Unelmaduunarit-podcast: Työ, jolla parannetaan maailmaa

Viime viikolla ikäisteni somekanavissa kiersi kirjeitä, jotka oli kirjoitettu itselle siihen ajankohtaan kun valmistui lukiosta tai muusta koululaitoksesta. #olisinpatiennyt
Muina vuoristofriiduina.
Mietin osallistuako haasteeseen, mutta lopulta päätin että en. Koin, että en osannut kirjoittaa itselleni 20 vuoden taakse oikein mitään kamalan viisasta. Olisinpa tiennyt – niinpä. Olisinpa tiennyt, mutta mitä? Vielä nykyäänkin on vaikea ennustaa, minne suuntaan tekee energiapuuskissa mieli tempoilla.
Minulla on aina ollut vähän sellainen kaksijakoinen suhtautuminen asioihin. Pessimisti (minä itse useimmiten) sanoisi varmaankin, että kyse on siitä, että joka asiasta pitää kaivaa esiin ongelmia ja piehtaroida niistä itselleen kokovartalonaamio. Optimisti (minä, välillä) olisi taas sitä mieltä, että semmoinen venkoilu on hyvästä ja on hieno juttu katsella eri puolille ja kurkkailla erikorkuisten aitojen yli ja tehdä visiittejä vähän sinne sun tänne.
En ole koskaan oikein osannut päättää mitä olen ja mitä mieltä olen asioista. Mieleni muuttuu usein eikä ole kovin tavatonta, että uudet tilanteet triggeröivät esiin uusia kulmia.
Kun menin aikanaan kauppikseen, minua harmitti siellä aika moni asia. Joidenkin luennoitsijoiden tavattoman vanhanaikainen raharaharaha- ja valtavaltavalta -tyyppinen diskurssi ja typerät lohkaisut siitä, että sosiaalitieteiden tyypit eivät tajua mitään näistä oikeista asioista mitä me täällä opiskellaan. Huhhhei.
Olin aika pienituloisesta perheestä maalta. Lama-ajan tapahtumat olivat terävänä mielessä ja tuntuivat myös omassa budjetissa. Ei ollut vanhempien avittamaa omistusasuntoa, huonekaluja tai tietokonetta. Kontrasti kauppiksen kiiltävään fasadiin oli aika suuri. Osa opiskelukavereista teki osakekauppaa jo ensimmäisenä opiskeluvuotena. Itse en oikein edes tiennyt silloin, mikä osake on ja miten kauppaa käydään. Enhän ollut käyttänyt koskaan edes sähköpostia. Vuosi oli kuitenkin “jo” 1999.
Huolimatta näistä eroista halusin silti kovasti kauppikseen. Tiesin, että sinne olisi helppo päästä, veikkasin että sieltä voisi saada hyvän tutkinnon ja lopulta duunia – ja joku päivä ehkä sitä rahaakin.
Menestyin opinnoissa ihan hyvin ja opiskelin ison läjän opintopisteitä. Vähemmälläkin olisi voinut valmistua, mutta jotenkin halusin näyttää itselleni, että kyllä minä siitä makrotaloustieteestä väännän sen laajan sivuaineen ja laskentatoimesta myös, että osaan rakentaa malleja, lukea tilinpäätöksiä ja tajuta tuloslaskelmat ja taseet. Vaikka halu oppia kaikesta niistä itselle täysin vieraista asioista oli kova, otin silti pääaineeksi viestinnän – koska se oli aihe, joka kiinnosti kaikista eniten.
Muina vuoristofriiduina. Tässäkin.
Samaan aikaan kun väkersin niitä kannattavuuslaskelmia, Helsingin yliopisto ja humanistiaineet vetivät puoleensa magneetin lailla. Tein sivuaineen kotimaisesta kirjallisuudesta ja lopulta hain sinne tutkinto-opiskelijaksi. Runosoppi kiinnosti paljon ja kotimainen nykykirjallisuus tuntui kiehtovalta. Se oli maailma, josta en tiennyt ennalta mitään, mutta tuntui että siellä oli silti odottamassa jotain, mistä piti ottaa selvää. Se oli jotenkin niin, noh, toisenlaista kuin se kauppisopiskelu.
