Kummilapseni Ugandassa

Pari viikkoa sitten tapasin kummilapseni ensimmäistä kertaa. Se päivä jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Päivän tapahtumat tulevat ajatuksiini tavallisina arkipäivinä hyvin pienistä ärsykkeistä. Esimerkki: Kun otan käteeni vaaleansinisen kahvikupin, muistan heti kummilapseni. Hänellä on yksi vaate ja se on tuo kuvissakin näkyvä vaaleansininen mekko. 
Kaupallisessa yhteistyössä Plan International Suomi ja Suomen Blogimedia 

Olen ollut pitkään mukana kummitoiminnassa, koska olen kokenut sen järkeväksi. Olen tiennyt, että sillä on väliä – eikä vain sille yhdelle lapselle vaan hänen koko yhteisölleen. Ugandalaiselle tytölle olen ollut kummi vasta vähän alle vuoden. Sitä ennen olin mukana vastaavassa toiminnassa toisen järjestön kautta melkein kymmenen vuotta. Tyttöjen koulutus on kaikkein tärkein yksittäinen tekijä, jolla voidaan poistaa köyhyyttä pysyvästi. Koska Plan ajaa nimenomaan tyttöjen oikeuksia ja tyttöjen koulutusta, koin järjestön omakseni. Kun edellinen kummilapseni kasvoi aikuiseksi ja sitä kautta jäi kummiohjelmasta pois, otin kummilapsen Planin kautta. Ja tapasin hänet kasvotusten pari viikkoa sitten.
Olen koko kummiuteni ajan ollut sellainen passiivinen kummi. Kuukausimaksu menee suoraveloituksena pankkitililtäni. Kummipostin aina luen, mutta en ole itse juuri kirjoittanut kirjeitä tai lähettänyt valokuvia. En ole ehtinyt, enkä ole ottanut siitä huonoa omaatuntoa. Olen pitänyt tärkeimpänä sitä, että pysyn lahjoittajana pitkään, sillä pitkäjänteisestä sitoutumisesta on eniten hyötyä. Koulujen rakentamista, terveydenhuollon edistämistä ja infran kehittämistä on vaikea tehdä vain satunnaisten kertalahjoitusten pohjalta. 
Olen hoitanut kummimaksun ajallaan ja saanut siitä hyvän mielen. Mutta nyt tähän hommaan tuli ihan toisenlainen tuntuma, ja siihen on kaksi syytä. Antakaas kun kerron.
Oman kummilapsen tapaaminen teki siitä kaikesta järkevästä, tärkeästä ja hyvin suunnitellusta kehitystyöstä niin paljon henkilökohtaisempaa. Näin oikeasti, kuinka iso vaikutus Planin tekemällä työllä tuolla alueella on. Vierailimme kahdessa koulussa. Niistä toista Plan on ehtinyt tukea jo useamman vuoden ajan. Siellä oli hyvät saniteettitilat, koululuokissa seinät ja pulpetit, opetusvälineitä, erilaisia harrastuskerhoja kuten esimerkiksi se menkkaklubi, josta kerroin aikaisemmin. 
Siinä toisessa koulussa (jonne teimme teidän armaitten blogiemme lukijoiden kautta tulleiden lahjoitusten turvin kirjalahjoituksen) Plan on ollut läsnä vasta vuoden: koulutilat olivat yksinkertaisemmat, ei ollut seiniä luokissa eikä kovin edistyneitä vessatiloja. Suurin ero oli kuitenkin lapsissa. Ensiksi mainitussa koulussa lapset näyttivät itsevarmoilta, he tiesivät minne olivat menossa ja näyttivät siltä, että tiesivät mitä aikoivat tehdä seuraavaksi. Vaatimattomammassa koulussa etenkin tytöt olivat arempia; he katsoivat puhuessaan enemmän lattiaan ja puhuivat hiljaa. Eivät uskaltaneet vielä kaikki katsoa kohti ja ottaa itselleen omaa tilaa. 
Koulu, jonka kanssa Plan on tehnyt yhteistyötä jo useamman vuoden.
Koulu, jonka kanssa Planin yhteistyö on vasta alkanut (ja jota kummilapseni käy).
Asennekasvatuksella, tiedon tarjoamisella ja koulutuksen kehittämisellä on tavaton vaikutus ihan kaikkeen. Koin sen Ugandan kenttämatkalla niin konkreettisen kouriintuntuvasti, että se tunne puristi rinnassa pitkään. Siellä koulujen pihoilla oma kummius konkretisoitui ja koin tyytyväisyyttä ja ylpeyttä siitä, että minä olen hitto vie mukana tässä työssä täällä, näiden opettajien, lasten, heidän vanhempiensa, terveysalan ammattilaisten ja Planin työntekijöiden kanssa. Tähän liittyen! Lue ihmeessä Lauran juttu Ugandan reissumme ”päähenkilöistä”: siinä jutussa esiintyy tukku ihmisiä, jotka tekevät todeksi käytännön työn kautta sen, minkä me lahjoittajat mahdollistamme. 

Kaikki ne tilastot, asiantuntijahaastattelut, makrotaloustieteen mallit ja ennusteet tyttöjen koulutuksen vaikutuksesta köyhyyden vähentymiseen, joihin olen tutustunut ja joilla olen lahjoitustoimintaani perustellut, näyttävät käytännössä juuri tältä. Pienten lasten itkulta ja uhmalta (tässä ympäristössä se on ääni, jota toivoo kuulevansa, koska lapset jotka eivät itke, ovat jo antaneet periksi) ja isompien lasten ja etenkin tyttöjen äänekkäästä käytöksestä ja uteliaista katseista. Innosta tehdä lisää ja luottamuksesta siihen, että minäkin voin ja pystyn kyllä. 
Minun oma kummilapseni on yhdeksänvuotias tyttö, ja hän käy sitä köyhempää koulua. Jos Planin toiminta jatkuu yhtä aktiivisena mitä se on jatkunut tähän asti, hänenkin koulustaan tulee edistyneemmän koulun kaltainen vielä kummilapseni omina kouluvuosina. Minä haluan kuulla siitä lisää ja olla mukana siinä kehityksessä lahjoittajan roolin ohella myös osallistujana. Pohjimmiltaan se on itsekästä: on mukavaa tuntea itsensä ja omat tekonsa merkityksellisiksi. Omien tekojen tajuaminen tärkeiksi on hieno tunne. Siksi haluan tästä eteenpäin kirjoittaa kummilapselleni kirjeitä ja kysellä koulunkäynnistä. 
Sitten on se toinen syy, miksi haluan olla aktiivisempi kummi. Se syy on kummilapseni. 
Hän on 9-vuotias tyttö, joka asuu isovanhempiensa kanssa Kamulin seudulla muutaman tunnin mittaisen ja hyvin kuoppaisen ajomatkan päässä Ugandan pääkaupungista Kampalasta. Kylässä ei ole sähköä, eikä talossa lattiaa. Pihalla on lehmä ja vuohi ja talon takapihalla kasvaa mm. mangoja, appelsiineja, jamssia ja perunaa. Alueella on Planin tuella rakennettu kaivo, josta saa juomavettä. Koululle on noin tunnin kävelymatka. Seudun asukkailla ei ole autoja tai mopoja, päivän aikana näin tuhansia ihmisiä ja alle viisi polkupyörää. Joka puolelle kuljetaan kävellen ja matkat ovat pitkiä. Jos siellä ei olisi koulua, siellä ei olisi mitään toivoa paremmasta – ainakaan tytöillä.
Tytöt ja naiset ovat perinteisesti olleet ja ovat vieläkin miehiä huonommassa asemassa. Se näkyi kummilapsivierailullakin. Kummityttöni isoisä istui talon edustalla jakkaralla, isoäiti istui maan tasalla, siis pihalle levitetyllä matolla. Tytöt ja naiset menevät polvilleen osoittaessaan kunnioitustaan, miehet eivät. Isoäiti puhui vain miehensä luvalla ja silloinkin nimitti tätä ”pomokseen” eikä esimerkiksi aviopuolisokseen. 
Kulttuuri on sellainen, meille kerrottiin. 
Mutta kulttuuriaa voi muuttaa, totta kai. Lyhyen vierailummekin aikana huomasimme muutoksia sukupolvien välillä; ne muut kummiperheet joissa vierailimme, käyttäydyttiin tasavertaisemmin. Alle kolmekymppiset vanhemmat joko seisoivat tai istuivat molemmat, eikä nainen kyykkinyt miestä alempana. Naiset puhuivat äänekkäämmin ja katsoivat kohti. Kummityttöni isoäiti ei puhunut ja katseli enimmäkseen maahan tai eteenpäin, mutta ei kohti. Luulen, että hänellä on ollut aika rankka elämä.
Kummilapseni isoäiti.
Kummilapseni isoisä.
Kummitytölläni tuskin on kovin montaa sellaista ihmistä arjessaan, jotka ehtisivät keskittyä juuri häneen. Koulussa hän saa opetusta ja hänellä on ystäviä, mutta koulussa on kaksituhatta oppilasta ja vain kourallinen opettajia. Kertooko kukaan hänelle kotona, että sinusta voi tulla ihan mitä vain, jos vain saadaan pidettyä sinut koulussa? Että kyllä sinusta voi tulla sairaanhoitaja (se on hänen haaveammattinsa), vaikka se nyt tuntuukin aika kaukaiselta ajatukselta. Että olet tosi kaunis ja mukava ja hyvä lukemaan. Osaat englantiakin hyvin, vaikka et sitä ehkä uskallakaan vielä puhua hassunnäköisten vieraiden kanssa. Että käy tyttö koulussa ja usko siihen, että se kannattaa. Olet ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin. 
Minä en tiedä, sanooko noita asioita hänelle kukaan muu, mutta minä aion sen tehdä. Säännöllistä hellävaraista vaikuttamista ja itsetunnon tukemista kummikirjeiden kautta. En aio saarnata tai kauhistella tai sääliä, koska eihän niistä ole mitään apua kenellekään. Aion kehua koulunkäyntiä, rohkaista opiskelemaan oikein paljon ja pitää yllä liekkiä sairaanhoitajan haaveammatista.

Mietin tätä ihan omaltakin kohdaltani. Kyllä minun elämäni käännekohdissa esiintyy myös muita tekijöitä kuin minä itse ja minun päätökseni. On aikuisia, jotka uskoivat että pystyn saamaan opiskelupaikan, jotka sanoivat että osaan kirjoittaa ja sitä taitoa kannattaisi kehittää, että oletpas muuten tosi hyvä tuossa ja tuossa asiassa. Ei sellaisia asioita välttämättä itse huomaa tai edes tajua nuoressa itsessään tarkastella. Rohkaisun sanat ja itsetunnon valaminen ovat tärkeitä ihan kaikille ja etenkin heille, joilla lähtökohdat ovat aika paljon heikommat.

Ryhtyisitkö siis kummiksi? Sillä on todella paljon väliä. Kummiksi voi ilmoittautua tästä. Kummius maksaa kolmekymmentä euroa kuukaudessa. Kysyin Planin Suomen toimistolta, kuinka monta ugandalaista lasta on Planin Suomen kautta vielä vailla kummia. (Planilla on kummilapsitoimintaa ympäri maailmaa.) Heitä on kuulemma 54 ja suurin osa (44 lasta) on juuri Kamulin alueelta, eli minun, Hannen ja Lauran kummilasten naapurustosta. Kun Planin kautta hakee kummilasta, kummilapsen voi valita kohdemaatasolla. Jos päätätte ottaa kummilapsen Ugandasta, se melko todennäköisesti on juuri Kamulista. 
PS. Pieni mutta käytännön yhteydenpitoa helpottava yksityiskohta: Jos ryhdyt kummiksi ja haluat pitää yhteyttä kummilapseesi, se on helppoa. Kummikirjeenvaihto tehdään nykyään Planilla sähköisesti oman kummiverkkosivun kautta. Kirjeet ja kuvat printataan paikallistoimistossa ja toimitetaan kummilasten koteihin (tapasin planilaisia, jotka hoitavat tätä hommaa), ja lapsen perheen lähettämät viestit skannataan ja lähetetään kummille sähköisesti. 
Kuvat: Mikko Toivonen / Plan Suomi

Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö