On tämän postaussarjan päätösjakson aika. Mörssäri täytti pari päivää sitten kaksi vuotta. Bebestä on nyt ihan virallisesti tullut päiväkotineiti.
Tomera neiti liikkuu juosten, roikkuu kiipeilytelineissä ja syö pitseriassa puolikkaan kymmentuumaisen kinkkupitsan. Ja sillä on tietysti pokkaa jättää kannat lautasen reunalle.
Kun pari vuotta sitten julkaisin tämän kuvan Insta-tililläni, mieleeni jäi eräs jälkeenpäin kuvasta saamani kommentti:
”Siinäpä tulee isällä ja äidillä olemaan tekemistä.”
Voi että miten oikeaan tuo kommentti osuikaan! Koko hereilläolon ajan ilmassa on pientä säätöä. Hän on kuin liikkeessä latautuva patteri, joka ei ihan vähästä väsähdä.
Toissapäivänä kuulin, että mörssäri muistuttaa Astrid Lindgrenin Saariston lasten Pampulaa. Siis sitä pyöreäposkista hauskaa ja reipasta tyttöä, joka kulki joka paikkaan koiransa kanssa ja päästeli suustaan hauskoja juttuja.
Semmoinen tämä meidänkin kuunaama on, meren äärellä saarella asuva oman elämänsä Pamupula.
Olen onnellinen mutta myös äärimmäisen helpottunut, että kirjoitan tätä juttua. Että kuopus on täyttänyt kaksi. Tänne asti todella päästiin, eikä edes usko meinannut välillä loppua. Matkan varrella tuli muutama iso kuhmu, paljon huutoa ja väninää, mutta myös kikatusta ja oikealla tavalla väärin laulettuja lastenlauluja. Pikkuvauva-aika on perheessämme nyt lopullisesti takana päin. Sitä ajanjaksoa ei ole ikävä, enkä sinne kaipaa. Olen kaivannut nimittäin juuri tätä, mitä meillä nyt on. Vähitellen isoiksi kasvavia lapsia.
Onnea mörssäri! Aivan parasta, että sinusta tuli juuri tuollainen.