Mutta en kuitenkaan viihtynyt niin hyvin, että olisin halunnut vaihtaa. Tuli defenssi toiseen suuntaan. Muutama lehtori alkoi kuittailla siitä, että olen ekonomiopiskelija ja edustan kovia arvoja. Ekonomit ja insinöörit ovat vähän sellaisia. No, kyllä sitä samaa läpänheittoa kauppiksellakin osattiin. Muutamien kovaäänisempien mielestä humanistit olivat reikäsiin villapaitoihin pukeutuneita kettutyttöjä, jotka valmistuisivat kortistoon sillä välin kun “me tehdään massia”. Näin jälkikäteen ajatellen se uho oli niin  suloista oman itsensä määrittelyä sen perusteella, mitä ei ainakaan ole. Sorruin siihen tottakai myös itse; puoli vaan vaihteli aika nopealla frekvenssillä.
Seilasin sporalla Etu-Töölöstä Fabianinkadulle parhaimpina päivinä kahdesti päivässä. Se oli mielenkiintoista matkailua kahden pintapuolisesti erilaisen maailman välillä. Nautin ihan tavattomasti joka hetkestä, mutta en osannut sanoa, mihin laariin oikeastaan itse kuuluin. Tutustuin kivoihin tyyppeihin molemmista paikoista. Ongelmia aiheutui vain miehistä.
Yritin deittailla kauppispoikia, mutta niiden mielestä olin liian kettutyttö. Sitten oli pari viritelmää hipahtavien muusikkopoikien kanssa, mutta ne molemmat vähän pelästyivät kauppisopiskelujani ja sitä, että treenasin punttisalilla ja söin proteiinijauheita.
Halusin samaan aikaan parantaa maailmaa, mutta tehdä myös rahaa. Haaveilin ulkoministeriön harjoittelupaikoista, mutta en koskaan saanut niitä. Sen sijaan pääsin tekemään viestintähommia suureen lannoiteyhtiöön. Halusin toimittajaksi, mutta toisaalta myös kirjailjaksi. Ja ihan big dream oli päästä johonkin kansalaisjärjestöön töihin. 
Elämäni on aina ollut vähän tällaista purjehtimista erilaisten satamien välillä. Olen oppinut nauttimaan matkasta ja olemaan analysoimatta reittejä sen enempää, koska tiedän että ei se tästä tule ikinä muuttumaan.  Elämä on hurjan mielenkiintoista näin. Voisihan se varmasti olla yhtä mielenkiintoista ja jopa mielenkiintoisampaa jotenkin muutenkin. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi kokeilla, mutta kaikesta siitä mitä ehtii kokeilla, pitäisi myös pystyä nauttimaan.
Plan-yhteistyö oli kaiken muun lisäksi henkilökohtaisesti tärkeä myös siksi, että se oli selkeästi työhomma, jolla parannettiin maailmaa.
Tämän pitkän intron myötä haluan esitellä teille tämän kevään toiseksi vimeisen unelmaduunarit-aiheen: työ, joka parantaa maailmaa. Maria Paassolalla on paljon ajatuksia ja näkemyksiä, jotka ovat kuin omasta päästäni. Silti elämämme ovat hyvin erilaiset. Minä en päätynyt ison firman bisnesjohtajaksi enkä sen jälkeen hyväntekeväisyysjärjestöön, mutta ihan valtavalla mielenkiinnolla ja ilon virratessa kuuntelin tämän podcast-jakson. Tällaisesta työstä joskus itsekin haaveilin, mutta olen tosi tyytyväinen ja iloinen siitäin, missä olen nyt. Ehkäpä juuri tätä taustaa vasten viimeisen vuoden aikana tekemäni Plan-yhteistyö tuntui minusta niin kovin tärkeältä. 
Tässä jaksossa kerrotaan, miten bisnesnainen päätyi hippihommiin. Onko hullua vaihtaa työhön, jossa palkka laskee vuodessa lähes 30 000 euroa? Minkälaista on tehdä markkinointia hyväntekeväisyysjärjestössä? Olkaapas hyvät. Toivottavasti tekin tykkäätte!

Tässä muiden tähän mennessä ilmestyneiden Unelmaduunareiden jaksot, klikkaa sieltä kuunteluun aihe, mikä sinua eniten kiinnostaa. Linkki vie suoraan jaksoon.
Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö