Miten saada 2-vuotias nukahtamaan

Voi gorillan pyllykarvat. Meitä on taas kolme kahden hengen sängyssä ja tilanteesta lievästi ärsyyntyneenä palasin työhuoneeseeni kirjoittamaan. Ehkä nukun loppuyön tuossa olohuoneen sohvalla. Onhan se vähän lyhyt, mutta omat polvet koukussa nukkuu silti paremmin kuin toisen polvet suussa.
Kaksivuotias pampula nukkuu pinnasängyssä omassa huoneessaan. Tai on siis tähän asti nukkunut. Viimeisen kuukauden illat ovat kuitenkin olleet yhtä hemmetin aitajuoksua.
Yhtenä iltana se vain päätti, että nukahtaminen on aika yliarvostettu iltatoimenpide ja ryhtyi seikkailemaan. Jokainen ilta on siitä asti noudattanut tätä samaa kaavaa. Puoli yhdeksältä hampaat on pesty ja yöpuku päällä. Luetaan kirja, mennään unille. Sanotaan hyvät yöt. Sitten menee alle minuutti, ja lastenhuoneeseen on sytytetty valot, lelukori kaatuu ja kuuluu ryminää ja hihkuntaa.
Lapsi on kiivennyt sängystään ja matkalla portaita yläkertaan, jossa vanhemmat vielä valvovat ja laittavat kotia kuntoon. Lapsi kiikutetaan takaisin sänkyyn, tutti suuhun ja nalle kainaloon. Ja sama toistuu taas. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Jossain kierroksen kymmenen jälkeen lapsi yleensä nukahtaa, mutta herää viimeistään kolmen aikaan yöllä, kiipeää sängystään ja sukeltaa meidän sänkyyn.

Miksi tämä yösekoilu alkaa juuri nyt?
Ehkä tämä on ihan normaalia lapsuutta, mutta ottaa se silti vähän päähän. Etenkin sellaisina iltoina kun olen yksin kotona lasten kanssa, olen aivan rättipoikkipaskana. Tämä päätön säntäily kiristää hermoja. Tiedostan kyllä, että kun alkaa tiuskia lyhyillä vokaaleilla suupielet tiukkana, lapsen nukahtaminen lipuu yhä kauemmas. Niinpä yritän olla kiltti, ymmärtäväinen ja kantaa rauhallisesti mutta vakaasti lapsen sänkyyn takaisin ja laulaa sen sata unilaulua. Mutta eihän se helppoa ole. Jokaisen nukuttamisyrityksen jälkeen olen vain entistä väsyneempi ja ärsyyntynyt – ja lapsi yhä kiipeää pois sängystään. 
Kuopus on aitajuoksija joka nousee joka kerta sängystään pois. Samalla hän on myös se viestikaupla, jota yritän saada siirrettyä maaliviivan taakse höyhensaarille. Mutta ei näytä onnistuvan. Tunnen tekeväni iltaisin kuopuksen kanssa täysin turhaa työtä, joka ei johda yhtään minnekään. 
Olen yrittänyt miettiä, missä syy tähän nukahtamisshowhun lymyää. Voisiko kyse olla siitä, että hän kaipaa niin paljon vanhempiensa seuraa, ettei malta mennä nukkumaan?
Vietämme kuitenkin aika paljon aikaa yhdessä. Kun lapsi pääsee päiväkodista, yritän viettää aikaa vain hänen kanssaan enkä tee siinä sivussa muuta. Luetaan, leikitään ja katsotaan yhdessä elokuvia. Käydään ulkoilemassa, jos sää sallii. Uskallan siis luulla, ettei tämä sänkyralli voi johtua ainakaan yksinään siitä, että lapsi saisi liian vähän vanhempiensa huomiota.
Hän ei ole koskaan yöllä herännyt painajaiseen enkä ainakaan huomaa että hän pelkäisi pimeää. Nukahtamisen ei siis pitäisi pelottaa. 
Onko hän puoli ysiltä vielä liian virkeä? Jotenkin epäilen. Lapsi on päivät päiväkodissa ja puuhaa päivän aikana vaikka ja mitä. Hänen pitäisi periaattessa kyllä olla puoli yhdeksän aikaan jo hyvin väsynyt. 
Pirun haastava ikä. Hän on liian iso pysyäkseen sängyssä. Hän pääsee omin voimin pois. Toisaalta hän on liian pieni vielä “lahjottavaksi” vaikka tarraviholla, johon saisi jokaisen omassa sängyssä nukutun hyvän yön jälkeen uuden tarran.  Järkipuhe ei vielä uppoa, mutta kiipeilijäntaidot ovat sitä luokkaa, että hän nousee nopeasti pois korkealaitaisestakin sängystä ja kapuaa vanhempiensa parisänkyyn yhdellä jalannostolla. 
En ymmärrä. Enkä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Tiedättekö te? Jos täällä on muita vilkkaiden taaperoiden vanhempia, jotka ovat löytäneet jippoja tähän nukkkumisasiaan, ottaisin ilolla vinkit vastaan.
Minulla on pieni, mutta oman hyvinvointini kannalta keskeinen toive: haluaisin iltani takaisin. Eikä varmaan mörssärikään pistäisi pahaksi paremmin nukuttuja öitä.
Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö