogissaan vähän aikaa sitten iloisena siitä, kuinka heillä käy nykyään lastenhoitaja kerran viikossa, jotta hänellä ja vaimolla on mahdollisuus käydä välillä ilman lapsia treffeillä tai tehdä töitä hieman pidempään tai käydä harrastuksissa yhtä aikaa. Järjestelyhän kuulostaa aivan mahtavalta:

Pohdittuamme nimittäin sitä, miten väsyneitä olimme jo toukokuussa kaikesta kiireestä ja paikasta toiseen säntäilystä, päätimme, että nyt on aika tehdä se, mitä harkitsimme jo aiemmin: palkata lastenhoitaja, joka noutaa lapset päiväkodista ja on heidän kanssaan koko illan kerran viikossa.

Yllätyin todella, että some-kanavissa tuli Tommille peukuttamisen lisäksi myös ihmettelyä ratkaisusta.  Ajattelin, että lastenhoitoavun hankkiminen joko ostopalveluna tai omalta verkostolta ei olisi enää kenellekään mikään issue. Mutta sitten kuului näitä sivuääniä: Eikö arjen pitäisi olla sellaista, että siitä ei tarvita lomaa? Kyllä ennenkin pärjättiin. Eikö kannattaisi tehdä vähemmän töitä, että ehtisi olla lastenkin kanssa uupumatta? Jne.
Oikeastaan se kummallisin osuus tässä liittyy tuohon pärjäämisen diskurssiin. Kyllä pitää pärjätä. Ennenkin pärjättiin. Tai kuinka pitkään joku jaksoi pärjätä ennen kuin nöyrtyi pyytämään apua. 
Whattaa!
Pärjätä ja pärjätä. Se saa arjen ja lapsiperhe-elämän kuulostamaan sotaharjoitukselta. Kolmekymmentä kilsaa hölkkää pitkin metsätietä tykki kaulassa ja haarniska päällä, vaikka miten särkee ja sattuu. Jos ei meinaan pärjää, niin tuho tulee ja lähtee saunanpesästä tuhkat ja saunasta ovi.
Arki nimenomaan ei saisi olla väsytystaistelua stressihormonit tapissa ja vanne otsalla puristaen. Mutta siitä tulee juuri sellaista, jos kaikki pitää yrittää ehtiä tehdä itse. Tai sitten arjesta tulee katkeraa takahampaiden kiristelyä ja lyhytsanaisia murahdellen ulospäästettyjä lauseita, kun pettymys oman elämän epämielekkyyteen jäytää sisintä. 
Ei tarvitse valita loppuunpalamisen ja kaikesta yksin selviytymisen ja toisaalta sen “työnnän kaikki omat toiveeni syrjään” -martyyrimehustamisen väliltä. Vaihtoehtoja on onneksi muitakin ja niistä varmasti yksi tärkeimpiä on sisäistää se, että kaikkea ei voi tehdä itse. Apua kannattaa aina pyytää. Tai ostaa.

Tekee hyvää sekä lapsille että vanhemmille, että vanhemmalla tai vanhemmilla (jos heitä on kaksi) on työn ulkopuolella sellaista aikaa, jossa lapset eivät ole läsnä. Välillä pitää voida keskittyä vain ihan itseensä tai siihen toiseen aikuiseen. Kaikki eivät voi harrastaa kesken työpäivän. Joillakin työt vaativat työskentelyä ilta- ja viikonloppuaikaan. On ihan kivaa tavata välillä puolisoaan ilman, että pitää keskittyä johonkin muuhun kuin siihen puolisoonsa. Se on sellaista arjen kovalevyn eheyttämistä, että voi joskus hoitaa oman asiansa kunnolla loppuun ilman että on kiire juosta päiväkotiin, ruokaa laittamaan, leikkimään ja pyykkiä pesemään.
Kaikilla ei ole anoppia, appiukkoa tai omia vanhempia, jotka pystyisivät tai haluaisivat auttaa. Jos lapsiperheen turvaverkko on pieni, lastenhoitajan palkkaaminen on ihan hemmetin fiksu ratkaisu.
Meillä kotona tukiverkko tarkoittaa samaa kuin anoppi. Lapset ovat usein viikonloppuisin hänen luonaan yötä, välillä hän hakee kuopuksen päiväkodista ja ottaa luokseen koko illaksi myös arkisin. Suomessa jeesaa mutsini. Lastenhoitoapua on hankittu ulkopuoleltakin. Islannissa olen muutaman kerran palkannut suomalaisia opiskelijiota iltavahdiksi lapsille. Suomessa Turussa ollessamme olen hyödyntänyt MLL:n lastenhoitajapalvelua ja kokenut sen erittäin toimivaksi. Mukavan hoitajan sai lyhyellä odotusajalla.
Monella päivisin työssäkäyvällä lemmikinomistajalla käy koiranulkoiluttaja osallistumassa arjenpyöritykseen. Osa ostaa siivouksen, joku toinen talven lumityöt. Melkein kaikki käyvät ostamassa safkat ruokakaupasta sen sijaan että kasvattaisivat ja ampuisivat kaiken haarukoitavan itse. 
Se on kumma juttu, että lastenhoitoavun hankkiminen joko ystävänpalveluksena tai euroilla, aiheuttaa silmienpyörittelyä. 
Tai ehkä tämä lastenhoitajan palkkaamisen ihmettely oli tällä kertaa vain tilastollinen poikkeus, satunnainen häiriötekijä. Ei kai semmoista kukaan enää tosissaan yritä paheksua?
Teemat
Poimintoja Blogista:

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö