Lapsen kehitys – 19 kk

Käytiin sitten kahdesti viime viikolla lääkärissä. Ensin oli puolitoistavuotistarkastus. Mörssäri laittoi ranttaliksi jo odotushuoneessa. Se riisui itse vaatteensa, avasi oven ja käveli sisään vastaanottohuoneeseen mitään virallisempia kutsuja odottelematta.
Lääkäri ja hoitaja katselivat vähän aikaa sen menoa. Sitten he näyttivät lapselle eläinaiheisia kuvakirjoja, joista mörssäri nimesi reippaasti kaikki eläimet kahdella kielellä ja jos ei muistanut suomeksi eikä islanniksi, se sävelsi ja ilmoitti, minkälaista ääntä kyseinen eläin pitää. (Mato on siis esimerkiksi möhmöh.) 
“Hyvin näyttää menevän. Tämähän on semmoinen aika reipas ja iloinen kaksijapuolivuotias”, lääkäri totesi ennen kuin poistui hyväntuulisesti naureskellen tutkimushuoneesta. 
Kului pari päivää ja tuli se toinen lääkärikäynti. Reilu puolitoistavuotias lapsi on keksinyt uuden leikin: ilmakännit. Ilmakännit on siis se leikki, missä saadaan pää sekaisin pyörimällä vimmatusti paikallaan. Sen jälkeen ottaa kivasti mahanpohjasta ja huippaa kävellessä. Kehotin lasta lopettamaan pyörimisen, koska kohta varmasti sattuisi. 
Eeeieieieiei, kuului vastaus.
Ja sitten kuului: kops.
Hän kaatui naamalleen olohuoneen hyllyn päälle ja kumautti samalla otsansa laatikonreunaan. Muutamassa sekunnissa otsasta alkoi nousta sarvi sellaiseen malliin, että minä sain hepulin. Muistikuvani ovat tuolta hetkeltä todella vajaat, mutta sen muistan, kuinka epätodellisen nopeasti ja kuinka järkyttävän korkeaksi kuhmu kasvoi.  Voi luoja. Olin varma, että aivot ovat menneet rikki. Ambulanssi, palokunta, nyt äkkiä ensiapuun! 
Lähdimme miehen kanssa autolla vikkelään viemään lasta muutaman korttelin päässä olevaan lastensairaalaan. 
Vartin kuluttua meidät vastaanottanut lastenlääkäri vilkaisi päätä ja totesi että rajuiltahan nämä yksisarviset näyttävät, mutta että tämä on ihan normaalia. Koska lapsi ei ollut oksentanut eikä häneltä lähtenyt taju, voisimme palata saman tien kotiin. Lääkäri kehotti pitämään lapsen otsan päällä kylmää käärettä tai jääpussia.
Tämän valloittavan persoonan kanssa elämä on ikuista kauhun tasapainoa. Yhdessä hetkessä se törmää (minun mielestäni) kuollettavan näköisesti puiseen seinään. Sitten se nousee seisomaan, katsoo itseään peilistä ja hieraisee päätään. Kun oli päästy siellä ensiavussa lääkärin huoneeseen asti, lapsi kiipesi minun viereeni sohvalle, katsoi lääkäriä silmiin ja lohkaisi jotain täysin odottamatonta. Ohhohh. Oliko kuumaa? Huhhuh. Ei ollut. Pippeli.

Lapsen kehitys -jutut:

Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö