Kuvittele, että sinua pidetään vastoin tahtoasi kaukana perheestäsi ja kodistasi, joka odottaa tyhjänä. Unelmasi on muuttunut Mount Everestille kiipeämisestä siihen, että saisit mahdollisimman pian – tai edes joku kaunis päivä! – istahtaa ikiomalle sohvallesi, ja nipistää varmistaaksesi että se ei ole unta. Se, että olet vihdoin kotona.
Minua ja poikaani on pidetty Islannissa ”panttivankeina” jo lähes 10 kuukauden ajan. Lapseni päätettiin palauttaa Islantiin huoltoriitaa varten viime elokuussa 2017, ja siitä lähtien olemme asuneet turvakodissa Reykjavikissa. Missään muussa Euroopan maassa emme olisi enää moneen kuukauteen olleet täällä virumassa. Päätös suuntaan tai toiseen olisi jo tehty.
Lapseni isä pitkittää huoltoriitaa tahallaan. Hän ja hänen asianajajansa ovat keksineet lukuisia tekosyitä ja viivytyksiä, ja Islannin oikeusjärjestelmä sallii kaiken. Lapsen etu olisi, että tällaiset asiat hoidetaan mahdollisimman äkkiä päiväjärjestyksestä, ja lapsi pääsisi elämään tavallista arkea samoin kuin me vanhemmat. Mutta tässä me yhä olemme. Välitilassa, limbolandissa. Jokainen annettu päivämäärä oikeudenkäynnille on siirtynyt monella viikolla myöhemmäksi milloin mistäkin syystä.
Lisäksi Reykjavikin hovioikeus päätti muutama viikko sitten, että lapseni, joka ei ole koskaan viettänyt äidistään edes yhtä yötä erossa, tulee viettää pääoikeudenkäyntiin asti 3 yötä isällä, 3 äidillä jne. Vaatimukseni päästä kotiin odottamaan jätettiin huomioitta. Perusteluna oli, että hovioikeuteen valitti väliaikaismääräyksestä isä, ei äiti. Samalla oikeus tuli ignoroineeksi lapseni iän, edun ja tarpeet sekä sen, että joudumme asumaan turvakodissa.
Jos puhutaan tasa-arvosta, niin silloin täytyy kysyä että onko reilua ja tasa-arvon mukaista, että lapsen isä voi asua kotonaan ja tehdä työtään, kun taas äiti joutuu virumaan kodittomana vieraassa maassa ja kaukana perheestään ja työkuvioistaan. Sanomattakin on myös selvää, että vanhempien kansalaisuudella ei pitäisi olla vaikutusta päätöksiin. Olen kuitenkin viime kuukausien aikana törmännyt lukuisiin ulkomaalaisiin naisiin, jotka ovat hävinneet oikeustaiston islantilaista isää vastaan.
On käsittämätöntä, että yksi Pohjoismaista kohtelee ihmisiä näin. Missä ovat minun oikeuteni? Miten voi olla oikein, että minun ja lapseni olosuhteilla ei ole mitään väliä? En saa taloudellista tukea mistään. Suomi pesi kätensä, kun päätti palauttaa lapseni. Kyseinen päätös oli epäreilu, sillä muut maat eivät olisi lasta palauttaneet niiden todisteiden valossa, joita meillä oli. En saa edes käännöspalveluita – jos haluan jotain ymmärtää, maksan omasta pussista tai pyydän jotakuta tuttavaa kääntämään myös oikeusdokumentit, vaikka kyseessä on koko elämän määräävä asia.
Olen Franz Kafkan Oikeusjuttu-romaanissa sisällä sillä erotuksella, että tämä ei ole fiktiota. Ajatus siitä, että lapsi määrättäisiin islantilaiselle isälle, on musertava. Minun on mahdoton muuttaa maahan, missä hinnat hipovat taivaita, missä asunto on lähes mahdottomuus yksinäiselle ihmiselle, missä en voisi tehdä työtäni ja missä palkka tuskin riittäisi edes vuokraan, missä en pystyisi maksamaan asianajokulujen aiheuttamia velkojani.
Suomessa media on kääntänyt selkänsä, koska kyseessä on huoltoriita. Tämä ei ole huoltoriita enää. Tämä on ihmisoikeuskysymys.
