Miksi juuri crossfit saa minut liikkumaan?

Crossfit kiinnostaa, koska motivaatio. Olin tänään (taas) salilla. Olen ollut tällä viikolla joka päivä. Treeneihin meno on joka kerta yhtä hauskaa. Jännä juttu, mutta näiden neljän vuoden aikana, mitä olen crossfitiä harrastanut, en ole kertaakaan ollut “liian väsynyt” lähtemään treeneihin. Kertaakaan ei ole kyllästyttänyt, ottanut päähän tai laiskottanut.
Mietin tänään treenien jälkeen venytellessäni, että mistä se lajin motivaatio oikein kumpuaa. Keksin heti useampia syitä.

Miksi motivoidun crossfitistä?

Vaihtelu pitää hereillä. Yksi tekijä on aivan varmasti se, että tässä lajissa ei kyllästy. Joka päivä treenit ovat vähän erilaiset, eikä koskaan tehdä täysin samoja juttuja kuin eilen tai viime viikolla. Kaukana ovat ne ajat, kun jalat “otetaan” tiistaisin, selkätreeni maanantaisin ja ojentajat torstaisin. Enää en jaksaisi motivoitua siihen hinkkaamiseen.
 
 
Yksin mutta seurassa. En ole lainkaan joukkueurheilija. En pelaa mitään, missä joukolla siirrellään palloa paikasta toiseen. En kaipaa jatkuvasti porukkaa, jonka saumatonta yhteistyötä vaaditaan siihen, että homma toimii. Mutta ei se janan toinenkaan pää isommin kiehdo. Yksinäinen lenkkeily, uiminen tai salitreenaus taas…noh. Se on niin kovin yksinäistä. Teen töitä yksin, joten vapaa-ajalla seura tekee hyvää. Crossfit on tarpeeksi yksilölaji, että kestän sitä ja tarpeeksi joukkuelaji, että saan ihmisistä seuraa. Jokainen vastaa omista treeneistään, mutta silti liikutaan yhdessä ja kannustetaan toisia.
Tykkään seurata tuloksia ja nähdä konkreettista kehitystä. Se motivoi kummasti yrittämään, kun huomaa, että se yrittäminen todella tuo tuloksia. Jaksan ehkä nostaa vähän enemmän, juosta pikkuisen kovempaa, tehdä yhden leuanvedon enemmän kuin viime vuonna samaan aikaan. Tekee mieli yrittää, kun se ei jää vain yrittämiseksi. Ja koska kehittyminen ei koskaan lopu, lajiin on vaikea kyllästyä.
Kehityksen huomaaminen on pirun yksinkertaista. Tämä on varmasti se suurin yksittäinen syy, miksi laji onnistuu keräämään ympärilleen fanaattisen innokkaita harjoittelijoita. Ei tarvitse hankkia kalliita mittareita tai täytellä monimutkaisia taulukoita huomatakseen oman edistyksensä. Crossfitissä on omasta mielestäni motivoivinta harjoitella kahdenlaisia liikkeitä. Ensinnäkin on kiva harjoitella niitä asioita, joissa on kamalan hyvä.
Itselläni on vahvat jalat ja liikkuva alaosa, joka ei mene ihan pienestä jumiin. Olen tosi hyvä kaikessa, mihin tarvitaan reisiä ja pakaralihaksia. Kyykyt, hypyt ja wallball-seinäpalloheitot sujuvat keskivertoa paremmin. Kun huomaa olevansa jossain aika hyvä, sitä haluaa tehdä enemmän. Myös niitä kyykkyjä. Tällä viikolla löin kolme ennätystäni. Jaksoin vetää maasta 95 kg neljä kertaa, kyykätä 76 kg kuusi kertaa ja nostaa olkapäiltä 32,5 kg kolme kertaa. Minulle nuo olivat ihan huikeita suorituksia jokainen.
Sitten ne toisenlaiset liikkeet eli ne, joissa on kaikista heikoin. En ole koskaan ollut kovin nopea juoksemaan, punnertamaan tai puhumattakaan käsilläseisonnasta. Enhän ole koskaan tehnyt edes kärrynpyörää. Pelkään korkeita paikkoja niin paljon, että jo pelkkä leuanvetotangossa roikkuminen tuntuu pienenä pelkona vatsanpohjassa. Kun niissä liikkeissä, mitkä ovat itselle kaikista vaikeimpia, edistyy edes pikkuisen, sen huomaa heti. Kun kolmen ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen pystyy tekemään yhden käsilläseisontapunnerruksen tai leuanvetoja ilman auttavaa kuminauhaa, fiilis on ihan huikea. Että ei saakeli, se mahdoton tapahtui sittenkin!
En ainakaan vielä ole keksinyt toista urheilulajia, jossa motivoituminen olisi näin helppoa, jota pystyy harjoittelemaan missä säässä tahansa ja missä päin maailmaan tahansa ja jossa ihan kunnon hikitreenit ehtii venyttelyineen suorittaa tunnin aikana.
Sitten enää se viimeinen kysymys: miksi edistyminen tuntuu niin hyvältä? Koska enhän tosiaan tähtää mihinkään kisoihin. En halua tehdä tästä liian vakavaa. Eikä se hyvä olo tule siitäkään, että olisin parempi kuin muut, sillä ei ole mitään järkeä verrata itseään mihin treenaajiin, koska me kaikki harjoittelemme hyvin erilaisista lähtökohdista.
Luultavasti tämä tyytyväisyys kumpuaa siitä tiedosta, että minä tein tämän ihan itse. Kukaan muu ei sitä minun puolesta olisi voinut tehdä. Tämä fiilis ei riipu kenestäkään toisesta, kenenkään toisen käytöksestä, ei säästä, ei siitä onko joku toinen hyvällä tuulella vai ei eikä siitä, että olisi käynyt hyvä tuuri. Tällaista saavuttamisen tunnetta ei voi saada rahalla tai kekseliäisyydellä tai hyvällä onnella tai sosioekonomisella asemalla. Kukaan ei voi ostaa itselleen hienoa maastavetotulosta tai nappiin mennyttä laatikkohyppysarjaa. Se pitää ihan itse hikoilla.
Ehkäpä se siis on lopulta se yksinkertaisuus ja reiluus, joka tässä kiehtoo.
Kuvat: Björgvin Hilmarsson (puoliso kävi kuvaamassa promokuvia meidän salin treenaajista ensi syksyn crossfit-matkaa varten)
Teemat
Poimintoja Blogista:
Yleinen

Isän hyvät kasvatusneuvot

Meidän perheen kahdesta aikuisesta isä on se rauhallisempi, analyyttisempi ja paljon pitkäpinnaisempi kuin minä. Hän jaksaa pukea, riisua, pestä, viikata, vastata kysymyksiin sähkölampun toimintamekanismista, taltuttaa

Lue lisää »

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö